"Annapas ajan kulua...

"Annapas ajan kulua / päivän mennä, toisen tulla..."  

Muutama viikko sitten ajoin työasioissa moottoritietä Salon suuntaan. Sammatin liittymän kohdalla mieleen juolahti vanha muisto lukiovuosilta. Luokkamme kevätretki vei silloin monen muun kohteen ohella Elias Lönnrotin syntysijoille.  

Se ei tuntunut silloin ollenkaan kiinnostavalta. Jotain pettuleipää siellä tarjottiin. Mieluummin olisimme kiirehtineet Linnanmäelle, mutta luokanvalvoja päätti.  

Myöhemmin olen itse muutaman kerran vienyt Vuoronvarausviraston ulkomaisia vieraita Paikkarin torppaan ja selostanut heille suomalaisen mytologian sisältöä ja Lönnrotin osuutta sen keräämisessä. Lahjoiksi vieraille olemme antaneet Kalevalan käännöksiä sekä kuvitettuja taidepainoksia.  

Nyt Paikkarin torpalle kuuluu huonoa. Siksi päätin paluumatkalla poiketa vilkaisemaan. En tietenkään toivonut tähän vuodenaikaan pääseväni sisälle. Kunhan nyt etäältä pääsen vilkaisemaan.  

Eliaksen isä rakensi torpan vuonna 1800, vain pari vuotta ennen Eliaksen syntymää. Siinä torppa on sinnitellyt läpi vaikeiden aikojen, on ollut nälkävuosia, sortokausi, sisällissota, pulavuodet, talvi- ja jatkosota ja montakin lamaa. Aina on torpan vaalimiseen riittänyt varaa ja kulttuurista tahtoa, sillä sen kansallinen merkitys on yleisesti ymmärretty. Lönnrotin merkitystä suomalaiselle kansalliselle heräämiselle ja sitä kautta menestymiselle ei kai kiistetä missään, oli aate tai ideologia mikä tahansa.  

Hyvää tahtoa kesti pitkälti yli 200 vuotta ennen kuin tilanne muuttui. Vasta Jyrki Kataisen (kok) hallitus huomasi, ettei tällaiseen ole enää varaa.  

Paikkarin torppa ei ole tuottoisa bisnes. Museovirastolta vähennettiin määrärahoja ja se joutuu luopumaan monen museon ylläpidosta. Syntyy säästöjä. Veroja voidaan taas alentaa. Siitä äänestäjät pitävät - ainakin isotuloiset.  

Tulevat luokkaretket eivät enää suuntaudu sinne. Tai ehkä liikemiehet kehittävät Paikkariin oheistoimintaa, vesiliukumäkeä, puuhamaata, festivaaleja, supermarkettia, kylpylää. Elias-landia voisi tuotteistaa vanhan brändin.  

Kuvassa päähenkilön patsas (Emil Wikström 1902) Helsingissä Lönnrotinkadulla. Rakennus takana on entinen Helsingin Suomalainen Realilyseo, nykyinen Ressun lukio.  

*   *   *   

Nyt aion poistua paikkakunnalta maalaismaisemiin, kuten eilen jo uhkailin. Vapun jälkeen on vuorossa virkamatka Tallinnaan. Pysyn siis tuokion verran poissa tältä palstalta. Hyvää vappua lukijoille.

"Taivas ja maa lyövät kupperikeikkaa..."

Kävin taas teatterissa. Suurten laitosteattereiden sijaan tällä kerralla oli vuorossa Rööperissä sijaitseva pieni ruotsinkielinen Sirius & Mars.  

Näytelmän nimi oli På friarstråt, ohjaajana Juha Hurme. Näytelmä kertoo nuoren maalaismiehen sekoilusta naima-aikeiden, juopottelun, erilaisten väärinkäsitysten, valepukujen ja rellestyksen maailmassa. Varsin tyypillinen tapahtumakulku nykynäytelmälle ja kirjallisuudelle.  

Teos on silti klassikko, ilmeistä sukua jopa Shakespearen komedioille. Ohjaus näkee kuitenkin teoksen modernin olemuksen. Naivismiin asti pelkistetyt fondilavasteet antavat kokonaisuutta leimaavan riemastuttavan sävyn.  

