Herrat Ankka, Barks ja Rosa

Matkalaukkua pakatessaan Dessu juoksi vielä kirjakauppaan ostamaan tekijän nimikirjoituksella varustettua kirjaa - tai useampaakin. Joulu on jo ovella ja lahjoja on syytä hankkia.

Kirjojen ja nimikirjoitusten kerääjänä Dessu on ollut tehokas jo vuosikymmeniä. Tällä kertaa haussa oli Don Rosa, Aku Ankan piirtäjä.

Dessu lukee Aku Ankkaa puolisäännöllisesti, vaikka ei erityisemmin osaa arvostaakaan lehden nykytasoa. Toista oli Carl Barksin aikoihin. Niistä ankkareista Dessu kuten huomattava osa Suomen lapsista oppi lukemaan. Parhaat tarinat jäivät koko elämän kestävinä kuvina mieleen. Niitä parhaita tarinoita on paljon.

Dessu muistaa olleensa parikymmentä vuotta sitten Kauppatorin laidalla yleisön seassa tervehtimässä Barksia, joka oli tullut vierailulle. Hän oli jo ikämies, yli 90-vuotias. Muistaakseni hän oli kuitenkin ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalla. Hänet tuotiin hienolla avoautolla kaupungintalon eteen, jossa hänelle oli järjestetty vastaanotto kuin valtiovieraalle.

Nimikirjoituksella varustettu Barks-kirja jäi kuitenkin haaveeksi.

¤

Dessu epäilee usein jääneensä muistojensa vangiksi. Olenko ikääntynyt hapannaama, joka ei suostu hyväksymään, ettei kaikki ole kuin ennen? Eivät Aku Ankatkaan.

Dessu tuntee Don Rosan piirtämiä Ankkoja mutta ei ole erityisen innostunut. Kuitenkin Rosa on laajalti arvostettu ja jo nyt klassikon asemaan nostettu.

 Dessun mielestä Barksin sarjat olivat ja ovat edelleen aivan toista luokkaa. Niissä oli kertomisen iloa, mielikuvitusta ja huumoria, niissä oli lapsenmielistä hassuutta. Kuvat olivat ilmeikkäitä ja sommittelultaan väljiä.
Rosan kuvat ovat kyllä taitavia, mutta niissä häiritsee tavaton ahtaus ja yksityiskohtien runsaus. Näkee, että niitä varten on nähty vaivaa ja tehty paljon taustatutkimusta. Samalla ne ovat kuitenkin muuttuneet jonkinlaisiksi vanhojen myyttien ja maantieteellisten faktojen näyttämöksi, johon on sitten sijoitettu ankkahenkilöitä seikkailemaan supersankareiden elkein. Tarinat ja kuvat ovat kireitä, rentous ja sydämellinen hassuus puuttuu.

Suomalaista lukijaa tietenkin hivelee, että Suomikin on päässyt esille Rosan tuotannossa. ”Sammon tarina” tuo ankat Helsingin kaduille kalevalaiseen aiheeseen väljästi liittyvässä seikkailussa. Mikäpä siinä, tarina on vauhdikas ja melskettä riittää, mutta barksilainen ilmapiiri on siitä kaukana.

Dessu, vanha kääkkä, toivoisi, että ankat pysyisivät Ankkalinnassa Iineksen, Mummon, Hannu Hanhen, Pelle Pelottoman, Karhukoplan ja Teppo Tulpun seurassa Roopen rahasäiliön lähimaisemissa eivätkä rymyäisi ympäri maailmaa seikkailemassa kuin mitkäkin teräsmiehet.

¤ ¤ ¤ 

Dessu on nyt pakannut matkalaukkunsa ja lähtee perjantaina illalla Siljan laivalla Tukholmaan ystäviä tervehtimään ja katsomaan, miten kuningaskunta on toipunut prinsessahäistä ja katastrofivaaleista. Tukholmasta Dessu lentää maanantaina työmatkalle Roomaan yhdessä ruotsalaisen ja norjalaisen kollegansa kanssa. Tavoitteena Italiassa on auttaa paikallista vuoronvarausorganisatiota kehittämään toimintojaan, jotka Berlusconin hallituskaudella ovat auttamattomasti jääneet jälkeen eurooppalaisesta kehityksestä. 

Matkalukemisena ei ole Aku Ankka vaan uusi Harjunpää, jonka myös ostin kirjakaupassa käydessäni. Palaan kyllä Töölöntorille, kunhan ehdin.

Kuva: Carl Barks: Roope-setä, maailman rikkain mies (Aku Ankka 2 / 1953)

Sommaren med Sandra

(Seikkailukertomus jatkuu. Lue ensin eilinen ”Ranskan rajalla”)

Dessun toinen kirjeenvaihtotoveri löytyi Ruotsista. Hän oli Sandra Sigtunasta, ruotsalaisesta pikkukaupungista Tukholman vierestä. Tämä kontakti oli käynnissä suunnilleen samaan aikaan kuin ranskalaisen Catherinen kanssa. Aika oli 1960-luvun loppua. Oltiin 17 - 18-vuotiaita.

