maanantai 23. kesäkuuta 2025

Urheilumies

Blogin lukijat ovat varmasti havainneet, että Töölöntorin reunalla ei elele erityisempi urheilumies. Sen verran usein täältä kantautuu irvistelyjä, joiden kohteena ovat erityisesti ison rahan lajit, kuten kilpa-ajot ja jääkiekko. Osansa nurjamielisestä asenteesta ovat joutuneet nielemään myös kansallishurmokselliset katsojat.

Yksi laji on kuitenkin ollut poikkeus. Pahaa sanaa en ole sanonut keihäänheitosta.

Outo poikkeus johtuu omasta kokemuksesta. Sain kosketuksen lajiin 1962. Olin silloin 11-vuotias.

Siihen aikaan serkkuni perhe asui Teuvalla, Etelä-Pohjanmaalla. Teuvan urheilukentällä oli alkamassa keihäskoulu. Sitä ohjasi nuori lupaava urheilutähti nimeltä Pauli Nevala. Hän oli edellisenä kesänä heittänyt Suomen ennätyksen.

Kentällä oli iso lauma pikkupoikia. Siellä minäkin serkkuni kanssa opimme muutamassa tunnissa tukijalan, ristiaskeleet, ruoskakäden ja muut lajin salaisuudet. Nevala oli innostava opettaja. Nimikirjoituksensa ja ennätyksensä hän kirjoitti vihkoonii poikkeuksellisen tyylikkäällä käsialalla.

Nevalasta tuli myöhemmin olympiavoittaja, minusta vain kesäharrastelija. Längelmäveden kesäkotini varustukseen hankin kolme keihästä.  Niitä me kesävieraiden ja naapurin äijien kanssa heittelimme kesäyössä niityn laidalla. Välillä käytiin saunassa ja uimassa, välillä nautittiin kylmää ja kuohuvaa dopingia. Hyvin lensi keihäs kesäyössä.

Nevala ennätys oli yli 91 metriä, minun vähän alle 40 metriä. Nevalan ura loppui olkapäävammaan 31-vuotiaaana, minun urani lääkärin suositukseen 62-vuotiaana. Oli kuulemma riskialtista touhua ilman lihastreenausta.


Keihäät ovat kyllä tallella kellarikomerossa. Aina välillä mieleen juolahtaa ajatus, että kannattaisikohan kokeilla, kuinka come back kilpaniityille näin ikämiessarjalaisena onnistuisi.

Tämä muistelu sai alkunsa tiedosta, että 63 vuoden takainen oppimestarini on siirtynyt ajasta autuaammille kilpakentille.

 


torstai 19. kesäkuuta 2025

Virallinen

Vuosia sitten mökkinaapurini kysyi, löytyisikö runokirjoistani se yksi hieno kesäruno.  Runon nimeä tai runoilijaa hän ei tiennyt. – Jonkinlainen virallinen juhannusruno se kai on, kun sitä niin usein radiossa soitetaan. Loiri sen laulaa.

Virallinen? Ilmaisu jäi muistiini. Onhan niitä virallisia lauluja olemassa, Maamme-laulu ja Porilaisten marssi, mutta virallinen juhannusruno / -laulu?


Vihjeet kyllä olivat riittävät ja runo löytyi. Eino Leinon Nocturne. ”Kesäyön on onni omanani - - ” Suomen tunnetuin runo varmaankin. Ja Loirin tunnetuin laulu. Minun korvissani jo liikaakin kuultu. Hyväänkin kyllästyy.

Minun kesäyön lauluni ei ole virallista laatua. Se on 60-luvulta ja hyvin epävirallinen. Se jäi pysyvästi muistiin kaikille meille, joiden teini-iän ensiromanssi syttyi valoisassa kesäyössä suomalaisen järven rannalla Ankin laulun kuvaamissa tunnelmissa. Sen voi kuunnella täältä: (KLIK 1)

Kesän yöt ovat suurin elämys kaltaiselleni yöihmiselle – päivistä ei ole niin väliä. Päivät ovat usein liian kuumia. Toinen epävirallinen kesälauluni kuvaa mestarillisesti juuri sitä. Miten joku osaakin sävelin ja soinnuin tavoittaa kuumuuden tunnelman, kuten Geoge Gershwin (säv.) ja Ella Fitzgerald: (KLIK 2)  

*

Töölöntorin blogisti kirjoittelee nyt harvemmin, niin kuin aina kesäisin. Houkutus on suurempi lähteä yöjalalle ulos puistoihin ja rannoille.

Pieni vihje niille, joiden kaipuu Dessu-herran hengentuotteisiin käy kesällä liian raastavaksi. Dessun toinen blogi on herännyt henkiin.  Se ilmestyy useammin ja sisältää pienimuotoisia viisasteluja, joita yövaeltaja ehtii kirjoitella helpommin kuin näitä Töölöntorin pitkiä jaarituksia.