Päähenkilön persoona (Gogo Idman) saa sekoilustaan huolimatta myötätunnon osakseen. Hän on vivahteikkaalla tavalla avoin ja sympaattinen, ei mikään syyntakeeton tohelo, niin kuin esityksen perinteisiin kuuluu. Juopottelukin näyttää perin juurin toisenlaiselta kuin perinteikkäässä suomalaisessa esitystavassa.  

Ruotsin kieli tuo esitykseen uudenlaiselta maistuvan vierauden tunteen. Käännös (Niklas Groundström) ei ole voinut olla ihan yksinkertainen asia. Siinä on paljon vanhaa sanastoa ja vanhoja rakenteita, mutta siinä ei kuitenkaan maistu museomaisuus.  

Kokonaisuutena hyvin viehättävä ja tuoreelta maistuva teatterikokemus. Suomeksi teoksen nimi on Nummisuutarit. Kuvan henkilöt eivät liity esitykseen. Patsas liittyy.

Mestarismies

Olen loppuviikolla aikeissa aloittaa laidunkauden. Se tapahtuu tänä vuonna jostakin kummallisesta syystä myöhässä, vaikka nyt olen puolijoutilas. Yleensä olen päässyt alkuun jo huhtikuun puolivälin paikkeilla.  

Vakituiset lukijat tietävät, että kesäkotini sijaitsee Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla. Se on vanha torppa, jonka ympärillä on sauna, liiteri. useita aittoja, venevaja ja muita talousrakennuksia.  

Joulupäivän hirmumyrsky kohteli kaltoin Pirkanmaata. Minäkin sain naapurilta hälytyksen, että puu oli kaatunut mökkini kuistille. Menin katsomaan. Vahinko oli vähäinen ja se korjattiin. Jäin samalla viettämään muutaman pimeän talvipäivän täydellisessä hermolevossa.  

Kävi ilmi, että toinenkin vahinko oli tapahtunut. Kaatunut puu oli osunut käymälän seinään ja tönäissyt sen vinoon. Se vahinko odottaa korjaajaansa. Nyt on sen aika.  

Olen talven mittaan miettinyt, että en korjaakaan vanhaa vaan rakennan viereen kokonaan uuden käymälän. Sellaisen entistä paremman ja perinnetietoisemman.  

Ongelma on siinä, että en ole mikään rakennusmies. En ole elämässäni rakentanut omin päin mitään muuta kuin sen vinoon pudonneen käymälän. Siitä tuli sinänsä käyttökelpoinen ja tarkoituksensa täyttävä, mutta siinä on muutamia kiusallisia vikoja. En kehtaa niitä tässä tarkemmin kuvailla, sillä siitä voisin menettää arvovaltaisen profiilini osaavampien lukijoiden mielikuvissa. Olen nyt päättänyt rakentaa kokonaan uuden ja paremman ja purkaa sitten vanhan pois, kun uusi on valmis. Vanhasta siirrän sitten uuteen seinillä olevat vanhat filmitähtien kuvat.  

Suunnittelutyön pohjaksi olen lueskellut alan teoksia. Kuvia olen katsellut Käymäläseura Huussin nettisivuilta (täältä). Siellä on kuvia, ohjeita ja aiheeseen liittyviä runojakin. Sellaisen seuran olemassaolosta en tiennyt aikaisemmin mitään. Seura näyttää pitävän kotia Tampereella. Siellä on vaikka mitä, ilmankos tänään Hesari kirjoitti, että Tampereella haluaisivat asua melkein kaikki. Asuin minäkin joskus - tai jos en ihan asunut niin oleskelin pitkiä aikoja.  

Käymälän rakentaminen vaatii oikeanlaista asennetta. Sitä ei pidä rakentaa pelkällä järjellä vaan mukana pitää olla tunnetta. Oikeanlaisen asenteen löytymistä on suuresti edesauttanut pieni kirja nimeltä Mestarismies (Specialist - Charles Sale 1930, suom. Ville Repo 1954), josta oheiset Rolf Sandqvistin piirtämät kuvat. Kirjan alaotsikkona on osuvasti "Puuseen rakentamisen ja onnellisuuden oppikirja".  

