Onnen
määrää yritetään mitata lompakon paksuudella, asunnon sijaintipaikalla,
yhteiskunnallisella arvoasemalla ja monenlaisella muulla. Ei taida onnistua.
Onnen
aikamuoto on preesens. Jos onnesta puhutaan imperfektissä, silloin ei pitäisi
käyttää nimitystä onni. Oikeampi nimi olisi nostalgia. Sillä tasolla kai
jokainen meistä on joskus ollut onnellinen. Tai onneton? Kokonaisuuden
ratkaisee, ovatko nämä kaksi tiliä tasan tai jommankumman eduksi.
Antiikin
Kreikan filosofi Epikuros mietti asian sillä tavalla, että onni on tuskan
poissaoloa. Sen enempää ei voi edes odottaa saavansa.
Enpä
nyt oikein tiedä, uskoisinko Epikurosta. Jos ajatus viedään loppuun asti, se
tarkoittaa, että ihminen tulee onnelliseksi vasta kuollessaan.
Minä
tunsin epätavallisen voimakasta onnellisuutta alkuviikosta, enkä ollut
kuolemaisillani. Olin poikkeuksellisen vahvasti elossa. Onnellisuuden puuska iski töölöläisellä
kadulla, kun astuin ulos hammaslääkärin ovesta.
Sitä
hammaslääkärikäyntiä olin odottanut kauhu sydämessä, kuten aina. Kertaalleen
jouduin käyntiä siirtämään myöhemmäksi
flunssakuumeen vuoksi. En minä hammaslääkäriä poraamisen tai muun
rassaamisen vuoksi pelkää. Pelko tulee siitä, että lääkäri työntää suuhuni
liikaa tavaraa. Hetken sitä sietää, mutta jossain vaiheessa tulee hetki,
jolloin ensin alkaa hädissään työntää kielellä tavaraa ulos suusta, ja kun se
ei onnistu, tulee yökötys. Se on kamalaa, äänekästä ja noloa. Näin käy aina.
Onpa herkkä nielu, ihmettelee lääkäri.
Näin
kävi nytkin. Lääkäri havaitsi alkavan paniikin ja käski pistämään silmät kiinni
ja ajattelemaan jotain oikein mukavaa. Minä pistin silmät kiinni ja ajattelin
jotain oikein mukavaa. En kerro, mitä. Kyllä se hetken auttoikin. Sitten
paniikki iski uudestaan. Pakotin itseni ajattelemaan uudestaan jotain oikein
mukavaa. Se auttoi taas.
Selvisin
hengissä. Kun astuin ulos kadulle, tunsin olevani epätavallisen onnellinen
mies. Aikamuoto oli preesens.
