Tarpeetonta tietoa?

Muistatteko tällaisen ritirimpsun?

Ruben, Simeon, Leevi, Juuda, Daan, Naftal, Gaad, Asser, Isaskar...  Kolme vielä lisää, mitkä? (Jos ette tiedä, vastaus on kirjoituksen lopussa).

Minä kyllä muistan, sillä olen käynyt vanhaa kelpo kansakoulua neljä vuotta ja sen jälkeen keskikoulua viisi vuotta. Kyllä niissä ritirimpsut oppi ulkoa. Rohkenen epäillä, että nuorempi ikäpolvi on jäänyt vaille tällaisia riemuja.

Sen sijaan muististani on kadonnut, mitä väkeä nämä listalla mainitut ovat. Raamattuun ne kyllä liittyivät, jonkun poikia ja veljiä. Mutta sille haen selitystä, miksi oli niin taivaallisen tärkeää opetella tällaisen väenpaljouden nimet ulkoa. Muistan, että opettaja kuulusteli tarkasti, että jokainen oppilas osasi listan. Jos ei osannut, seurauksena oli laiskanläksyille jäänti oppituntien jälkeen niin pitkäksi aikaa, että varmasti osasi.

Muitakin ulkoa opeteltavia listoja oli vaikka kuinka paljon. Raamatun kirjojen nimistä oli muistisääntö: Room-Ko-Ga-Ef-Fili-Kol-Tes ja jotain lisää. Loppupäätä on saa mieleen. Pohjanmaan joet pohjoisesta etelään: Oulu-, Siika-, Pyhä-, Kala-, Lesti-, Perho-, Teeri-, Ähtävä-, Lapua- ja Kyröjoki. Seitsemän veljeksen nimet. Ruotsin ja Yhdysvaltain suuret järvet ja Tanskan saaret, rinnastus- ja alistuskonjunktiot, sijamuodot ja päätteet, pituus-, paino- ja tilavuusmitat, Suomen presidentit.

Sävellajien rimpsua en saa muististani kaivetuksi. Jotenkin näin se meni: Fiksusta boksista - - Aatami ja Eeva - -.  Tämä oli jo oppikouluaikaa. Siellä tulivat myös kemian alkuaineiden lyhenteet ja jotain numeroita niiden perään, saksan prepositiot ja heikot verbit, ja kaikenlaista muuta.
Aivan erityisesti muistan loputtomalta tuntuvan määrän ulkoa opeteltuja virsiä, maakuntalauluja ja isänmaallisia lauluja.  Ne tuntuvat edelleenkin olevan muistissa, jos sellaisia radiosta kuulee.

Koulun ulkopuolellakin riitti ulkoa muistettavaa. Sukulaisten ja tuttavien puhelinnumerot oli syytä muistaa, sillä lankapuhelimen aikaan ne eivät olleet puhelimen muistissa. Minä muistan vieläkin muutaman kaverini ja erityisesti kolmen kivan tytön puhelinnumerot 60-luvun Jyväskylästä. Äitini tuntui muistavan kaikkien sukulaisten ja tuttavien syntymä-, nimi- ja hääpäivät ulkoa. Hän ei tarvinnut mitään muistikirjoja, onnittelukortti lähti aina ajallaan.

Viime kesänä selailin kesäasuntoni kirjahyllystä löytynyttä alan mestariteosta (kuva). Se on täynnä kaikenlaista kansakoulutyyppistä ulkoa muistettavaa. On kaikkien maiden liput, rahat ja pääkaupungit, kuntien ja kaupunkien vaakunat ja asukasmäärät, loputon määrä erilaisia mittayksiköitä, historiallisia hallitsijoita ja vuosilukuja. Maantietoa, kulttuurihistoriaa, taiteita, filosofiaa.  Ja käytännöllistä sälää: solmuja, merimerkkejä, nokkeluustestejä, ruokaohjeita, kasvien tunnistusohjeita, koneiden rakenteita. Kaiken seassa syvällisiä mietelauseita suurilta ajattelijoilta.

Mielenkiintoinen kirja. En viitsinyt opetella mitään ulkoa, mutta jatkan selailua ensi kesänä, siellä kesäkodin suuren vaahteran alla aurinkotuolissa.

Vastaus alun kysymykseen. Kolme viimeistä nimeä tärkeään listaan ovat  Sebulon, Joosef ja Benjamin. 

Painakaa visusti muistiin!

Tämä Helsingistä puuttuu

Kävin alkusyksystä eräässä tilaisuudessa kirjailijatalo Villa Kivessä Helsingin Linnunlaulussa. Kesällä poikkesin kirjamuseo Pukstaavissa Sastamalassa. Kesällä minulla oli tilaisuus käydä Einari Vuorelan kirjailijakodissa Keuruun Jukojärvellä. Tuttuja paikkoja ovat myös Runebergin kotimuseo Porvoossa, Lauri Viita  -museo Tampereen Pispalassa, Juhani Ahon Ahola Järvenpäässä. Naapurimaista muistuu ensimmäisenä mieleen August Strindbergin ja Astrid Lindgrenin museot Tukholmassa, Hans Christian Andersenin museo Odensessa, Ibsen-museo Oslossa ja Dostojevskin ja Puskinin museot Pietarissa.