Niitä pääsee lukemaan oikeassa reunassa olevasta linkistä tai tästä osoitteesta:   https://vaarajalka.blogspot.com/  

Toivotan kaikille lukijoille rattoisaa mittumaaria!

 

 

tiistai 10. kesäkuuta 2025

Ihan itse?


Viettelys on osunut. Houkutus on melkein ylivoimainen. Sortuminen on lähellä.

Mitä jos tänä kesänä opettelisin käyttämään tekoälyä.

Se kuulemma osaa vaikka mitä. Kuten vaikkapa kirjoittaa hyviä blogitekstejä.

Oppisikohan se kirjoittamaan Töölöntorin blogia paremmin kuin minä itse? Huomaisivatko  lukijat, että kirjoittaja on vaihtunut?

Osaisiko tekoäly matkia minua riittävästi? Uusia aiheita ja ideoita tietysti pitäisi löytyä, mutta lisäksi älyn pitäisi osata toistaa minun maneereitani, päähänpinttymiäni ja kuplautumisiani niin hyvin, että täydestä menee.

Älyn pitäisi tunnistaa, mihin suuntaan heittää pieniä siroja tölväisyjä, salakavalia kampituksia ja huomaamattomia ketunhäntiä. Sen pitäisi tunnistaa, mistä suunnasta löytyy käyttökelpoisia sitaatteja ja mistä nimenomaan ei löydy. Ja juttujen pitäisi olla melko totta, ettei uskottavuus liikaa kärsisi. Liian fantasisoivia minä-muotoisia sankaritarinoita ei pitäisi sepittää.

Kyllä tekoäly tällaiseen pystyy, sanoo viettelijäni. Kunhan se ensin saa lukea kaikki vanhat tekstini ja oppia niistä tuntemaan minut ja metkuni.


Töölöntorin blogisti jättää nyt kirjoittelut vähemmälle, niin kuin aina kesäisin. Kirjoittaminen takkuaa, sillä houkutus on suurempi lähteä yöjalalle ulos puistoihin ja rannoille.

Pieni vihje niille, joiden kaipuu Dessu-herran hengentuotteisiin käy kesällä liian raastavaksi. Dessun toinen blogi on pitkän tauon jälkeen herännyt henkiin.  Se sisältää pienimuotoisia viisasteluja, joita yövaeltaja ehtii kirjoitella helpommin kuin näitä Töölöntorin pitkiä jaarituksia.

Ja lupaan: ihan ITSE omin sormin kirjoitettuja ne ovat, eivät tekoälyn mestariluomuksia. Lukemaan niitä pääsee oikeassa reunassa olevasta linkistä tai tästä osoitteesta: 

https://vaarajalka.blogspot.com/


 

tiistai 3. kesäkuuta 2025

Pois ennakkoluulot

Ennakkoluulot ovat pahasta. Näin minulle on kerrottu. Pitäisi olla avoin vaikutteille - uusille, erilaisille, epäilyttävillekin.

Olin kai erilainen pikkupoika, kun en innostunut kaikesta, mistä pikkupoikien olisi kuulunut innostua. Kuten vaikkapa Villin Lännen seikkailuista.

Myöhemmin filmihullu-iässä katsoin kyllä John Ford  -klassikot ja muut, koska ne kuuluivat kaanoniin, mutta innostumista ei vieläkään kulunut. Minusta ne olivat puolitylsiä. Ensin ajetaan vankkureilla tai junassa, sitten intiaanit hyökkäävät vuoren takaa, sitten ammutaan, pudotaan hevosen selästä, tulipaloja syttyy ja melkein kaikki kuolevat. Saluunaankin mennään, ja taas ammutaan.

Tämmöistä on siis se ennakkoluuloisuus. On siihen toki loistavia poikkeuksia, kuten Fred Zinnemannin ohjaama Sheriffi.

Ja nyt sitten yhtäkkiä on käynyt niin, että vanha kaverini on kirjoittanut Villin Lännen nettikirjan. Facebookissa hän kutsui lukemaan ja antamaan palautetta.

Tiedän kaverin poikkeuksellisen fiksuksi. Hän on aikaisemmin julkaissut fiktiota, lyriikkaa, oppikirjoja ja tietokirjoja, ihan sieltä 60-luvun Huutomerkki-sarjasta alkaen. Nyt julkistamisessa hän kertoi käyttäneensä paljon tekoälyä teoksensa taustafaktojen selvittelyyn.

Mutta että minun pitäisi vanhoilla päivilläni Villiä Länttä lukea! Paluu pikkupoikavuosiin? Vai onnistuuko fiksu kaveri uudistamaan genreä niin, että minultakin ennakkoluulo karisee?

Kuvassa viime aikoina lukemiani kirjoja. Niihin ei liittynyt ennakkoluuloja – tuttuja ja osaaviksi kirjoittajiksi tietämiäni kaikki. Ja ennen kaikkea kaikilla tuttu lajityyppi.