Oikeat ja väärät tähdet

Ne ovat tiukkoja paikkoja, kun kaikki muut selvästikin tuntevat puheenaiheen, mutta minä en ole siitä kuullutkaan. Ja puhe on sellaisesta aiheesta, jossa olen yrittänyt esittää asiantuntijaa. Siinä voi menettää maineensa.

Kuvitelkaapa vaikka matemaatikkoa, joka ei kahvipöytäkeskustelussa muista, mikä hemmetti se hypotenuusa olikaan. Tai äidinkielen opettajaa, joka on unohtanut, mitkä himputit ne tempukset olivatkaan. Tai säveltäjää, jonka muistista on kadonnut, mikä kumma kiemura siinä nuottiviivaston alussa on.

Ei minulle ihan näin pahasti käynyt mutta melkein. Olen aina yrittänyt esittää jonkinlaista elokuvataiteen tuntijaa. Ja sitten joskus 1990-luvulla minulle kävi niin, että istuin seurueessa, joka sujuvasti keskusteli jostakin elokuvahahmosta nimeltä Darth Vader.  Minulla ei raksuttanut, kenestä puhutaan.

Jotenkin onnistuin kiemurtelemaan nolosta tilanteesta. Menin ja otin selvää.

Tämä vaikea paikka tuli mieleen, kun uusi Tähtien sota -elokuva taas on ilmestynyt. Minun täytyy tunnustaa, että en ole nähnyt sarjasta yhtään osaa.

Suuressa ennakkoluuloisuudessani jätin aikoinaan ykkösosan väliin, ei vain juolahtanut mieleen mennä sellaista katsomaan, kun kunnollisiakin elokuvia oli runsaasti tarjolla. Scifi ei tuntunut kelvolliselta lajilta, paitsi jos tekijänä oli laatuohjaaja, kuten Truffaut tai Jarva.

Kun ykkösosa jäi katsomatta, myöhemmät osat jäivät myös, vaikka niistä oli kasvanut iso ilmiö. Jossain kolmannen osan paikkeilla ymmärsin, että tämä kuuluisi yleissivistykseen, mutta kyytiin ei oikein enää taida päästä tuntematta aiempia. Sisältöjen kronologiassakin oli jotain epäselvää.

James Bondit olen sentään nähnyt mutta Tähtien sotia en. Samalla tavalla huippukaupallisiksi tuotteiksi luokittelen molemmat. Kaupallisuus näyttää nykyisin olevan entistäkin vahvempi kriteeri elokuvaesittelyille mediassa. Elokuva on nykyisin melkein aina teollisuutta, harvoin taidetta. Ne eivät ole enää kulttuuria vaan kulutustavaraa.

Elokuva ei koskaan ole ollut Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen vahvaa aluetta (ei sen puoleen kirjallisuuskaan - enää). Jo aikoinaan 1950 - 60-luvulla Paula "Pimpula" Talaskivi ruhjoi monta maailmanmittaiseksi klassikoksi noussutta elokuvaa. Helena Yläsen ja Mikael Fräntin esittelyihin tuli analyyttisempää otetta, mutta nyt taas näyttää huonolta. Elokuvien pääarvostelija juoksee Cannesin ja muiden festivaalien supertähtihaastatteluissa kyselemässä joutavia. Uutuuselokuvien keskeisin näkökulma on elokuvan kaupallinen potentiaali ja mahdollisuus menestyä Hollywoodin Oscar-humussa. Näistä HS julkaisee laajoja kirjoituksia isoin kuvin.  Laatuelokuvista kirjoitetaan useimmiten enää sähkeen mittaisia mainintoja.

Helsingin Sanomien omituisen elokuvalinjauksen huipentuma on televisiossa esitettävien elokuvien arvostelu. Ilja Rautsi -niminen henkilö antaa jokaiselle elokuvalle tähtiä asteikolla 1 - 5. Tehtävä on tärkeä, sillä televisio tavoittaa suuret yleisöt. Varinkin Yle-Teema esittää usein laatuelokuvia.

Miksi valtakunnan ykköslehti pitää näin vaikutusvaltaisella paikalla henkilöä, jonka elokuvamaku edustaa lähinnä yläasteikäisen kollin näkemystä. Huippuohjaajien mestariteokset jäävät keskitason pisteisiin mutta heti jos elokuvan aiheena ovat zombiet tai avaruusörkit, pisteitä tulee maksimimäärä.

Lisäksi linjassa on outoja painotuksia. Tuore esimerkki: Perjantai-illan Woody Allen -elokuva To Rome with Love sai yhden tähden. Ei se Allenin parhaita ohjauksia ole, mutta jos rinnalle laitetaan edellisen iltapäivän kotimainen "Ei se mitään, sanoi Eemeli", joka sai kaksi tähteä, niin ei voi muuta kuin ihmetellä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen ajatuksenjuoksua.

Kuvassa ei ole Darth Vader vaan Eemeli, keskellä.

Halpuuttamista ja reiluuttamista

Kielikello-lehti pysyy ajan tasalla. Vuoden viimeisessä numerossa esiteltiin taas vuoden uudissanat.

Listalle pääsevät vuoden mittaan vakiintuneet sanat, jotka puuttuvat nykysuomen sanatietokannasta. Osa sanoista on täysin uusia, osa vanhoja sanoja uudessa merkityksessä ja osa vanhojen ja uusien sanojen yhdistelmiä.

