Lisää kirjoja

Olen vuosia yrittänyt olla pidättyväinen kirjojen ostamisessa. Syynä ei ole lukemisen väheneminen vaan se, että kirjahyllyni ovat täynnä. Jos uuden kirjan ostan, se jää pöydälle, tuolille tai pahimmassa tapauksessa lattialle. Sitä paitsi päässäni tikittää ajatus, että minulla on jo kaikki tarpeelliset kirjat enkä tarvitse uusia. Riittää näissä nykyisissäkin lukemista loppuiäksi.

Kuluva syksy on osoittanut pidättyvyyteni hauraaksi. Itsekurini on pettänyt: vähän väliä olen ostanut kirjoja. Tänäänkin ostin kaksi. Tätä menoa en itse enää kauan mahdu kotiini.

Kirjakaupat ovat kummallisia paikkoja. Minun lisäkseni niissä on vain naisia. Tänään poikkeuksena oli yksi miesmyyjä kassakoneen takana. Hän katseli minua oudoksuen, että mitä tuo täällä tekee. Varmaankin nukkavieru olemukseni lisäsi torjuntaa.

Miesten houkuttelemiseksi kirjakauppoihin valikoimaa pitäisi laajentaa. Jos hyllyssä olisi näkyvällä paikalla Biltema-katalogi, niin tilanne voisi olla toinen. Jallu-lehti voisi myös auttaa menestykseen.

Molemmat ostamani kirjat ovat tutkimuksia kirjallisuustieteen alalta ja käsittelevät samaa aihetta, Olavi Paavolaista. Toinen kirja on nimeltään "Tulisoihtu pimeään", toinen "Nukuin vasta aamuyöstä".  Kirjoittajat ovat Panu Rajala ja Hannu Riikonen, molemmat minulle tuttuja opiskeluajoiltani. Paavolainen on minulle hyvin kiinnostava henkilö. Olen kulkenut hänen jäljillään tässä blogissanikin, esim. täällä . Tohtoritasoisten kirjallisuustieteen tutkijoiden elämäkertateokset ovat merkkitapaus. Samanaikainen ilmestyminen on silkkaa sattumaa.

Tohtorit ovat jo perusluonteeltaan toistensa vastakohtia, Riikonen tiukka tekstin ja tulkintojen mies, joka ohittaa yksityiselämän, Rajala vuolas elämäkerturi, pääpainoalueenaan tunnetusti erotiikka, ja Paavolaiseltahan siihen riittää aineksia.

HS:n kritiikit olen lukenut, nekin molemmat professoritasoisia. Kuisma Korhonen kohtelee suhteellisen lempeästi Rajalan kirjaa. Riikosen kirjan kriitikoksi ilmestyy yllättäen Pekka Tarkka, ikämies ja tuttu hänkin meille 70-luvun kirjallisuusopiskelijoille. Hän ei ole kovin lempeä vaan tölvii Riikosta pitkäveteisyydestä ja nukuttavuudesta. Kun muistaa Tarkan itsensä aikanaan kirjoittamat kirjailijaelämäkerrat (mm. Salama, Lehtonen, Saarikoski), tuntuu, että on väärän koulukunnan mies päästetty arvioimaan Riikosen kirjaa.

Mutta minulle on tulossa mieluisia lukuhetkiä, kunhan pääsen alkuun. Ei kuitenkaan aivan lähipäivinä.

  

Tyttöjen tyylillä

[Jatkoa Kauppatorin nähtävyyksille]

Edellisessä kirjoituksessa kävin Kauppatorin kahviteltassa ja Katajanokan sillalla lemmenlukkoja katsomassa. Aiemmin olen käynyt katsomassa Havis Amanda -patsasta, joka on päässyt osaksi uuden yksihuoneisen hotellin sisustusta.

Eivät uudet nähtävyydet tähän lopu. Samalla kun kävin kuvaamassa lemmenlukot, pysähdyin ihailemaan Presidentinlinnan eteen pystytettyä uutta patsasta.  Sen nimi on Bad, bad boy, ja tekijä on nimeltään Tommi Toija. Suurikokoinen mieshahmo pissaa laiturin reunan yli mereen. Kuvassa pään päällä istuva lokki ei ole osa taideteosta. Taustalla näkyy Katajanokan uusi maailmanpyörä.

Taideteos on tilapäinen, mutta melkoinen kansanliike on innostunut vaatimaan sitä pysyväksi. Vaatimuksen tueksi kerätään adressia, johon on saatu jo ties kuinka monta tuhatta allekirjoitusta. Minä aion allekirjoittaa myös, jos vielä ehtii.

Seurailin aika pitkään patsaan aiheuttamia reaktioita ohikulkijoissa. Helsinki on edelleen täynnä turisteja, ja Kauppatorin seutu on erityisen vilkas. Harvoin näkee niin iloisia ilmeitä ja innostunutta valokuvaamista minkään patsaan äärellä kuin tässä. Eivät pärjää Keisarinnan kivi ja Runeberg tälle uudelle.