Entä Helsinki? Löytyykö täältä kirjallisuudelle omistettuja paikkoja? Villa Kivi on pääasiassa kirjailijoille työtiloja tarjoava paikka, ei museo.

Nyt on tehty mielenkiintoisia aloitteita. Tyhjillään olevaa Lapinlahden sairaalaa on ehdotettu monipuoliseen kulttuurikäyttöön, josta kirjallisuuskin saisi osansa. Idea on hyvin kannatettava. Carl Ludvig Engelin suunnittelema 1840-luvulla valmistunut sairaala oli mielisairaala, kunnes se jostain minulle tuntemattomasta syystä tyhjennettiin. Siellä on moni kirjallisuudenkin mestari ollut toipumassa luomistyön rasituksista, aina Aleksis Kivestä ja J.J. Wecksellistä alkaen. Sijainti on poikkeuksellisen hieno. Johonkin bisneskäyttöön sitä havitellaan, mutta kulttuurikäyttö olisi mielestäni parempi, ellei sitä enää voi sairaalana käyttää.

Tove Janssonin ateljee osoitteessa Ullanlinnankatu 1 olisi hieno kotimuseo kirjailija-taiteilijalle. Minulla ei ole tietoa, miksi asia ei ole edennyt. Ehdotuksia on kyllä tehty.

Uusi mielenkiintoinen ehdotus on Mika Waltarin kotimuseo Helsingissä. Sen sijainti olisi Tunturikatu 13 Töölössä, aivan lähellä asuntoani ja usein käyttämäni kävelyreitin varrella (kuva). 

Waltari jos kuka on helsinkiläinen kirjailija.  Jo esikoismaani Suuri illusioni (1928) kuvasi nuorta vimmaa helsinkiläisessä miljöössä.  Varsinainen syventyminen Helsingin kasvun vaiheisiin oli trilogia Mies ja haave / Sielu ja liekki / Palava nuoruus (1933 - 35). Monet myöhemmätkin teokset ovat leimallisesti Helsinki-keskeisiä, aina Komisario Palmusta alkaen.

Hänen kotinsa Tunturikadulla on entisellään, alkuperäisessä asussa. Kalusteet ja taideteokset ovat niin kuin ne Waltarilta jäivät. Asunto on ollut tyhjillään 35 vuotta, sillä perikunta ei ole hennonut sitä myydä. Siinä on Helsingille ainutlaatuinen mahdollisuus tehdä kulttuuriteko.  Waltari on Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjailija.

Waltari asui Tunturikadulla lähes puoli vuosisataa. Minäkin pääsin nuorena kirjallisuudenopiskelijana ryhmän mukana käymään keskustelemassa hänen kodissaan. Näin hänet myös ikämiehenä monta kertaa kävelemässä pienen koiransa kanssa asuntonsa lähikaduilla. Joskus näin hänet myös ravintola Elitessä, joka sijaitsee parin korttelin päässä Tunturikadulta.

Helsingin poliittiset päättäjät, älkää hukatko tätä tilaisuutta hankkia kaupunkiin uusi kulttuurikohde!

P.S. YLEn ykköskanava lähettää Waltarista ja Tunturikadun kodista ohjelman 28. joulukuuta klo 23.

Valoisa tulevaisuus

Kuten lukijat hyvin tietävät, Dessu on kaiken uuden tekniikan suuri ystävä ja ihailija. Hän ilahtuu aina saadessaan tiedon keksinnöistä, jotka helpottavat elämää ja edesauttavat  ihmiskunnan onnellisuuden lisääntymistä.

Niinpä Dessu suorastaan riemastui lukiessaan insinööritieteen uusimmasta saavutuksesta. Se on lusikka, jonka varsi osaa vaimentaa käden vapinaa.

Jo on näppärää! 

Tiedämmehän kaikki, että käsi saattaa joskus täristä niin että soppa loiskuu lusikasta rinnuksille. Se on vaiva, joka saattaa aiheuttaa kiusallisia hetkiä sosiaalisesti vaativissa tilanteissa, kuten juhlapäivällisillä hienossa ravintolassa. Uusi keksintö vähentää myös pesulalaskuja, kun frakkipaita ei sotkeennu. Uutuus on suureksi hyödyksi myös vanhainkodeissa, sillä käden vapina on erityisen tyypillistä ikääntyneillä.

Keksinnöllä tulee olemaan myös kansantaloudellista merkitystä. Veroja voidaan alentaa. Vanhainkotien henkilökuntaa voidaan entisestään vähentää, kun hoitajaa ei enää tarvita lusikoimaan soppaa vanhuksen suuhun. Vanhus voi lusikoida sopan itse, kun lusikka vaimentaa vapinan. Sama koskee kotiavustajia. Ei tuhraannu veroeuroja turhaan näpertelyyn. Tehokkuus ja tuottavuus paranee. Kokoomuksen tavoite verojen alentamisesta toteutuu ja puolue saa lisää kannatusta. Suomella menee taas hyvin.

Suuret taiteilijat ovat aina kehityksen edelläkävijöitä. Charles Chaplin ennakoi tämän kehitystrendin jo elokuvassaan Nykyaika (Modern Times - 1936). Siinä syömistä helpottavat apuvälineet olivat vielä hieman kehitysvaiheessa, mutta visio oli oikean suuntainen.