Sitaatti kirjan takakannesta: 

"Kukaan lukija tuskin voi olla mieltymättä tähän kirjaan ja kunnioittamatta sitä ammattitaitoa ja alansa kaikinpuolista hallitsemista, mitä kirjan päähenkilö Lem Putt osoittaa. Lem Putt, puuseppä, on oivaltanut erikoistumisen tärkeyden nykyajassa, hän on erikoistunut ja todella kehittänyt taitonsa suorastaan taiteen asteelle. Tässä kirjassa hän selostaa eräälle asiakkaalleen näkökohdat, jotka on otettava varteen ennen kuin tietty terveydellinen pikkurakennus voidaan pystyttää niin, että se kussakin erikoistapauksessa on mahdollisimman käyttökelpoinen ja tarjoaa toivotun nautinnon."

Henkiin herättelyä

1.

Upea autoni on seisonut koko talven kaverini takapihalla Vantaalla. Nyt on aika herättää se henkiin, sillä lumikasa sen päältä on sulanut ja Töölöntorilta ja lähikaduilta ovat penkat poistuneet. Mahdun siis taas kotioven lähelle. Kesärenkaatkin kelpaavat taas.   

Mutta eipä Yaris startannut. Ei vaikka mitä teki. Apukaapeleilla kyllä, mutta ei ilman. Ei sellaisella voi kaupungissa liikkeelle lähteä. Pitänee hinata huoltoon, ei se siitä kohmeesta muuten henkiin herää. 

2.

Olen kohtapuoliin lähdössä työmatkalle Tallinnaan. Siellä pitäisi valmistella erästä myöhempää kokousta. Pitkäänpä olenkin aivan joutilaana työn rasituksista puolieläkeläispäiviä viettänyt.  

Viron kieltä olen aikoinaan suorittanut yliopistossa peruskurssin ja jatkokurssin. Kun sellaisista on todistukset, voisi olettaa, että osaan myös. Mutta en osaa. Kursseista on vuosikymmeniä, enkä ole missään vaiheessa saanut rutiinia kielen käyttöön. En ole päässyt keskusteluun sillä kielellä. En ole lukenut kirjoja, en lehtiä, en mainittavasti kuunnellut ohjelmia.  

Kummallista. Niistä kielistä, joita oikeasti osaan, minulla ei ole yliopistollisia todistuksia. Tästähän saattaisi joku päätellä jotain yleisempääkin akateemisen koulutuksen olemuksesta.  

Nyt olen ottanut hyllystäni esille vanhat oppikirjat. Ehkäpä pikakertaus herättää henkiin osaamistani sen verran, että en aivan nolaa Helsingin yliopiston todistuksia.  

3.

Poikkesin ohi kulkiessani Ruotsalaiseen teatteriin (kuva). Se on juuri avattu ison remontin jälkeen. Hienolta näyttää, vaikka en saliin päässytkään kurkistamaan. Harmikseni Cafe Kafkaa siellä ei enää ole. Se oli kaupungin parhaita poikkeamispaikkoja.  

Asiaakin minulla oli. Kävin varaamassa liput poikkeuksellisen loistokkaat arvostelut koko pohjoismaisessa mediassa saaneeseen musikaaliin Kristina från Duvemåla.  

Teoksen kiinnostavuutta ovat lisänneet sen kuuluisat tekijät, Abba-miehet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus. Mutta teoksella on myös poikkeuksellisen vahva kirjallinen tausta. Se pohjautuu Vilhelm Mobergin neliosaiseen eepokseen Maastamuuttajat. Sillä on Ruotsissa suunnilleen samanlainen kansalliskirjallinen asema kuin Suomessa Väinö Linnan Pohjantähdellä.  

Olen joskus nuorena lukenut sitä, mutta luinko koko sarjan, sitä en muista. Olen myös nähnyt kaksiosaisen elokuvan Utvandrarna / Nybyggarna (ohj. Jan Troell), jotka ovat tallenteina hyllyssäni. Muistikuvani ovat aika hämärät.  