Kirjeenvaihto oli sen ajan kansainvälisyyttä ja kieliharjoittelua, mutta kyllä siihen siinä sivussa henkilökohtaista flirtti-intressiä sisältyi. Catherinen kanssa kirjeet kulkivat englanniksi, kun ranskaa en osannut. Sandralle kirjoitin ruotsiksi. Sitä opin koulussa, ja kielitaitoa oli tullut myös isomummolta ja hänen sisaruksiltaan, jotka olivat suomenruotsalaisia. Pikkupoikana olin isomummolassa oppinut kaikenlaista hyödyllistä, jopa ruoka- ja iltarukouksen ruotsiksi.

Sandran kanssa en rukouksille kuitenkaan uskonut olevan käyttöä. Pikemminkin snapsilaulut olisivat olleet tarpeen.

Sandra oli toista maata kuin ranskalainen Catherine, fraasin kaikissa merkityksissä. Ruotsista alkoi tulla Jyväskylään kirjeitä, jotka sisälsivät värikkäillä huopakynillä tekstattuja sekalaisia lappuja ja papereita, jotka olivat täyttä ajatuksenvirtaa, viimeistelemättömiä, suttuisia, teksti sikin sokin. Tekstien aiheina olivat enimmäkseen selostukset bailaamisesta ja bändeistä. Svensktoppen-hittilista tuli tutuksi. Valokuvassa Sandralla oli vaalea pitkä pörröinen tukka, silmissä vahvat kajalit, vaaleanpunaisiksi maalatut huulet törröllä ja paidannapit auki napaan asti.

Kyllä Ruotsin neito kiinnostavuudessa ranskalaisen voitti, ainakin jos kuvasta katsoi.
¤ 

Ruotsalainen ”vapaamielisyys” oli siihen maailmanaikaan kaikkialla kuuluisaa. Maine oli kasvanut ennen kaikkea elokuvien myötä. Vilgot Sjöman oli kuuluisin ja sensaatiomaisin ohjaaja. Elokuvat Syskonbädd, 491 ja Jag är nyfiken gul olivat herättäneet huomiota seksuaalisella suoruudellaan. Dessu oli jotain näistä nähnyt, ja siksi Sandran kirjeet ja kuvat saivat lisää merkityksiä nuoren miehen mielessä.

 Kesällä Dessu matkusti Ruotsiin Sandraa tapaamaan. Matka Jyväskylästä Turkuun sujui junalla ja sieltä Bore III -nimisellä laivalla Tukholmaan. Se oli Dessun ensimmäinen yksin suoritettu ulkomaanmatka. Siinä oltiin aika täpinöissä, kun oltiin naisiin menossa. Laivan tax freesta Sandra oli toivonut tuliaisiksi pullon Bacardia ja pullon Cinzanoa. Lisäksi Dessu ostaa umpimähkään jonkun hienonnäköisen hajuvesipullon. Ja nipun paksuja Marabou-suklaalevyjä. Niillä tuliaisilla pitäisi pärjätä.
¤

Dessutom katsoi äskettäin elokuvan ”Kesä Monikan kanssa” (Sommaren med Monika - Ingmar Bergman 1953). Sen alkukohtaus on aina tuonut elämyksellisen muistikuvan Dessun saapumisesta Tukholmaan. Elokuvan nuori mies tumpeloi pahasti kohdatessaan viehättävän naisen, joka pyytää tulta tupakkaan. Mies ei meinaa onnistua: tulitikku sammuu, tulitikku katkeaa, käsi vapisee… 

Dessu tumpeloi Tukholman Skeppsbron satamassa kohdatessaan vastaan tulleen Sandran. Tupakansytytin putoaa vesilammikkoon eikä enää syty, kassi kaatuu ja Cinzano-pullo lähtee pyörimään pitkin mukulakivistä katua. Ei oikein tiedä, olisiko halaus tai kättely paikallaan.

Nuoret miehet ovat sellaisia sählääjiä stressitilanteessa. Vanhat miehet ovat varmempia - hiukan.
¤

Ei Sandra mikään villikissa todellisuudessa ollut, vaikka valokuva ja kirjeet ja Vilgot Sjömanin elokuvat olivat sellaisia odotuksia aiheuttaneet. Hyvinkin asiallinen ja järkevä nuori nainen. Sommaren med Sandra kesti viikon verran ja siinä ajassa kehittyi normaali teiniromanssi. Kotiin Dessu palasi peitellen fritsuja kaulalta. Tai ei niitä kavereilta peitelty, ainoastaan äidiltä. Kavereille leuhkittiin, että tuli käydyksi Ruotsissa…

Lukio-opinnoissa Sandran tuttavuus aiheutti tehostuneen asenteen ruotsin kielen opiskeluun. Opettajakin sen huomasi ja antoi palautetta. Ruotsi alkoi maittaa. Opettajan vakiovitsit alkoivat oikeasti naurattaa. Mieleen jäivät opettajan käännöslohkaisut ”Aikoihinpas on eletty - Till tidernapas har man levat” ja ”Jopas nyt jotakin - Redanpas nu någonting”.

