Nainen vastapäisessä ikkunassa

Jos moraali antaisi periksi, voisin kiikaroida, mitä nainen vastapäisessä ikkunassa puuhaa.

Toisaalta moraalista rappeutumista estää se tosiseikka, että minulla ei ole kiikaria.

Omistan kyllä kiikarin, mutta olen vienyt sen vuosia sitten kesäkotiini Längelmäveden rannalle. Siellä käytän sitä lintujen tarkkailuun. Salakatselua sekin on, mutta siitä en tunne erityisempää moraalista ongelmaa, vaikka välillä saattaa nähdä hyvinkin intiimiä lintupuuhastelua. Se on kai tämä ihmisrodun ylemmyys linturotuihin verrattuna, joka antaa luvan tungettelevaisuuteen?

Mutta tämä vastapäisen ikkunan nainen on jäänyt kiikaroimatta. Melkein joka ilta keskiyön paikkeilla hän ilmestyy ikkunan eteen ja aloittaa touhun. Se on joko jumppaamista tai tanssimista. Hyppimistä, pyörähtelyä, taivuttelua. Ikkuna on sen verran kaukana kadun toisella puolella, että en näe tarkasti, mutta aavistelen, että pukeutuminen ei ole kovin runsasta. Ehkä jonkinlainen jumppatrikoo.

Tätä on jatkunut kauan, monta vuotta. Muistelen kirjoittaneeni tästä joskus ennenkin. En löydä sitä kirjoitusta nyt. En tunne henkilöä, en tunnistaisi häntä, jos hän tulisi kadulla vastaan.

Kameran objektiivi voisi olla hyödyllinen, mutta sellaista ei minun Lumiassani ole, vaikka kuvasta niin voisi päätellä. Kuva on kuitenkin Alfred Hitchcockin elokuvasta Takaikkuna (Rear Window - 1954). Se kuvaa samanlaista tilannetta. Siinäkin mies katsoo vastapäisiä ikkunoita. Mutta hänellä on kamerassa objektiivi.

Hänkin näkee naisen ikkunassa jumppaamassa. Mutta hän näkee muutakin, toisessa ikkunassa. Paljon kiinnostavampaa. Minä en näe mitään kiinnostavampaa. Muut ikkunat ovat pimeänä.

Salakuuntelija junassa

Junassa kuulee, vaikka ei tahtoisikaan.

Välillä ehkä jopa tahtookin. Pitkä matka, tylsät maisemat. Kukapa ei joskus kaipaisi virkistystä nuutumukseensa. Vaikka vähän salakuunnellenkin.

Takana istui nuori pariskunta, kaikesta päätellen uuden suhteen alkuvaiheissa. Kävi selväksi, että heillä on suhteen vakiintumista haittaava ongelma. Asiaa käsiteltiin kyllä hillitysti, ilman suurta draamaa, mutta ristiriita kävi selväksi edessä istuvalle salakuuntelijalle.

Pariskunnan naispuolinen jäsen oli ärsyyntynyt. Miespuolinen yritti vähätellä ongelman merkitystä mutta ei onnistunut. Kuulijalle kävi selväksi, että miehen on hoidettava asia kuntoon, jos tahtoo, että suhde jatkuu. Jos ei hoida, suhde loppuu. Ota tai jätä.

Mikä oli ongelma? Ei, ei, väärin arvasitte. Viinasta ei puhuttu.

Syynä oli miehessä jossakin paidan alla oleva tatuointi. Ellei peräti housun alla oleva, tämä ei käynyt puheesta selvästi ilmi. Mutta oli kummassa tahansa, siinä oli väärän naisen nimi. Se pitää poistaa, maksoi mitä maksoi.

Minun sukupolveni ei innostunut tatuoinneista. Fiksu sukupolvi, tässäkin.

(Kuva elokuvasta Rakkaus alkaa aamuyöstä, ohj. J. Hiilloskorpi)

Ettei tarvitsisi kehua

Hesarin sivulta löytyi tänä aamuna tuttu kuva menneiltä ajoilta. Iso kuva, mustavalkoinen. Henkilöstä ei voinut erehtyä. Tätä kuvaa olen katsellut ennenkin, mutta siitä on kauan.

Brigitte Bardot. Tukka pörrössä, huulet mutrulla, paljastava paita.

Tämä kuva ja muutamia muitakin minulla oli joskus noin 14 - 16-vuotiaana piilossa kirjoituspöydän laatikossa papereiden alla. En ripustanut niitä seinälle. Ajattelin, että äiti ei ehkä pidä. Muutamassa kuvassa paita oli vielä enemmän avoin.

Hesarin tekstissä BB nousee esiin kirjailija Georges Simenonin ajatusten kautta. Siinä saankin lukea jotain aivan uutta ja yllättävää. Simenon ilmoitti (v. 1968), että hän ei missään nimessä suostu kirjoittamaan artikkelia BB:stä eikä muutenkaan halua olla missään tekemisissä tämän kanssa.  "En pidä Birgitte Bardotista näyttelijänä, enkä edes naisena. Jos olisimme viimeiset ihmiset maailmassa, ihmiskunta loppuisi siihen."

Mitä ihmettä? Minä olen aina pitänyt Simenonin kirjoista ja siksi pitänyt häntä arvossa. Miten hän tällaista on mennyt puhumaan? Hänhän tunnetusti oli naissankari, valloitustensa määrällä rehvastelevakin. Jos hän suhtautui näin nurjamielisesti minun murrosikäisen maailmani ylivoimaiseen ykköseen, niin nyt pitää ehkä arvioida ennen niin lumoava Maigret-sarja kriittisemmin.

Pimeä tyyppi. Kirjoitti jopa etunimenkin väärin. Minun ajatukseni BB:stä olivat silloin täsmälleen päinvastaiset. Joka kohdassa. "...ja Jumala loi naisen" (ohj. R. Vadim 1956) oli ollut tyrmäävä kokemus. Sen myötä alkoi ymmärtää ihan uusia ulottuvuuksia itsestään ja tulevaisuudesta.

Saattaa tietysti olla jotain merkitystä sillä, että Simenon oli kaikesta päätellen tavannut BB:n. Minä olin vain nähnyt kuvia. Ehkä tämä on lieventävä asianhaara.

Mutta oli tämä Simenonin näkemys silti harmillinen yllätys. Vähän samanlainen kuin silloin, kun on suositellut kirjaa tuttavalle varmana siitä, että kohta keskustelemme innostuneina mahtavasta lukukokemuksesta. Ja sitten käykin niin, että kaveri ei ole jaksanut lukea edes puoliväliin.

Tai elokuva. Teatteri, Taidenäyttely. Viini. Ravintola. Lomakohde. Onhan näitä, joista itse joskus innostuu ja suosittelee. Ei ehkä pitäisi. Ei myöskään kuunnella toisten suosituksia, ettei joudu kiusaantuneena kehumaan.

Saattoi iälläkin olla merkitystä. Kun nyt katsoin oikein ajatuksen kanssa BB:n kuvaa, huomaan ehkä sittenkin hitusen verran tajuavani Simenonin ajatusta.