Teatteriliput sain vasta syksyksi. Sitä ennen pitää herätellä henkiin aiheen tuntemusta. Muistilistani kirjoista, jotka aion lukea kesällä Längelmäveden kesäkodissani suuren vaahteran alla lepotuolissa, sai taas jatkoa.

Kaupalliset katastrofit

Katastrofielokuva ei ole minulle mieluinen lajityyppi. Enimmäkseen välttelen niitä ja muitakin isoja Hollywood-revityksiä. Kaikkein vastenmielisin laji on lentokonekatastrofielokuva. Minulla on tarpeeksi vaivaa hillitä lentoinhoni ilman elokuvan lisäämiä pelkoja. Koko aikuisikäni olen matkustellut työasioissa ympäri maailmaa, mutta koskaan ei vastenmielisyyteni lentämiseen ole kaikonnut.  

Katastrofi- ja Hollywood-asenteestani huolimatta katsoin äsken Titanic-elokuvan (James Cameron - 1997). Olen sen nähnyt uutena ja muistikuvissani se oli katastrofielokuvaksi kohtalaisen siedettävä. Mielikuva vahvistui nyt. Se ei ollut pelkkää revittelyä. Siihen oli onnistuttu saamaan uskottavalla tavalla hivenen verran inhimillisyyttäkin. Sankari ei ollut tyypillinen kovanaama.  

Muutama päivä aikaisemmin tuli elokuva Titanicin kohtalonyö (A Night to Remember - Roy Ward Baker - 1958). Se oli kelpo Brittiläistä tyylitajuista laatutyötä. Se soveltui hyvin Ylen laatutietoisen Teema-kanavan ohjelmistoon.  

Toinen vältettävä  asia katastrofielokuvien lisäksi minulle ovat mainoskanavat. Niitä pyrin välttämään ihan pelkästään mielen tasapainon vuoksi. Huippulaadukkaita ohjelmia niiltä kanavilta on jokseenkin turha odottaa, mutta keskinkertainenkin ohjelma - varsinkin elokuva - menee pilalle mainoskatkojen vuoksi.  

Niin tämäniltainen Titanickin.  

Traagisimmalla hetkellä, silloin kun epätoivoinen ihmisjoukko kamppaili henkiin jäämisestään, saimme mainoskatkon, jossa meille kaupattiin jäätelöä ja kissanruokaa. Lisäksi tuli tyrkkykatkelmia saman kanavan ohjelmista, joita ovat jääkiekko-ottelut ja Duudsonit.   

Tarkemmin ajatellen, taitavat nämä mainitut ohjelmat oikeastaan soveltuvan Titanic-katastrofin aihepiiriin. Olisikohan siinä jokin kätketty viisaus?  

(Kuvassa on katastrofielokuvista ensimmäinen, hauskin ja paras: Tappajahai. Sen jälkeen pelotti mennä uimaan mökkirannassakin Längelmävedellä.)

Me taiteilijat

Muistan ajan, jolloin Yhdysvalloissa oli presidenttinä Ronald Reagan. Muistelen hämärästi, että en ollut erityisen riemastunut hänen toiminnastaan. Elokuvanäyttelijänä hän oli parempi.  

Nyt paljon myöhemmin on tullut esiin uutta tietoa Reaganista. Uusi informaatio on peräisin Britannian pääministeriltä Margaret Thatcherilta, joka istui lukemattomia kertoja samoissa kokouksissa ja neuvotteluissa Reaganin kanssa. Pääministeri huomasi, että presidentillä oli tapana piirustella naamankuvia paperilapuille istuessaan kokouksissa. Reaganin piirustustaidot tekivät niin voimakkaan vaikutuksen pääministeriin, että hän nappasi lappuja haltuunsa kokousten lopussa.  

Nyt näitä Thatcherin arkistoimia lappuja on tullut julkisuuteen. Oheinen näyte on Reaganin muistiinpanoista kokouksessa heinäkuussa 1981. Kokous pidettiin Ottawassa Kanadassa. Koolla olivat teollisuusmaiden G7 johtajat. Tärkeitä päätöksiä varmaankin tehtiin, ja Ronnie piirsi.  

Piirrosten tekijänoikeuksista minulla ei valitettavasti ole tietoa. Silläkin riskillä pistän näytteen tähän. Tietoa ei myöskään ole siitä, keitä piirrokset esittävät. Arvata voi, että ne ovat kokouksen osanottajia.  