Dessu sai ylioppilaskokeesta laudaturin ruotsin kielestä. Opiskelun motivaatio on pienestä kiinni. Vihjeeksi vaan pedagogeille. 

Ystävyys Sandran kanssa on säilynyt läpi vuosikymmenten, ja olen tavannut hänet usein, viimeksi äskettäin Tukholmassa käydessäni (ks. blogi ”Kotiin kuningaskunnasta” 6. huhtikuuta 2010). Hän työskentelee korkeassa virka-asemassa paikallisessa ministeriössä. 
Aina käydessäni vien tuliaisiksi Bacardi-pullon. Cuba Libre on ystävyytemme drinkki, ja Sandran aviomies skoolaa mukana.

Ette saa minua kiinni

Tuli kiire. Tuli nälkä. Siksi Dessutom osti henkensä hädässä kaupasta pakastepizzan. 

Dessutomille ei yleensä tule kiire. Nälkä sen sijaan tulee, useinkin. Kiireen puute johtuu laiskanpulskeasta luonteesta, joiltakin osin myös hämäläisperäisestä temperamentista.

Tällaisista syistä johtuu, että pakastepizzojen ostaminen on Dessulle poikkeuksellinen, voisi sanoa suorastaan ainutkertainen toimenpide. Sellaiseksi saa jäädäkin.

Ei ollut hyvää. 

Oli suorastaan kamalaa. Aloin ymmärtää Berlusconin tölväisyjä suomalaisesta ruoasta. Hänen on täytynyt saada syödäkseen suomalaista pakastepizzaa. 
¤

Ensimmäisen pizzani söin 1970-luvun alussa Tukholmassa jossakin Odenplanin lähellä sijainneessa ravintolassa. Se oli hyvää, se tuntui juhla-aterialta. Elämäni parhaat pizzat olen varmaankin saanut Tampereelta. Siellä Aleksanterinkadulla oli 70-luvun lopulla ravintola, joka tarjoili mahtavia tuotteita, joihin sai pyydettäessä huimat valkosipulit. Helsingin parhaat pizzat sai aikoinaan Kirkkokadulta ja rautatieasemaa vastapäätä sijainneesta Il Trenosta.

¤

Pakastepizzani sulatin mikrossa ja ripottelin päälle yrttimausteita, mutta siinä ei ollut makua eikä mainittavasti täytteitäkään. Pohja oli pehmeä kuin räiskäle mutta paksumpi. Jotain punaista oli levitetty päälle mutta tomaatilta se ei maistunut. Juustoa ja jauhelihaa saattoi olla muutama muru, jos tarkasti etsi. 

Kuvaisin kokonaisuutta sanoilla ”huusinlunkkua muistuttava lätkyrä”.

Tässä ilmaisussa en ole omaperäinen. Sanat olen lainannut Itä-Suomen hovioikeuden päätöksestä.

¤ 
Itä-Suomen hovioikeus on profiloitunut tuomioistuimeksi, jonka tehtävä on lieventää käräjäoikeuksien langettamia raiskaustuomioita. Sen sijaan se ei ole profiloitunut kunnianloukkaustuomioiden lieventäjänä. Muutama vuosi sitten se tuomitsi erään lehden (en sano, minkä!) korvauksiin, koska lehden kirjoituksessa oli nimitetty eräässä kaupungissa (en sano, minkä!) sijaitsevan ravintolan (en sano, minkä!) myymää pizzaa ”huusinlunkkua muistuttavaksi lätkyräksi”.

Rikos tapahtui siinä, että lehden kirjoituksessa oli sen verran vihjeitä, että lukija saattoi niiden perusteella ymmärtää, minkä kaupungin millä kadulla sijaitseva ravintola sellaisia pizzoja möi. Sillä kadulla sattui olemaan vain yksi pizzoja myyvä ravintola. Kunnianloukkaus oli tapahtunut, kun halventava luonnehdinta oli lehdessä, ja lukijat ymmärsivät, mitä ravintolaa tarkoitettiin.

¤ 

Savon kieli on tunnetusti metkaa. ”Lätkyrä” sopii siitä esimerkiksi. Se on deskriptiivinen sana, joka tuo ainakin minulle mieleen littanan ja vetelän tekeleen. Savossa syntyy kertakäyttöisiä sanoja tuosta vain tarpeen mukaan. Ei-savolainen saattaa hämmentyä sellaista puhetta kuunnellessaan. Voivatko ne savolaiset olla yhtä mieltä siitä, mitä sellaiset tilapäiseltä maistuvat sanat tarkoittavat?