Alan yhä vahvemmin muuttaa vanhaa totista käsitystäni uudesta taiteesta. Havis Amandan hotelli ja tämä Bad bad boy ovat nokkelia, karnevalistisia ja kieli poskessa tehtyjä yllätyksiä keskellä arvokkaita perinteitä. Katsojat ovat ilmiselvästi innostuneita. Kuvat leviävät maailmalle, muistiin jää, että Helsinki on rento ja hyväntuulinen kaupunki.

Äijäasennetta vierastavana miehenä mietin kuitenkin yhtä korjausehdotusta pissapatsaaseen. Eikö olisi ollut vielä parempi laittaa patsas pissaamaan tyttöjen asennossa? Muistan jostain lehdestä lukeneeni, että asento olisi terveellisempikin. Välttyisi kuulemma vanhemmiten eturauhasvaivoilta (en tiedä tämän tiedon paikkansapitävyydestä, varmaan blogia lukevat lääkärit korjaavat, etten tule levittäneeksi väärää tietoa).

Mutta ainakin se lisäisi patsaskokemuksen hilpeyttä ja Helsingin mainetta uudenlaisen ajattelun tyyssijana.

Joutoaikaa

Mitä tehdä kun jää tyhjää odotteluaikaa pari tuntia?

Ensin ajattelin ehdottaa mukanani olevalle ex-sihteerilleni neiti B:lle, että mitä jos menisimme Stockmannille katselemaan ja kiertelemään. Mutta sitten tulin järkiini. Siellä on varmaankin joulutohina jo alkanut.

Toisaalta voi ajatella niinkin kuin neiti B, joka sanoi, että nyt pitäisi käyttää hyväksi viimeinen mahdollisuus käydä katselemassa joulutohinaa Stockmannilla, sillä vuoden kuluttua siinä rakennuksessa luultavasti toimii joku Halpahalli tai Säästömarket. Tai ehkä Tokmanni.

Niin varmaan. Bisnes on bisnestä ja globalisaatio jyrää. Se tarkoittaa, että tulos taikka ulos.

Sain kuitenkin ylipuhuttua hänet. Lähdimme Kauppatorin kojuun kahville. Kauppatoria hän tosin moitti kamalaksi paikaksi. Tiesin syyn entuudestaan. Ei hän lokkeja tarkoita vaan sitä, että tori on päällystetty mukulakivillä. Sellainen ei ole paras mahdollinen päällyste korkeakorkoisilla kengillä kulkevalle.

Menimme kahvikojuun. Kuten aina, hän lupasi tarjota, kunhan minä puolestani hoidan maksun. Hän valitsi kaksi isokokoista leivonnaista, vaikka minä vastustin. Sattuneesta syystä olen nykyisin pidättyväinen kalorikiusausten kanssa, pelkkä kahvi olisi riittänyt minulle. Mutta neiti otti silti kaksi.

Vasta pöydässä hän selitti, ettei hän sitä toista minulle tarkoittanut. Hän aikoi syödä itse molemmat.

Olen usein mielessäni miettinyt, miten neiti B. onnistuu pysymään solakkana, vaikka hän syö niin estottomasti, milloin hampurilaisia, milloin kakkuja ja pullia ja muita herkkuja ja työpöydälläkin hänellä on aina suklaalevy. Olen päätellyt, että syynä on se, että hän harrastaa arviolta noin sataa eri urheilulajia, varsinkin itämaisia taistelulajeja, mutta myös maratonjuoksua, vuorikiipeilyä ja käsillä kävelyä ja muita akrobaattimeininkejä. Hänessä olisi siis selvää pääministeriainesta.

Neiti söi siis molemmat pullat, minä join kahvin ja päälle otin taskusta Sisu-pastillin.

Mutta odotteluaikaa oli vielä melkein tunti. Neiti halusi mennä katsomaan yhden jutun siinä lähellä.  Hesarissa oli juttu Pariisin Pont des Arts -sillasta, josta on tullut turvallisuusriski tuhansien lemmenlukkojen vuoksi. Silta on romahtamisvaarassa, kaide on jo kertaalleen romahtanut. Lukot painavat liikaa.

Neiti halusi näyttää minulle, että on Helsingissäkin lemmenlukkojen silta. Se on Katajanokan kävelysilta siinä Kasinon puoleisella reunalla.

En ollut aikaisemmin tätä tiennyt. Kyllä siinä kaiteessa paljon lukkoja oli, mutta ei silta ehkä vielä niiden vuoksi romahtamisvaarassa ole. Neiti tiesi, että siinä kaiteessa on muutaman hänen ystävänsäkin lukot, eräällä heistä kaksikin lukkoa, kun kumppani oli vaihtunut.

Rakastuneet parit kaivertavat nimensä lukon kylkeen, kiinnittävät sen kaiteeseen ja heittävät avaimet veteen kestävän rakkauslupauksen merkiksi.  Tämä alkaa kuulemma jo kilpailla sen perinteisen kirkossa toimitettavan "Tahdon" -seremonian kanssa, ja tämä on sallittu myös niille, jotka kirkko hylkää.

Kaunista oli, ja lukot olivat jämerän näköisiä, ilmeisesti vakuutusyhtiöiden hyväksymää mallia.