Piirrosten ansiosta huomaan tuntevani hitusen sympatiaa tätä republikaanipresidenttiä kohtaan. Meillähän on yhteinen tapa. Minäkin piirtelen naamoja kokouksissa.  

Näyte pitää antaa. Seuraava kuva ei siis ole Reaganin vaan minun, Dessun. Se esittää erään Vuoronvarausvirastossa pidetyn kokouksen läsnäolijoita. Tarkka lukija varmaankin huomaa, että olen hieman manipuloinut kuvaa. Alun perin siinä oli enemmän henkilöitä, mutta olen poistanut siitä erään ehkä tunnistettavan, jolta en tietenkään ole rohjennut pyytänyt julkaisulupaa.  

Reaganin piirroksia tutkinut Lancasterin yliopiston psykologian professori tulkitsi näkevänsä, että presidentti on ollut kokouksessa pitkästynyt. Omasta kuvastani en tietenkään voi väittää samaa.

Kielletyt ja sallitut

Pieni uutinen 50 vuotta vanhassa sanomalehdessä (10. huhtikuuta 1962)  kiinnitti huomion. Otsikkona oli "Neidonlähde kielletty lopullisesti". Mitä hemmettiä! Neidonlähde ei voi tarkoittaa muuta kuin Ingmar Bergmanin elokuvaa (Jungfrukällan 1960). Kielletty lopullisesti? Tätä elokuvaahan pidetään yhtenä eurooppalaisen elokuvan mestariteoksista. Se sai jopa Amerikassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon.  

Uutisen mukaan Suomen Lääkintöhallitus on määritellyt, että "elokuvan ääniefektit ovat pornografisia". Lausunnon perusteella Korkein oikeus on päättänyt sensuroida koko elokuvan. Lieventävänä asianhaarana todetaan, että "Neidonlähdettä ei visuaalisessa mielessä voitane pitää pornografisena". Mutta se ei riitä, sillä "elokuvaan on saatu sitä vastaava selvä piirre kuuloefektin avulla".  

Pitipä kaivaa Neidonlähde esille DVD-hyllystä ja tarkistaa itse sekä kuvat että ääniefektit. Bergmania kun minulla hyllyssä riittää.  

Onhan elokuva rankka. Se perustuu 1200-luvulta peräisin olevaan balladiin, jossa nuori neito raiskataan ja surmataan. Aivan oikein, kuvassa ei näy mitään erityisen pahaa, ainoastaan tapahtumien äänet elävät.   

Mutta että pornografiaa? Kyllä pitää ihmetellä. Lääkintöhallitus ja Korkein oikeus ovat katsoneet Neidonlähteen oudolla asenteella. Elokuvan teema on syyllisyys ja kosto. Se on moraliteetti, jossa on vahvoja uskonnollisia painotuksia. Se on vakava taide-elokuva mitä suurimmassa määrin.  

*   *   *  

Vähemmän vakavasti - jotain vinoa tuli Dessulle itselleen mieleen, kun hän pääsiäispyhinä katseli sukulaispoikien kanssa elokuvia. Pojat (8- ja 10-vuotiaita) reagoivat tirskuen, kun näkivät kohtauksen, josta oheinen kuva on kaapattu (jos haluaa, sen saa suuremmaksikin, pitää vain klikata!).  

Kuva ei ole mistään pornografisesta eikä edes aikuisille tarkoitetusta elokuvasta. Se on elokuvasta nimeltä Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957). Siis yksiselitteisesti lapsille suunnatusta elokuvasta. Menisiköhän nykyaikana läpi Pikku-Kakkosessa tai muussa vastaavassa? Epäilen.

Pääsiäispuuhaa

Pääsiäisenä tuli kaksi lasta yökylään, kahdeksi yöksi. Alakouluikäisiä poikia. Poikien vanhemmat olivat lähdössä laivaristeilylle. Piti keksiä puuhaa.  