Dessutom itse ei ole avuton savon murteessa. Vaikka hänen jyväskyläläinen taustansa ei ydin-Savoa olekaan, se on kuitenkin länteen kurkottavan ns. savolaiskiilan taitekohtaa. Lisäksi hänellä on aiheeseen opiskelupohjaa. Niinpä murrekeräilyn tuloksista löytyy muitakin ilmaisuja, jotka saattaisivat sopia kuvaamaan ostamaani pakastepizzaa, ehkä myös hovioikeuden tarkoittamaa pizzaa. Mutta olisivatko ne sanat kunniaa loukkaavia? Esitän makusteltavaksi vaikkapa seuraavat sanat, jotka maistuvat hyvin umpisavolaisilta: ”kenkkara”, ”litunen”, ”haprea”, ”huituvainen”, ”ruupana”, ”könkkäre”, ”koppura”, ”kikara”.

Loukkasivatko? Mitä tuumaisi Itä-Suomen hovioikeus?

¤

Dessutom härnää tässä kirjoituksessa tahallaan hovioikeuksia. Hän kuitenkin osaa peittää jälkensä. En mainitse, missä kaupungissa ostin pizzan. En mainitse, millä kadulla. En mainitse kaupan nimeä. En mainitse, mikä firma leipoi pizzan. Pistän kuitenkin tähän viereen pizzan kuvan mutta käsittelen sitä kuvankäsittelyohjelmalla tunnistamattomaksi ja käännän kuvan vielä peilikuvaksi. Ette saa minua kiinni, hovioikeus. Ha-haa.

Mutta kyllä se lätkyrä oli!

Kotiin kuningaskunnasta

Dessutom on palannut kotiin Töölöntorille vierailtuaan viisi yötä Ruotsin kuningaskunnassa.

Dessutom viihtyy hyvin kuningaskunnan pääkaupungissa, jonka hän tuntee hyvin jo vuosikymmenien takaa. Se oli joskus nuoruusvuosina hänen kotikaupunkinsa. Ystäviä on jäljellä ja yösija tarjolla useammassakin osoitteessa.

Aivan erityisen suosikkikohde on Södermalmin kaupunginosa. Se on boheemin ja vaihtoehtokulttuurin pesäpaikka, vähän sama kuin Punavuori ja Kallio Helsingissä, mutta rennompi ja kansainvälisempi. Dessutomilla oli ilo asua Mosebacke torgin laidalla vastapäätä Södra Teaternia. Siitä on vain lyhyt matka paikalle, jolta August Strindberg tähysteli lintuperspektiivista kotikaupunkiaan ”Punaisen huoneen” alkusivuilla. Sama perusnäköala siitä on vieläkin, vaikka kaupungin profiili on muuttunut.

Dessutom kuljeskeli päivisin taas kerran nostalgisissa tunnelmissa pitkin kaupunkia. Siellä ja täällä on paikkoja, joihin liittyy muistoja, usein romanttisia mutta myös joitakin ikäviä. Yksi ikävistä oli Södermalmin lounaislaidalla Tantolundenin puistossa sijaitseva kesäkahvila. Siellä Dessutom uurasti riistopalkalla pitkää päivää kesällä 1972. Ammattinimikkeenä oli tarjoilija & tiskinkerääjä. Elämäni kamalin työ. Muistista nousee suorastaan aggressiivisia aikomuksia. Teki mieli potkaista muutamaakin hienostotätiä, joiden jahkailevia paakelssitilauksia piti kohteliaasti seisoa odottamassa, kun samalla hetkellä oli halu rynnätä henkilökunnan taukotilaan katsomaan televisiota. Siellä olisi nähnyt kuvaa Münchenin olympiakisojen kestävyysjuoksuista.

No, mitäpä pienistä. Vuoropäällikkö kertoi kyllä myöhemmin tulokset. Hän muisti voittajan nimenkin, kun se oli ihan täyttä ruotsin kieltä. Mainitsi vielä, että yksi juoksijoista, olisiko ollut se voittaja, kaatua mätkähti mahalleen kesken juoksun.

¤
Nyt kuningaskunnan pääkaupungissa näkee, että tulossa on prinsessahäät. Se ei näy pelkästään naistenlehdissä, se elää jo ilmapiirissä. Prinsessat ovat muotia, on luvassa suuri julkisuus ja paljon arvovieraita. Vallalla on konservatiivisuustrendi: kirkkohäät, prinsessapuvut, ydinperhe, kohta varmaan myös vauvauutiset.

