Koukussa?

60-luvun lopulla nuorena poikana juutuin seuraamaan Peyton Place -sarjaa. Sitä katsoivat kaikki. Monta vuotta sitä jatkui, mutta viimeiset vaiheet jäivät minulta näkemättä, sillä muutin pois Jyväskylästä eikä minulla enää ollut televisiota.  

Yksi päähenkilöistä oli Allison MacKenzey (Mia Farrow), lukioikäinenh tyttö, jonka ominaisuuksiin kuului kulkea kaupungilla ison kirjanipun kera. Muistan tunteneeni jonkinlaista etäihastusta. Samansorttisia ihastuttavia runotyttöjä löytyi onneksi Jyväskylästäkin.  

Allisonin äiti oli sitten aivan toista maata, mutta sellaisia räpsysilmiä monet aikuiset naiset taisivat Jyväskylässäkin olla. Tyttärissä ja tytärten äideissä oli osaltaan aineksia sukupolvien ristiriitaan (kuvassa Allison ja äiti)  

Peyton Placen vaikutuksesta ymmärsin, että liiallista sitoutumista pitkiin sarjoihin on syytä välttää. Tässä olen melko hyvin onnistunutkin. Takaa-ajettu oli toinen, johon kiinnyin. Siinä lääkäri Richand Kimble jahtasi epätoivoisesti vaimonsa murhaajaa. Kahdelta muulta tohtorilta, Ben Caseylta ja Kildarelta sen sijaan vältyin.  

Taisi olla Hermann Hesse, joka ivasi matalakulttuurista taipumusta venyttää sarjaksi kaikki, mikä menestyy. Hän tarkoitti kirjallisuutta. On ilmiö sielläkin, mutta elokuva ja televisio ovat kyllä venyttämisen mestarit.  

Myöhempinä vuosina Metsolat taitaa olla ainoa pitkä TV-sarja, johon juutuin. Sitä yleisesti pilkattiin junttien jutuksi. Minusta se oli huomattavasti mainettaan parempi, onnistunut ja oivaltava ajankuva aikakautensa Suomesta. Erikoinen yksityiskohta oli, että Kainuun syrjäkylille sijoittunut sarja oli pääosin suomenruotsalaista tekoa (Carl Mesterton).  

Kauniit ja rohkeat jätin väliin. Sitäkin pilkattiin, minä muiden mukana. Kesäasuntoni naapurin isäntä antoi sonnilleen nimeksi Ridge (ääntäminen "Ritke"). Työpaikallani Vuoronvarausvirastossa sarja hahmottui "akkojen" jutuksi. Ainoa tietämäni mies, joka tunnusti katsovansa sarjaa, oli Johannes Virolainen. Luultavasti Kyllikin määräyksestä.  

Nyt minä olen vaarassa uuteen addiktoitumiseen.  

Monta viikkoa on lööpeissä kohkattu Salaiset elämät -sarjan dramaattisesta jaksosta pitkänäperjantaina. Pitihän se katsoa, vaikka sarjaan en ennen ole koskenut.  

Olihan se dramaattinen, itsemurha keskellä parasta lasten katsomisaikaa. Tosin vain jakkaran keikahdus näkyi, kun Seppo potkaisi tyhjää. Tarina jäi pahaan paikkaan. Lopussa Sepon tuttu mies ja Metsolan pankinjohtajanainen aavistivat pahaa ja lähtivät rynnistämään.  

Melkoista silppua ohjelma oli. Mainoksia tuli suunnilleen viiden minuutin välein. Saimme kaupallista informaatiota tekohampaiden kiinnitysliimasta sekä kanavista, joilla esitetään jääkiekkoa. Seassa oli katkelmia, joissa Vares uhkaili naista raha-asioissa.  

Mutta uteliaisuus jäi. Tänään piti katsoa jatko-osa. Näin se koukuttaminen menee. Mutta tähän lopetan. Kaksi kertaa ei vielä ole koukuttuminen. Kolmas kerta olisi.  

Kuinka sattuikaan. Tarinassa oli jotain tuttua: Seppo kuoli pitkänäperjantaina ja heräsi kolmantena päivänä.