Totta kai halusin näyttää pedagogiset taitoni käytännön työssä. Siispä menimme keittiöön ja ryhdyimme leipomaan kakkua. Se on bravuurini, jonka opin jo 1970-luvulla. Otin tietysti huomioon kasvatuksellisen näkökohdan. Lasten vanhemmat pitävät arvossa terveellisiä ravintotottumuksia, joten sen mukaisesti mentiin. Valmistimme terveellisen porkkanakakun, emme mitään epäterveellistä sokerikakkua.  

Tulipa menestys, en olisi arvannutkaan. Kakku teki kauppansa. Se syötiin kerralla loppuun. Enemmänkin olisi mennyt.  

Toinen bravuurini on taikatemput. Niitä opettelin jo koulupoikana. Mestaritaikuri Solmu Mäkelällä oli kerran viikossa taikatemppupalsta Helsingin Sanomissa. Niistä opettelin parhaat.  

Paras temppuni on sellainen, että pojat saivat ottaa takastani hiilen ja piirtää sillä mustan täplän keskelle vasemman käteni kämmentä. Sitten panin oikean käteni pöydän alle ja iskin täpläkädelläni lujasti pöydän kanteen. Kun otin pöydän alla olleen käteni pois pöydän alta, siihenkin oli ilmestynyt musta täplä keskelle kämmentä.  

Toinen temppu on sellainen, että pojat näyttävät minulle korttipakasta yhden kortin kerrallaan ja pistävät sen sitten alassuin pöydälle. Lopuksi pöydällä on väärinpäin koko korttipakka hujan hajan, ja minun tehtäväni on muistaa korttien sijainteja. Ja minähän muistan.  

Taitotemppuni on sellainen, että reilun metrin mittainen kapea solmio ripustetaan keskeltä kiikkumaan oikean käteni ranteelle. Sitten heiluttelen ja huiskin solmiota sinne tänne ja sitten yhtäkkiä siinä keskellä on solmu.  

Näitä ja muutamia muita temppuja ratkaistessa ja harjoitellessa meni tuntikausia intensiivistä aikaa. Seuraavaa yökyläilyä varten minun pitää opetella uusia temppuja, sillä tässä olivat suunnilleen kaikki osaamani. Harmittavasti Hesarissa esitellään nykyisin pelkästään finanssiveijareiden tekemiä silmänkääntötemppuja, ei Solmu Mäkelän.   

Kerran päivässä katsoimme elokuvan. Olin viisaasti ottanut talteen televisiosta tulleen Pekka & Pätkä -sarjan. Hyvin maittoivat pojille nämä vanhat lastenklassikot, ne samat, joilla minä itsekin 1950-luvulla oman katsojaurani aloitin. Yllättävän hyviltä ne maistuivat taas minulle itsellenikin.  

Pyssyleikit kuulemma perinteisesti kuuluvat poikien systeemeihin, mutta niitä ei meillä ollut. Enhän minä sellaisia, vanha sivari. Ihan kokonaan emme kuitenkaan pyssyiltä välttyneet. Vein nimittäin pojat muutaman korttelin päähän Kansallismuseon portaille ja näytin ovessa olevan luodinreiän. Sepä kiinnosti. Selitin reiän syntyhistoriaa. Se liittyy vuoden 1918 taisteluihin. Laukaus ammuttiin sen aikaiselta Turun kasarmilta, nykyiseltä vanhalta linja-autoasemalta, ja se osui oveen. Kävimme tähystelemässä ja arvailemassa paikkaa, josta luoti oli ehkä ammuttu. Vaikeaa arvailu oli, sillä ampumispaikan ja museon välimaastoon on kasvanut puita ja rakennettu taloja, mm. Eduskuntatalo.  

Sen jälkeen menimme takaisin kotiin Töölöntorin laidalle ja leivoimme uuden porkkanakakun.  

Kuvassa Kansallismuseon ovi. Reikä on alhaaltapäin laskettuna kolmannessa ruudussa aivan ovenkahvan vieressä oikealla puolella. Toisessa kuvassa reikä läheltä. (Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).

Koukussa?

60-luvun lopulla nuorena poikana juutuin seuraamaan Peyton Place -sarjaa. Sitä katsoivat kaikki. Monta vuotta sitä jatkui, mutta viimeiset vaiheet jäivät minulta näkemättä, sillä muutin pois Jyväskylästä eikä minulla enää ollut televisiota.  