Kai rationaalinen Ruotsi tarvitsee kuningashuoneensa. Maa on kaikessa muussa malliesimerkki järkiperäisyydestä, joka on monin tavoin menemässä yli kohtuuden. Kohta siellä varmaan tulee pakko pitää turvakypärä päässä kotonakin. Kaikki, mistä keskiverto kansalainen pitää, on joko vaarallista, moraalitonta tai epäterveellistä, ja siksi laissa kiellettyä. Sellaisen vastapainoksi kansalle tarjotaan prinsessaunelmia, ja kansa on tyytyväinen.

Dessutom sattui olemaan Tukholmassa myös sinä päivänä syyskuussa 1973, kun vanha kuningas kuoli ja nuori Carl Gustaf Folke Hubertus Bernadotte otti linnan parvekkeella vastaan kansan eläköön-huudot uutena kuninkaana.

Dessutomille jäi tilaisuudesta muistikuvaksi, että tunnelma oli vaisu, innostumaton, tulevaisuudesta huolestunut. Monarkia ei ollut vahvoilla eikä nuori Kalle Kustaa ollut vakuuttava vanhan arvokkaan Gustaf VI Adolfin jälkeen. Kalle Kustaan osaaminen oli vakuuttavaa vain Stureplanin hienoissa yökerhoissa. Poliittiset virtauksetkaan eivät silloin suosineet epädemokraattiseksi koettua monarkiaa.

Nyt on toisin. Kuningas ja hovi näyttävät olevan osa itsetuntoista ruotsalaista identiteettiä. Kalle Kustaa ja varsinkin Silvia ovat onnistuneet saavuttamaan arvostuksen. Britanniassa on syytä olla kateellisia.

Dessutom ei aio kuitenkaan matkustaa häiden aikaan Tukholmaan vaan pysyy kesäkodissaan Längelmäveden rannoilla. Joku roti sentään.

M. A.

Dessutom ilahtui Yle Teeman huomionosoituksesta taiteilija M. A. Nummiselle, joka täyttää pyöreitä vuosia. Nummisella on ollut pieni osuutensa Dessutomin kulttuurikäsityksessä jo vuosikymmenien ajan.

Hämärtynyt kuva yrittää tulla esiin, että ensimmäinen live-kohtaaminen olisi tapahtunut joskus 60-luvun lopulla Jyväskylän Kesän kulttuuripäivillä. En kuitenkaan pysty palauttamaan muistiin täsmällistä muistikuvaa.

Sen sijaan muistan täsmällisesti, että olin yleisössä Tukholman Gröna Lundissa kesällä 1972. Konsertti oli huippumenestys. Olin samalla lavalla nähnyt muutamaa päivää aikaisemmin Evert Tauben, joka oli arvostettu iäkäs ruotsalainen trubaduuri, mutta kyllä M. A. meni suosiossa edelle.

M. A. oli osa 60-luvun kulttuuriradikalismia. Oli aika kaataa muureja ja siirtyä vapaampaan kulttuuriin. Nummisen onnistui näyttävästi. Hänen silloisiin siveellisyyssääntöihin sopimattomat kappaleensa ja šokeeraava esiintymisensä aiheuttivat kulttuuriskandaaleja.

Oli syytä epäillä, että hän rienaa ja pilkkaa.
Epäily oli varmasti oikea.

Kun Numminen lauloi mielenkiintoisella äänellään ”Jenkan ulkosynnyttimistä” tai ”Jenkan hevosen puhdistamisesta” tai ”Nuoren aviomiehen on syytä muistaa”, oli helppo löytää arvovaltaisia henkilöitä, joilla kiehui, erityisesti kirkon ja armeijan piiristä. Laulu ”Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa” toi mukaan poliitikot. Niistä tuli kiellettyjä lauluja.

Myöhemmin tuli taidemusiikki ja filosofia. Äskettäin julkaistiin ”Kielletyt laulut”, jolla näitä skandaalilauluja tuli ensimmäistä kertaa levylle. Lisäksi sillä oli ”Heidenröslein” ja ”Wovon mann nicht sprechen kann”.

Joku sanoi, että Nummisen musiikkihuumori on samaa tasoa kuin Eläkeläiset-yhtyeen. Väitän vastaan. Numminen on sivistynyttä, laaja-alaista ja itseironista sekä poikkeuksellisen produktiivista ja uudistumiskykyistä.

Dessutom oli aidosti pahoillaan, ettei hänellä ollut tilaisuutta viime kesänä mennä kuuntelemaan Nummista maailman suurimpaan puulämmitteiseen saunaan, Merisotakoulun saunaan. Siellä olisin kuullut ”Jalkaväkiohjesäännön” laulettuna. Suoraa jatkoa 60-luvun laululle ”Jenkka hevosen puhdistamisesta” joka sekin oli armeijan ohjetekstiin sävelletty.

