Äskeisissä
isoissa juhlissa entisen työpaikkani tiloissa järjestettiin tietenkin
monenlaisia kilpailuja. Niin aina.
Minulta
puuttuu kilpailuvietti, kuten olen ennenkin täällä kirjoittanut. Se ei koske
pelkästään urheilua, se koskee myös näitä ainaisia juhlien pelleilykilpailuja.
Viimeksi
taisin joutua kilpailemaan köydenvedossa. Se tapahtui mökkinaapurin
syntymäpäivillä muutama vuosi sitten. Se ei ollut mukavaa hirmuhelteessä
juhlapuku päällä. Myöhemmin yöllä saunan ja juhlajuomien jälkeen järjestettiin
viestijuoksukilpailu. Viestikapulana toimivat uimahousut. Ne vaihdettiin
juoksijalta seuraavalle aina kääntymiskepin luona. Naisvaltainen yleisö oli
kerääntynyt hurraamaan juuri siihen päähän nurmikenttää. Juoksuista toteutui
vain seniorimiesten kilpailu. Muihin sarjoihin ei jostain syystä löytynyt
osanottajia.
Nyt
työpaikan juhlissa en jäänyt seuraamaan, millaisia kilpailuja oli tulossa.
Luultavasti jotain viestijuoksuja tai vastaavaa. Pakenin parin kilpailuvietittömän naishenkilön kanssa
syvälle talon kellariin, entiseen pannuhuoneeseen, jota on iät ajat käytetty
henkilökunnan salaisena tupakkatilana. Kukaan meistä ei kuitenkaan tupakoinut.
Tuntui vain hyvältä päästä karkuun.
Teini-iän
kilpailut olivat ihan eri asia. Juhlissa oli aina pikkurohkeita kilpailuja.
Piti pitää tytön kanssa vartaloiden välissä tai suusta suuhun jotain
pikkuesinettä, joka aina meinasi pudota. Se meni käytännössä pussailuksi ja
kopeloinniksi, ja yleisöllä oli hauskaa. Luulen, että tytöllä ei ollut yhtä hauskaa.
Suomi
on omituisten kilpailujen maa. Niistä on yritetty tehdä suorastaan kansallisbrändi.
Akankanto, suopotkupallo, kusiaispesässä istuminen.
Ja
sitten nämä television pudotus- ja häväistyspelit. Ne ovat samaa sukua.
Ihmetellä täytyy, miten kukaan suostuu sellaiseen, ihan vapaaehtoisesti.
Varmaankin isolla rahalla? Kuinka isolla? Luultavasti hyvin pienellä. Muistiin nousee aihetta oivaltavasti käsittelevä kirja "Ammutaanhan hevosiakin" (They Shoot Horses, Don´t They, Horace McCoy 1935, suom. Jouni Salojärvi 1978) ja sen pohjalta tehty näytelmä "Maratontanssit", esitetty mm. Kom-teatterissa 1981.
Ajatus
harhautuu kuvittelemaan, että minä itse joutuisin joskus BB-taloon tai
Nakudeitteihin paratiisisaarelle.
Kuvassa
yksi varhaisimmista noloista kilpailuista. Seremoniamestarina 60-luvun
suursuosikki Niilo Tarvajärvi.
(Elokuvasta
"Iloinen Linnanmäki", ohj. Jack Witikka 1960)