Yksi päähenkilöistä oli Allison MacKenzey (Mia Farrow), lukioikäinenh tyttö, jonka ominaisuuksiin kuului kulkea kaupungilla ison kirjanipun kera. Muistan tunteneeni jonkinlaista etäihastusta. Samansorttisia ihastuttavia runotyttöjä löytyi onneksi Jyväskylästäkin.  

Allisonin äiti oli sitten aivan toista maata, mutta sellaisia räpsysilmiä monet aikuiset naiset taisivat Jyväskylässäkin olla. Tyttärissä ja tytärten äideissä oli osaltaan aineksia sukupolvien ristiriitaan (kuvassa Allison ja äiti)  

Peyton Placen vaikutuksesta ymmärsin, että liiallista sitoutumista pitkiin sarjoihin on syytä välttää. Tässä olen melko hyvin onnistunutkin. Takaa-ajettu oli toinen, johon kiinnyin. Siinä lääkäri Richand Kimble jahtasi epätoivoisesti vaimonsa murhaajaa. Kahdelta muulta tohtorilta, Ben Caseylta ja Kildarelta sen sijaan vältyin.  

Taisi olla Hermann Hesse, joka ivasi matalakulttuurista taipumusta venyttää sarjaksi kaikki, mikä menestyy. Hän tarkoitti kirjallisuutta. On ilmiö sielläkin, mutta elokuva ja televisio ovat kyllä venyttämisen mestarit.  

Myöhempinä vuosina Metsolat taitaa olla ainoa pitkä TV-sarja, johon juutuin. Sitä yleisesti pilkattiin junttien jutuksi. Minusta se oli huomattavasti mainettaan parempi, onnistunut ja oivaltava ajankuva aikakautensa Suomesta. Erikoinen yksityiskohta oli, että Kainuun syrjäkylille sijoittunut sarja oli pääosin suomenruotsalaista tekoa (Carl Mesterton).  

Kauniit ja rohkeat jätin väliin. Sitäkin pilkattiin, minä muiden mukana. Kesäasuntoni naapurin isäntä antoi sonnilleen nimeksi Ridge (ääntäminen "Ritke"). Työpaikallani Vuoronvarausvirastossa sarja hahmottui "akkojen" jutuksi. Ainoa tietämäni mies, joka tunnusti katsovansa sarjaa, oli Johannes Virolainen. Luultavasti Kyllikin määräyksestä.  

Nyt minä olen vaarassa uuteen addiktoitumiseen.  

Monta viikkoa on lööpeissä kohkattu Salaiset elämät -sarjan dramaattisesta jaksosta pitkänäperjantaina. Pitihän se katsoa, vaikka sarjaan en ennen ole koskenut.  

Olihan se dramaattinen, itsemurha keskellä parasta lasten katsomisaikaa. Tosin vain jakkaran keikahdus näkyi, kun Seppo potkaisi tyhjää. Tarina jäi pahaan paikkaan. Lopussa Sepon tuttu mies ja Metsolan pankinjohtajanainen aavistivat pahaa ja lähtivät rynnistämään.  

Melkoista silppua ohjelma oli. Mainoksia tuli suunnilleen viiden minuutin välein. Saimme kaupallista informaatiota tekohampaiden kiinnitysliimasta sekä kanavista, joilla esitetään jääkiekkoa. Seassa oli katkelmia, joissa Vares uhkaili naista raha-asioissa.  

Mutta uteliaisuus jäi. Tänään piti katsoa jatko-osa. Näin se koukuttaminen menee. Mutta tähän lopetan. Kaksi kertaa ei vielä ole koukuttuminen. Kolmas kerta olisi.  

Kuinka sattuikaan. Tarinassa oli jotain tuttua: Seppo kuoli pitkänäperjantaina ja heräsi kolmantena päivänä.

Ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Harmillinen takatalvi muutti suunnitelmani. Pitkälle edistynyt kevät oli jo antanut luvan mieliharrastukseni aloittamiseen. Vaeltelen nimittäin mielelläni ympäri kaupunkia ja pysähdyn katselemaan taloja ja paikkoja. Jatkuvasti löytyy uutta kiinnostavaa. 