Dessutom onnittelee ”Suomi-undergroundin isäpuolta” ja toivottaa lisää tuottavia ja kulttuuria ravistelevia vuosia. Olisiko jo Euroviisujen aika?

¤ ¤ ¤

Dessutom poistuu huomenna keskiviikkona Töölöntorilta ja matkustaa laivalla Tukholmaan. ”Sinne veri vetää aina uudestaan”. Palaan kyllä, mutta melkein viikko siihen menee. Toivotan lukijoilleni lystiä pääsiäistä.

Vaatimaton Nalle

Pankkikonserni Nordea aikoo maksaa 280 miljoonaa euroa bonuksia johtajilleen viime vuodelta.

”Vaatimatonta” (anspråkslöst), sanoo Björn ”Nalle” Wahlroos. Hän on hallituksen puheenjohtaja Sampo-konsernissa, joka puolestaan on Nordea-pankin suurin osakkeenomistaja.

Nallen mielestä on tärkeää, että ihmisen hyvä suoritus näkyy hänen palkkioissaan. Ne kannustavat häntä ”extra-saavutuksiin”. ”Nordea kilpailee sellaisella työmarkkinalla, jolla kaikki maksavat bonuksia. Myös meidän on tehtävä niin, jos haluamme pitää parhaat voimat”, Wahlroos toteaa haastattelussa Svenska Dagbladetille ja pitää 280 miljoonan euron tasoa vaatimattomana.

¤

Vaatimatonta on, hyvin vaatimatonta, myöntää Dessutom. Finanssialalla on aina puhuttu miljardeista, kun saalista jaetaan.

Jostain syystä Ruotsissa on kuitenkin noussut iso pöhinä tästäkin. Sekä poliitikot että pankin asiakkaat ovat protestimielellä. On sanottu, että 270 miljoonaa on ”valtava” summa veronmaksajille, joiden osaksi on tullut verorahoillaan pitää pankkeja pystyssä.

Taitaa tulla Nordealle kiivas yhtiökokous myöhemmin keväällä, kun asiasta lopulliseti päätetään. Siellä joutuvat vertailtavaksi ruotsalaisten veronmaksajien pihiys ja suomalaisen pankkiherran Vaatimattomuus.

Dessutomilla itselläänkin on palkkatili Nordeassa. Lisäksi hän on aikoinaan ostanut muutamia osakkeita (silloin pankin nimi oli vielä Kansallis-Osake-Pankki). Viime vuodelta hän nautti näiden osakkeiden tuottoa 96 euroa (ennen veroa). Hän on siis mitä suurimmassa määrin asianosainen. Yhtiökokoukseen Tukholmaan hän ei kuitenkaan aio matkustaa.

¤

Kuinka vaatimaton summa 270 miljoonaa euroa sitten oikeastaan on? Toimittaja Marcus West (Hbl) on ansiokkaasti laskenut vertailukohdan.

Nordea antaa pankkiherroilleen bonuksia 270 miljoonaa euroa.

Euroopan Unioni (EU) antaa Haitin maanjäristyksen tuhoihin 130 miljoonaa euroa.

Ero 140 miljoonaa euroa.

Suomalaiset miehet saunassa

Yle 1:n Voimala oli taas ajan tasalla. Maanantai-illan ohjelmassa aiheena oli DocPoint -dokumenttielokuvien festivaalissa Bio Rexissä esitetty ”Miesten vuoro”.

Elokuvan aiheena on miesten saunassa tapahtuva keskustelu - suomalaiselle miehelle yleensä harvinainen avomielinen keskustelu ja kuunteleminen.

Elokuvalla näyttäisi olevan edessään poikkeuksellinen menestys. Rexin ensiesityksessäkin salintäysi yleisö oli antanut seisäältään poikkeuksellisen pitkät aplodit.

Voimalassa oli keskustelemassa muutama elokuvan esiintyjä sekä ohjaajat Joonas Berghäll & Mika Hotakainen. Keskustelua voin luonnehtia kiinnostavaksi ja tasokkaaksi.

Dessutom voi itsekin sanoa ymmärtävänsä aiheesta jotakin, sillä hän on saunamiehiä. Töölöntorin laidan kerrostalon kellarissa on taloyhtiön sauna, mutta valitettavan huonotasoinen. Siksi Dessutom kylpee mieluiten uimahalleissa, enimmäkseen Yrjönkadulla ja Topeliuksenkadulla, joskus myös Brahenkadulla. Kesäisin nautinto on suurin kesäasunnon vanhassa rantasaunassa.

Uimahallien isoissa saunoissa keskustelut eivät ole erityisempiä. Yrjönkatu on hyvä poikkeus - se ei ole liian suuri ja siellä on kiireetön tunnelma. Ei pelkästään vimmaisten kuntoilijoiden suorituspaineita vaan myös meitä varttuneita, joille yleensä hyvin riittää kunhan kroppa altaassa kastuu. Siellä tuntemattomien äijien kiireettömät keskustelut voivat olla hyvinkin syvällisiä, juuri niin kuin elokuvassakin.