Eivät nuo listan sanat kovin uusilta tunnu, enimmäkseen. Sanakirjasta ne kuitenkin puuttuvat. Ne ovat siis vakiintuneet ja tulleet tutun tuntuisiksi hyvin nopeasti. Kieli muuttuu niin että emme huomaakaan. Aika paljon siinä on nyt uutta politiikan sanastoa. Hyvä että edes tältä osin politiikka uudistuu. Vatulointi, iterointi, pakkolaki, puna-viherkupla, halpuuttaa, tuottavuushyppy, ässähallitus...

Tässä vuoden lista. Sen on koostanut Kielitoimiston  sanakirjan toimitusryhmä yhdessä Riitta Erosen ja Raija Moilasen kanssa.

  

Lisään perään vielä "Kuukauden uudissanoja" edellisiltä vuosilta. Julkaisija on siis Kotimaisten kielten keskus.

Jos listalla olevan sanan merkitys on blogin lukijalle epäselvä, selityksen voi hakea Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilta osoitteesta

www.kotus.fi   Sieltä löytyy linkkejä myös moneen muuhun hyödylliseen kieliosoitteeseen, kuten  Isoon kielioppiin ja Suomen murteiden sanakirjaan.

Kaikki vuoden uudissanat eivät tietenkään ole tähän liittämilläni listoilla. Niitä on paljon enemmänkin. Yksi pysäyttävimmistä löytyi, kun selailin kuukauden sanoja. Elokuun 2015 sana oli "aavepyörä".

Sen selitys kuuluu näin: "Liikenteessä kuolleen pyöräilijän muistoksi turmapaikalle sijoitettu valkoinen pyörä. Nimityksiä myös "haamupyörä" ja "muistopyörä".

Liitän kuvaksi tässä melko lähellä kotiani Mannerheimintien ja Tukholmankadun ja Lääkärikadun risteyksessä olevan aavepyörän. Koskettavaksi sen teki äskettäin saamani tieto, että tunsin tapaturman uhrin, en läheisesti mutta kuitenkin. Turma tapahtui jo kesällä, mutta aavepyörä on paikalla vieläkin Tullinpuomin eli Töölöntullin aukion laidalla. Uudissana kuvaa hyvin ajatuksen ydintä.

Pysähtynyt aika

Kiertelin joulumarkkinoilla. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin.

Senaatintorilla kojut olivat suorissa riveissä. Kun Aleksanterinkadun puolelta saapui torille, oikeassa laidassa oli enimmäkseen ruokakojuja: juustoja, saaristolaisleipää, makeisia, savukalaa, kalakukkoja... Kauppa näytti käyvän vaikka ilta oli jo pitkällä. Turisteja oli yllättävän paljon - tai ainakin turistin näköisiä. Japanilaisen näköiset valokuvasivat tietysti itseään selfie-kepin avulla kojujen edessä. Varmaankin eksoottinen kokemus. Valtioneuvoston linnan edessä oli karuselli, ihan sellainen iso ja vilkkuvaloinen kuin huvipuistoissa. Hyvä sijainti karusellille. En silti mennyt ajelulle. Nollakeli eikä minulla ollut pipoa eikä hansikkaita. En ole vielä siirtynyt sillä tavalla talviaikaan.

Itse asiassa etsin kojua, josta voisin ostaa villasormikkaat, mutta sellaista en löytynyt. Yliopiston päärakennuksen edessä oli aidattu "Anniskelualue". Se on ilmeisesti osa yliopiston uutta selviytymisstrategiaa, kun opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) on viemässä yliopistolta suuren osan rahoituksesta. Yrittävät vielä siellä rimpuilla, opiskelijathan ovat tunnetusti janoista väkeä, ehkä professorit myös. Anniskelualue ei kuitenkaan näyttänyt erityisen menestyvältä, mutta iltahan oli vielä nuori. Minäkään en mennyt sinne, pipo ja hanskat olisivat ehkä tässäkin muuttaneet asenteen suopeammaksi.

Kierrokseni jatkui vanhalle ylioppilastalolle, Wanhalle. Siellä oli lämmintä, liiankin. Ja ahdasta, sillä joulumyyjäiset vetävät väkeä. Wanha on minulle muistojen paikka. Siellä vietin nuorena paljon aikaa.

Juhlasalissa olen käynyt katsomassa vaikka mitä ohjelmaa, teatteria, konsertteja, keskusteluja, esitelmiä, happeningkejä, näyttelyitä. Kuppilassa olen istunut pitkää iltaa kavereiden kanssa. Yläkerrassa on hieno musiikkisali kuuluisine maalauksineen ja Ylioppilasteatterin studio. Jo pelkät portaat ala-aulasta yläkertaan ovat täynnä muistoja. Jotenkin tuntui, että muistan jopa näiden vanhojen portaiden kulumat ja lohkeamat ulkoa. Samoin kellariin eli vessaan vievät portaat.

Nyt ei ole enää kuppilaa eikä kai oikein mitään muutakaan. Paikka on annettu kaupalliselle toimijalle, ja sellainen tunnetusti pilaa kaiken. Joulumyyjäiset sentään jatkuvat. Vanhan hippiajan henki leijui taas jotenkin jännittävästi kojumyyjien yllä: monenlaista taiteilijaa oli siellä myymässä käsityötuotteitaan, keramiikkaa, koruja, luonnonväreillä maalattuja tekstiilejä ja lankoja, käsitöitä, huovutuksia...

Ostinko mitään kierroksellani vai tarkkailinko vain?

Ostin toki. Purkillisen hunajaa. Purkillisen sinappia. Villasukat. Nipun taidepostikortteja. Saaristolaisleivän. Ja ihan viime hetkellä jo ulos lähtiessäni huomasin kojun, jossa myytiin villasormikkaita. Nyt olen siis hyvin varustautunut, jos sattuisi talvi tulemaan. Ei siltä kyllä näytä.