Christer Kihlman (14.06.1930 - 09.03.2021)
Katselin joskus kauan sitten Rikhardinkadun pääkirjastossa, kun lainaustiskillä töissä ollut rouva Kihlman ojensi tässä otsikossa mainitun kirjan asiakkaalle (Människan som skalv - 1971). Mietin, mitä mahtaa rouvan mielessä liikkua.
Kirjan on täytynyt olla vaikea pala rouvalle ja perheelle, kuten Kihlmanin "autofiktiot" muiltakin osin. Eivät tosin päästäneet kirjailijaa itseäkään vähällä. Eivätkä suomenruotsalaista väestönosaa muutenkaan, varsinkaan sen "yläluokkaa".
Sama ajatus toistui kerran 80-luvulla Unga Teaternin Diana-näyttämöllä, jossa esitettiin jotain Kihlmanin pitkää monologia. Kirjailija rouvineen istui edessäni, ja näyttämöltä kuultiin aika ronskia seksuaalista paljastuskertomusta.
Aikakausi on selvästi muuttunut. Ilmestymisajankohtanaan erilaiset vapaamielisyyttä ilmaisevat hurjastelut olivat kai lukijalle keino näyttäytyä ajan virrassa hyvin mukana pysyvänä. Nykykatsannossa eräät yksityiskohdat eivät enää menisi läpi ilman protesteja. Enkä tällä tarkoita mitään kristillis-siveellisestä ahdasmielisyydestä kumpuavaa paheksuntaa, päin vastoin.
Mutta Kihlmanin romaanit olivat silloin ja ovat edelleen erittäin arvostettavia, varsinkin Kallis prinssi (Dyre prins - 1975), jota pidin ilmestyessään vuosikymmenen ykkösenä.
Minulla oli ilo keskustella kirjailijan kanssa useita kertoja hänen tuotteliaimpina vuosinaan. Kihlman vaikeni kirjailijana jo pari vuosikymmentä sitten ja vetäytyi Porvoossa sijaitsevaan Diktarhemmet-kotiinsa. Tänään, kuolinviestin tultua, keräsin kirjoja hyllystä valokuvaa varten ja ihmettelin, miksi kummassa minulla kaikki nämä romaanit ovat suomenkielisinä käännöksinä. Syytä en muista, en osaa selittää. Minähän pyrin lukemaan ruotsinkieliset kirjat alkukielellä.
(Runo kokoelmasta Munkmonolog - 1953)