Dessu on joskus kuullut joidenkin naisten arvelevan, että äijien jutut pitkissä sauna- ja kaljasessioissa taitavat olla siivottomia.

Näin ei ole kokemukseni mukaan, ei ainakaan löylyssä. Korkeintaan löylyjen jälkeen, jos kaljaa on tarpeeksi ja miehet sopivan nuoria.

Voimalan naistoimittajat tuntuivat harvinaisella tavalla oivaltaneen elokuvassa esitetyn miesten saunakulttuurin syvimmän olemuksen. Naisten oma saunakulttuuri vaikuttaa kokemukseni mukaan olevan olennaisesti erilaista.

Tässä kohdassa Dessu tähdentää, että hän ei yritä väittää, että kaikki miehet ovat saunassa tällaisia ja kaikki naiset tuollaisia. Dessu puhuu vain omasta kokemuspiiristään, eikä se ole suuri. Sitä paitsi hänellä on vain niukasti - joskin mieleenpainuvasti - omakohtaista kokemusta naisten saunasta. Eikä se tietenkään edes ole aito naisten sauna, jos Dessu on siellä. Joten yleistysepäilyt pois!

Dessu pääsi kahtena iltana saunaan myös äskeisellä Tukholman-reissullaan. Ne olivat lähes epämiellyttäviä kokemuksia. Nuoruusvuosien läheisen ystävän omakotitalossa Lidingössä Tukholman itälaidalla on sauna, ja totta kai Suomesta tullut vieras sinne viedään, jotta tulisi häivähdys kotimaata mukaan. Mutta kun ei siellä ole edes kunnolla lämmintä eikä siksi löylyä voi heittää.

Kohteliaan kiitollista pitää kuitenkin esittää, vaikka ruotsalainen Pripps-olutkaan ei suomalaisen suussa hääviltä maistu. Onneksi muu vieraanvaraisuus oli runsasta ja miellyttävää, joten väärin ymmärretty bastu on syytä hienotunteisesti ohittaa.

Suomalaisen miehen mentaliteetti on jollain atavistisen syvällä tasolla yhteydessä saunan pyhään syliin. Se on vertaisterapiaa - siellä kipu lievittyy, kun ahdistus avautuu. Sen olemusta on vaikea ymmärtää. Ei Dessu itsekään siinä parhaita ole.

Till Stockholm vaikka väsyttää

Iän lisääntyessä asenne matkalle lähtemiseen on muuttunut. Nuorena tunsi silkkaa iloa pois pääsemisestä. Nyt ikämiehenä siihen sisältyy harmin häivähdys epämukavuuden ja vaivalloisuuden lisääntymisestä. Mieluummin pistäisin selälleni kotisohvalle kirjaa lukemaan.

Moni muukin asia on muuttunut samansuuntaisesti iän karttuessa. Katselin äsken taas kerran nuoruuteni kulttielkokuvaa ”A Hard Day´s Night” (1964). Beatles-aikakausi antoi virikkeet koko elämäntavan muotoutumiselle. Sen vaikutteet ovat tallella vieläkin.

Rock-musiikista tuli maailmankieli. Sitä ymmärretään kaikkialla. Yle Teema näytti dokumentin Beatleseista Neuvostoliitossa. Kiinnostava näkökulma. Kyllä se nuorisokieli pääsi sinnekin ja osaltaan vaikutti systeemin romahtamiseen.

Kiersin nuorena rock-festivaaleilla Suomessa ja ulkomailla. Ensimmäinen oli Ruisrock 1970 - vieläkin jatkuvan perinteen alkupiste. Se oli silkkaa Woodstockia  -  ikimuistoinen.

Voisin kuvitella musiikin puolesta meneväni festivaaleille vieläkin, jos sopivia artisteja on esiintymässä. Mutta absoluuttisena esteenä on epämukavuus ja vaivalloisuus. Minäkö yöpymään telttaan? Sateeseen ja kuraan? Ei käy. Ja nuoriso varmaankin nauraisi vanhan herran ulos.

Tähän perustuu stadionkonserttien suosio. Ne ovat korvikkeita sukupolvelle, joka ei enää viitsi tai kehtaa lähteä Ruisrockiin tai Roskildeen. Mutta ei stadion tunnu samalta. Rolling Stones olympiastadionilla oli hyvää nostalgiaa mutta laiha lohtu aidon festaritunnelman katoamiselle.

Mutta huomenna iltalaivalla lähden till Stockholm, vaikka en juuri nyt erityisemmin haluaisi. Näin se nykyisin aina tuntuu lähdön edellä. Sitten kun matka on ohi, tuntuu että hyvä kun tuli lähdetyksi.

