Pitkään virkamiehenä
toimineena olen tottunut säntilliseen elämäntapaan. Hetkellisille impulsseille
ei juuri sijaa ole jäänyt, vaikka luonteen syväkerros olisi sellaisille
hyvinkin altis.
Ensimmäinen
lievennys tähän tiukkuuteen tuli, kun virastoissa keksittiin uusi idea nimeltä
etätyö. Tartuin siihen heti, sillä oivalsin siinä itselleni sopivia
mahdollisuuksia.
Etätyö
mahdollisti kaksi miellyttävää muutosta. Ensinnäkin sain nukkua aamuisin
pidempään, kun oli lupa tehdä kirjoitusprojekteja itse valitsemanani
ajankohtana. Niitä ei enää välttämättä tarvinnut mennä tekemään konttoriin
aamulla klo 9. Toiseksi pystyin järjestelemään töitäni niin, että minulla oli
mahdollisuus viettää enemmän aikaa kesäkodissani. Tärkeintä oli, että tuli
valmista. Sillä ei ollut väliä, missä ja milloin työni tein.
Kun voi
nukkua aamulla pidempään, siitä seuraa väistämättä mahdollisuus valvoa illalla
pidempään. Tämän mahdollisuuden olen hyödyntänyt täysimääräisesti, kuten
muutamat blogini lukijat ovat tekstieni ilmestymisajoista huomanneet - jopa ihmetelleet.
Toinen
lievennys tuli maaliskuussa, kun jäin / pääsin? / jouduin? eläkkeelle, tosin
omasta suostumuksestani vain osa-aikaiselle. Tuntui, että nyt ei millään ole
enää väliä. Luovuin kellosta ja kalenterista. En kanna sellaisia enää mukanani.
Tosin hätävarana kännykässä on kello ja kalenteri sihteerilläni neiti B:llä,
jonka kanssa olen tehnyt sopimuksen, että hän hälyttää hyvissä ajoin, jos minun
pitää johonkin ryhtyä.
Tällaisessa
vapauden hurmoksessa olen altis jopa hetken impulsseille. Sellainen osui kohdalle muutama päivä sitten,
kun kaveri soitti ja ehdotti, että kuulepas vanha veitikka, eikös lähdettäisi
Längelmävedelle kalastamaan.
Toruin
vähän ilmaisua: mikä hilskutin vanha veitikka minä hänen mielestään olen.
Suhteellisen nuori veitikkahan minä vielä olen.
Kyllä hän
tiesi, etten minä osaa kalastaa, mutta soutajaksi olen kelvollinen.
Metsästämään en suostu missään tapauksessa, mutta kalastaminen käy. Olen
kalaruoan ystävä ja osaan laittaa kaikenlaista, kunhan joku hoitaa pyydystämisen
ja perkaamisen. Pyydystämisessä olen vähän huonotaitoinen - pelkään että koukku
voi huitoessa tarttua minun omaan huuleeni. Katiska sopisi paremmin, mutta
sellaista minulla ei ole. Haavi on.
Suostuin
ehdotukseen ja lähdin melkeinpä saman tien, sillä mitään erityisempää
estettäkään ei ollut. Johan minä ehdin Helsingissä ollakin. Kiertokävelyitäkin
monta. Onhan se pikkuisen boheemia, että aamulla herätessä ei tiedä, missä
illalla nukkumaan menee.
Kalasaalis
jäi vähäiseksi, mutta sitä en sure. Tärkeintä on touhu, ei tulos. Sitten vieras
lähti, minä jäin. Kun ajomatka on sentään 200 kilometriä, ei sitä aivan yhden
päivän takia viitsi tehdä. Sääkin oli suosiollinen. Liiterityöt etenivät.
Kasvimaata käänsin. Katkoin pajukkoa. Vesi oli viilentynyt, joten pimeydessä
kelluminen saunan jäähdyttelytauoilla jäi aiempaa vähäisemmäksi.
Hiljaiseloani
häiritsi suru-uutinen. Naapuritalon kymmenvuotias Aatami-kissa oli menehtynyt.
Kettu oli saanut saaliiksi, Aatami oli jo huono jaloistaan, vaikka muuten oli
edelleen varsinainen komistus. Aatami oli hyvä tuttu, hän kiersi harva se päivä
meilläkin kyselemässä, olisiko herkkuja tarjolla. Grillimakkarapötkö oli suuri
suosikkiruoka. Pyydystämänsä hiiret hän kantoi näytille. Klikkaamalla kuvaa
toisenlaisella hiirellä voi kunnioittaa Aatamin muistoa.
Onneksi
Aatamilla on kylän maalaistaloissa jälkeläisiä, monessakin sukupolvessa,
muutamat aivan saman värisiä ja luonteisia. Uskon, että joku heistä täyttää
isänsä / isoisänsä paikan kyläkuntaa kiertävänä herkkusuuna.
