Oikeastaan
täytyy myöntää, että onhan se imartelevaa, kun kutsutaan mukaan.
Ensimmäisenä
kevään merkkinä olen vuosikaudet tottunut pitämään sitä, että valtuuskunta eli
ex-sihteerini neiti B. tulee kysymään, lähtisinkö mukaan. Nyt se tapahtui
tammikuun viimeisenä. Osasin vähän odottaakin. Nyt voin siis julistaa kevään
alkaneeksi, kun tämä vuodenaikojen kiertokulkuun liittyvä kiinnekohta on
saavutettu.
Sama
kutsu on esitetty ennenkin varmaan toistakymmentä kertaa. Koskaan en ole suostunut. En ole uskaltanut, mutta täytyy myöntää, että monta kertaa
on mieli tehnyt suostua.
Kyse
on entisen työpaikkani moottoripyöräkerhon kesäretkestä milloin mihinkin
kolkkaan Eurooppaa. Kerhossa on neljä
vakijäsentä ja lisäksi muutamia satunnaisia. Nyt suuntana olisi
Skotlanti ja kesto kolmisen viikkoa kesä-heinäkuun vaihteessa. Samalla
suunnalla he olivat toissa kesänäkin, ja niin hienoa oli, että nyt mennään
uudestaan, tosin vähän eri puolelle.
Ja
minä mahtuisin mukaan. Mieli tekisi, mutta kyllä minä tiedän jo vastauksen. En kuitenkaan kertonut sitä vaan lupasin harkita.
Ongelma
on siinä, että en osaa ajaa moottoripyörää enkä usko oppivanikaan. Pyörän
saisin lainaksi tai voisin vuokrata, omistaa ei tarvitsisi. Kerran vuosia
sitten ehdotin, että minä voisin tulla mukaan, jos saisin ajaa autolla motoristijoukon kannoilla, mutta
ehdotus ei kelvannut.
Olen
koko aikuisikäni ajanut autoa, ja mopokin on tullut tutuksi, mutta
vahvatehoisella moottoripyörällä kokemus on jäänyt vähäiseksi. Selviäisinkö
pitkistä päivävaelluksista? Neiti B. sanoo, että selviäisin helposti. Mutta
häneen ei voi koskaan luottaa, hän puhuu välillä pötyä ihan kiusallaan.
Toisaalta on siinä ryhmässä kaksi minun ikäluokkani jäsentä, jotka olivat vielä
kaksi vuotta sitten yhtä kokemattomia kuin minä nyt.
On
siinä sekin ongelma, että minua ei ollenkaan viehätä ajatus teltassa asumisesta.
Mukavuudenhalu on voittanut. Nuorena liftasin monena kesänä pitkin Eurooppaa
teltta rinkassa, samoin kävin monilla rock-festareilla. Viimeksi yövyin
teltassa kesällä 1981, kun ajoin Helsingistä Jyväskylään ja takaisin
polkupyörällä. Mutta siihen se loppui. Suostuisinko aloittamaan taas? Ajatus kauhistuttaa. Tosin
joissakin kaupunkikohteissa on tavoitteena viipyä useita päiviä, jos löytyy
riittävän iso airbnb-asunto.
Joka
kesä rapujuhlien aikaan neiti B. ajaa pyörällään Längelmäveden kesäkotiini ja
yrittää opettaa minua. En ole oppinut. Vakiintuneisiin kauhukokemuksiin kuuluu
istua neidin kyydissä hirmuista vauhtia Längelmäeltä Oriveden ohi ABC-Oritupa
-bensa-asemalle kahville ja munkkipossulle. Kyydissä istuminen on kammottava kokemus, mutta
näyttelen miehekkäästi, ettei tunnu missään.
Jostain
syystä moottoripyöräily mielletään kai miesten hommaksi. On kai jonkinlainen
muoti, että varttuneessa iässä olevat hienot herrat ja johtajat, tällaiset kuin
minä, innostuvat ostamaan kalliita pyöriä ja lähtevät reissuun. Neiti B. on
naureskellut, kuinka hänenkin taitojaan aikoinaan epäiltiin, mutta pilkka
hiljeni, kun hän pääsi näyttämään rehvakkaalle kolliporukalle temppujaan. Siksi
hän partnerinsa kanssa on itseoikeutettu johtaja tälle muilta osin vanhemmista
miehistä koostuvalle retkikunnalle. Hän kun on se, jolta homma sujuu parhaiten.