Tukholma on tuttu paikka, olen viettänyt siellä paljon aikaa. Pidän kaupungista, nautin kuljeskelusta. Sinne liittyy muistoja ja erään ystävän tapaan taas mielelläni. Työkokoukset vievät aikansa mutta vapaata jää kyllä riittämiin.

Tämä blogi luultavasti sulkeutuu muutamaksi päiväksi, vaikka läppäri onkin mukana. Uskon kuitenkin ensi yönä tähän aikaan istuvani laivan yökerhossa ja pari tulevaa iltaa ystävien seurassa. Keskiviikko on oletettu paluupäivä, mutta mistä senkään etukäteen tietää.

Muodin vallanumous 2010

Johdanto aiheeseen:  Dessutom kiipesi aamulla ullakolle hakemaan matkalaukkua.

Lähtiessään hän hoksasi ottaa mukaansa olohuoneen nurkasta joulukuusen jalan, sähkökynttilät ja muut joulukoristeet odottamaan ullakon hyllyllä uutta joulua, johon ei ole enää kuin 337 yötä.

”Vie mennessäs, tuo tullessas.” Logistiikan peruslause numero 1:n toteuttaminen arkielämässä vaatii hoksottimien hereilläoloa. Muuten elämän helpottuminen ei toteudu.

Ravintoloiden tarjoilijat ovat logistiikan viisauden mestaritasoa. Muita Dessutom ei tiedä. Itsekään hän ei ole hääppönen. Nytkin oli vähällä, että joulutavarat olisivat jääneet olohuoneen nurkkaan odottamaan. Dessutom tunsi häivähdyksen itsetyytyväisyyttä, että hoksasi. Ei ole vielä vanha höppänä.

¤

Itsetyytyväisyys kumuloituu. Kerrankin ajoissa pakkaamaan - ei tule viime hetken häslinkiä. Matka Tukholmaan alkaa vasta sunnuntai-iltana.

Virkamatka Tukholmaan on toteutunut joka tammikuu iät ajat. Pohjoismaiset virkaveljet paikallisista Vuoronvarausliitoista kohtaavat yhteissuunnittelun merkeissä. Tukholma on siinä sopivasti keskellä, se sopii kaikille pysyväksi kokouspaikaksi. Koulutuspäivät kesäisin järjestetään vuorotellen eri Pohjoismaissa, ensi kesänä Islannissa, Suomessa kesällä 2013.

¤

Pakattuani paidat pidin tauon ja luin lehden. ”Laatulehti” kertoi ”2000-luvun kulttuurivallankumouksesta”, jonka on aloittanut saksalainen naistenlehti Brigitte. Se ei enää käytä muotikuvissaan ammattimalleja vaan aivan ”tavallisia” naisia.

No jopas!

Dessutom kuuluu siihen kansanosaan, joka viisvälittää muodista. Samettihousuissa hän kulkee kesät talvet, vaihtopäivinä mustat farkut. Talvella villapaita, kesällä T-paita. Talvella buutsit, kesällä sandaalit. Pikkutakki on kaapissa poikkeustilanteita varten. Musta puku häihin ja hautajaisiin. Mannekiineista hän tunnistaa nimeltä Twiggyn ja Lenita Airiston ja Veruschkan (viimeksi mainitun vain siitä, että hän esiintyi Michelangelo Antonionin elokuvassa Blow up (1966) - mutta siinä hänellä ei ollut ollenkaan vaatteita).

Muotikuvia ei kuitenkaan voi välttää, niitä on kaikkialla, jopa ”laatulehdessä”. Tällä asiantuntemuksella Dessutom uskoo olevansa kyvykäs antamaan Brigitten aikeista lausunnon.

Muotikuvat ovat usein pistäneet miettimään. Mistä tässä on oikein kysymys? Edistävätkö tällaiset kuvat ja tytöt todellakin kolttujen myyntiä? Miksi pitää rakentaa epätodellisuutta? Miksi mallityttöjen ulkonäkö tehdään niin todellisuuspakoiseksi?

Mietteiden ydin on siinä, onko vika mannekiinityttöjen kuvissa vai Dessun silmissä. Edes sovinistisella katseella ei löydä kukkakeppilaihoista naismalleista kiinnostavaa kohdetta, joten ei niitä miesten mieliksi tehdä. Kuitenkin nämä mallitytöt toimivat keskenkasvuisten tyttöjen idoleina ja heidän ulkonäköään matkitaan. Siinä on syömishäiriöiden perusta. Jotain järjenvastaista.

Brigitten idea on terve. Mutta heti herää epäily, että tämä on markkinamiesten niksi herättää huomiota, ei sen kummempi ajattelutavan murros.
¤

Dessutom pakkaa paremmat samettihousunsa ja pikkutakin matkalaukkuun vasta huomenna aamulla.