Oli
kerran aika, jolloin isät suuttuivat pojilleen, kun nämä kasvattivat pitkän
tukan. "Pitkä" tarkoitti sellaista, joka hieman ulottui korvan
päälle. Beatlesit näyttivät mallia, silloin ihan alussa, joskus 1964.
Tukan
olisi pitänyt olla niskasta ja sivuilta täysin pois kynitty, jotta se olisi
kelvannut. Pään päällä sai olla vähän pidempi, eräänlainen lätty.
Minun
isäni oli yksi niistä, joka suuttui. Vielä pahemmaksi närkästys kävi, kun
ylähuuleen ja leuankärkeen kasvoi vähän haiventa. Minulle ostettiin
parranajokone, ilmeisen kallis, oikein sähköllä käyvä. Käyttämättä jäi, mielenosoituksellisesti.
Pitkätukkaisuus
löi laajalti läpi, se oli keskeinen osa nuorisokulttuuria. Kylillä äijät
huutelivat, että hei tytöt. Vuosikymmenen lopulla hiukset ulottuivat jo
hartioille. Musikaali Hair teki siitä poliittis-filosofisen elämänkatsomuksen:
"Saan jo hiuksistani kaavun / siinä diskoteekkiin saavun / - - / on
Jeesukselta malli / miksei äiti sitä salli / kun Mariakin salli .
Tuo
sukupolvi on nyt päälle kuudenkymmenen, osa aika paljonkin päälle. Isien pojista aika moni taitaa nykyisin olla kokonaan kalju. En tiedä, aiheuttaako se isissä suuttumusta.
Katselin
eilen Jethro Tullin konsertissa, että vielä on niitä, joilla idea on tallella.
Paikalle Kulttuuritaloon oli saapunut koko joukko tyylikkäitä herrasmiehiä,
harmaantuneita jo, joilla pitkät hiukset oli kammattu kireälle taakse ja
sidottu niskaan ponnarille. Joillakin, varsinkin kaljuuntuneilla, oli erilaisia
otsanauhoja tai liinoja pään ympäri, Juicen malliin.
Tyylikästä
vanhenemista, minun silmissäni. Minun hiukseni eivät ole riittävän pitkät
kunnon ponnariin. Katselin vähän sillä silmällä, että entäpä jos. Toisaalta en
ole harmikseni harmaantunutkaan, mitä nyt parrasta.
Jethro
Tullin karismaattinen huilumies Ian Anderson oli nuorena, puoli vuosisataa
sitten, pitkätukkaisen metsäpeikon perikuva. Kaljuunnuttuaan hän ryhtyi
käyttämään pipoa. Se antaa hänelle maagisen olennon lisäsäväyksen.
Eilisessä konsertissa hänellä ei väliajan jälkeen ollut pipoa. Unohtuiko vai
oliko tahallista, en tiedä. Heti katosi osa maagisuudesta, tuntui tavalliselta
sedältä. Musiikkiin se ei kuitenkaan vaikuttanut. Salissa oli iso innostus.
Ihan kuin silloin 60-luvun lopussa, jolloin näin tämän bändin ensimmäistä
kertaa. Silloin sali oli täynnä innostuneita teini-ikäisiä pitkätukkia, ei innostuneita harmaahapsisia ponnarisetiä.
- - - - -
Vastaus edellisen kirjoitukseni kirjallisuuskysymykseen:
Albert Camus
(tuntematon anonyymi sen kommentissa oikein tiesikin)
