Olin kauan sitten vaelluksella Lapissa jossain Ylläksen seudulla kahden kaverin kanssa. Toinen heistä oli biologi. Jossain huilaustauolla lintuparvi lähestyi meitä. Kuukkeleita, kertoi biologi. Hän nousi seisomaan, ojensi kätensä ylös, ja eikös kohta yksi kuukkeli pyrähti istumaan sormelle.
Minäkin kokeilin samaa, mutta minun sormelleni ei pyrähtänyt kukaan. Samoin kävi toiselle kaverille. Biologi nosti uudestaan kätensä, ja heti kuukkeli tuli. - Ne on eri miehet jotka osaa, ja toiset miehet jotka ihmettelee, loihe tämä mestarismies lausumaan, ja sävyssä oli aavistettavissa ylenkatsetta meitä kahta kelvotonta kohtaan.
Tämä muinainen tapaus oli mielessä, kun kesän alussa uudessa kesäkodissani aloin lueskella paksuja lintukirjoja. Ääneen lausumattomana salattuna ajatuksena oli, että parantaisin sijaintiani sillä lintutieteen janalla, jonka ääripäät ovat osaajat - ihmettelijät.
Myönnän sijainneeni aika lähellä janan huonompaa ääripäätä. Tunnistamiseni rajoittui sellaisiin selviin tapauksiin kuin varis, harakka, sorsa, joutsen, joita kaikkia näkee Helsingissä. Ja tietysti myös valkoposkihanhi. Maalla ovat lisäksi tutuksi tulleet mm. talitintti, västäräkki, punatulkku ja räkättirastas. Kaikkia näitä voi katsella läheltä ja ne liikkuvat hitaasti. Ei tarvitse tähyillä puiden latvoja tai nopeita ohilentoja.
Nyt kesän mittaisen sinnikkään opiskelun jälkeen olen ehkä liikahtanut hivenen kohti janan parempaa päätä. Mutta vaikeaa se on. Suurin vaikeus on siinä, että jos netistä oppii tunnistamaan linnun lauluäänen, niin näköhavaintoa ei saa millään.
Kesän erityistapaus oli rantametsikön hullu käki. Se lauloi hieman yksitoikkoiselta kuulostavaa veisuaan lähes lakkaamatta koko alkukesän. Oli Längelmäveden rannoillakin käkiä, mutta ei tämmöisiä.
Helteisenä juhannusyönä se äityi vallan hurjaksi. Kahdensadan säkeen jälkeen pieni tauko ja sitten sama alusta uudestaan. Mieleen nousi kotimaisen kirjallisuuden legendaarisin käki, Arvo "Stadin Arska" Turtiaisen runossa, josta siteeraan sen kohdan tähän kaikkien slangitaitoisten iloksi.
- - Ja sitte oli skutsissa joku fogeli
se sano kukkuu kukkuu koko yön
se kukku niin pirusti ett ne luuli et silta repee reva
ne luuli et kun menee sen puun alle missä se kukkuu
niin elää vaikka sata vuotta tai saa uuden sussun
tai pääsee goisaan sen kundin kanssa kun tahtoo
eiks ne ollut dorkia häh? Sit ne meni souteleen järvelle ajattele
kun niillei ollut peräprutkuja eikä muita härveleitä
niiden piti soutaa, mälvää
mut laulaa ne orkkas aina vaan,
ne laulo et "Tuol on mun kultani ain yhä tuolla"
tai "Sorsa se souteli Saimaan aalloilla"
toopeja lauluja ei siihen aikaan nääs mitään Elviksiä ollu
ei ne olis saanu kasaan edes yhtä himobändiä
jos joku olis tahtonu niinku järkätä oikein
hinku juhannushipat
ei voinu förata sutturoita skutsiin tanssilavan taa
kun ei edes ollut tanssilavoja nääs.
Ne vaan poltti kokkoo ja rundas piirissä tasajalkaa
hoilas ja ruddas järvellä - -
(Arvo Turtiainen: Arska stadista / Minä paljasjalkainen 1962)
Meillä ei juhannusyönä ollut näistä Arskan perinne-elementeistä muuta kuin käki. Ei ollut kokkoa, ei piiritanssia, ei peräprutkuja. Pienimuotoiset hipat ulkona puutarkassa oli, mutta ei sieltä taidettu förata sutturoita skutsiin. Mutta se käki oli, ja se varasti kyllä koko show´n. Repesikö siltä reva? Tuskinpa. Ainakin kukkuminen jatkui vielä heinäkuun puolelle asti.
Kesän mittaan oli tavoitteena tunnistamisen lisäksi myös valokuvata
lintuja, mutta se ei mainittavasti edennyt. Ei niitä puun latvasta tai lennosta kännykkäkameralla tavoita. Tässä onnistunein näyte. Siihen
tarvittiin lähikaupungin kahvilan terassi ja pöydällä olevat leivonnaiset, joista
nämä varpusoletetut olivat kovin kiinnostuneita.