Nyt siihen tuli äkkiloppu. Jalkakäytävät ovat lumesta liukkaita. Sellaiseen ei tee mieli lähteä. Pitää odotella uutta kevään alkua ja tyytyä odotellessa lueskelemaan Helsingin historiaa. Työn alla on nyt divarista löytämäni "Näin Helsingin kasvavan" (Väinö Tanner 1947).  

Kotikaupunginosaani Töölöä olen aina tarkkaillut erityisen kiinnostuneena. Helsingin Sanomien uusimmassa kuukausiliitteessä oli Ilkka Malmbergin hupaisa artikkeli Töölöstä noin 700 vuotta sitten. Eipä ollut kummoinenkaan paikka tämä Töölöntorin seutu siihen aikaan. (Tässä linkki artikkeliin, vaatinee maksullisen kirjautumisen) 

Nykymuotoisen Töölön rakennushistoriaan ja arkkitehtuuriin sen sijaan löytyy netistä ihan ilmaiseksi hyvää aineistoa. Lisään tähän linkin löytämääni ansiokkaaseen opinnäytetyöhön  - ehkä joku lukijoista on kiinnostunut. Siinä kuvataan Töölön taloja ja kortteleita. Nyt Töölö on jo paljon kummoisempi paikka kuin Malmbergin kuvaama - minäkin olen viihtynyt Töölöntorin nurkalla jo reilusti yli neljännesvuosisadan. Siinä ajassa lähiympäristöni ei ole paljonkaan muuttunut. Liikennejärjestelyt ovat hieman uudistuneet ja torin laidalle ruotsinkielisen koulun yhteyteen on ilmestynyt uusi kulttuurikeskus, Sandels. Ei juuri muuta.  

Kävin asioimassa pääkirjastossa Pasilasa. Siellä pystytettiin näyttelyä, joka uhkasi, että kyllä kaupunki muuttuu, jos sen sallitaan muuttuvan. Ainakin Pasilaa aiotaan muuttaa. Jos muutos toteutuu, se näkynee Töölöntorillekin, sillä ei Pasila kovin kaukana ole, mitä nyt Töölönlahden pohjukan ohi mennään ja siinä se Pasila kohta onkin, kun käännytään vasemmalle. Oheisessa kuvassa läheinen sijainti näkyy - Töölöntori sijaitsee aika lähellä kuvassa näkyvän Stadionin tornin huippua. 

En tiedä, varmaankin olen monen mielestä muutosvastarintainen vanha pieru, joka ei suvaitse maailman muuttumista, mutta tässä kuvassa esitetty suunnitelma ei miellytä minua, ei alkuunkaan. Näitä pilvenpiirtäjiä suunnitellaan nyt joka puolelle Helsinkiä. Meren rannoille rakennettuina ne ovat mielestäni rikollisia suunnitelmia, muuta syvemmälläkään, kuten Pasilassa, ne eivät kuulu Helsingin luonteeseen, vaikka kuinka selitetään, että jokaiselta aikakaudelta kaupunkikuvaan on saatava uusia kerrostumia. Minusta tuollaisessa kerrostumassa haisee raaka bisnes ja arkkitehtuurin hybris. (Havainnekuva: Rakennussuunnitteluvirasto, klikkaamalla suuremmaksi!) 

Liikaa luvattu

Kommentaattori vihjaili äskettäin, että eläkkeellä ne kiireet vasta alkavatkin. Taisi osua oikeaan. Kyläilykutsuja on nyt tullut liian kanssa. Vanhat ja uudemmatkin kaverit ja tuttavat kutsuvat joutomiestä poikkeamaan. Pitää varoa, ettei tule luvatuksi liikoja. Olen enemmänkin kotona viihtyvää sorttia - kahdessa kodissa: Töölöntorilla ja Längelmävedellä. Kylässä nukun aina huonosti.  

Nyt olin kyläreissulla Karjalohjalla. Kuten aina, siellä saunottiin ja nautittiin virvokkeita.  

Saunanautinto on mielestäni täydellinen, kun kolme reunaehtoa täyttyy: kylmä kalja, vihta ja uinti. Ylikuumaa ja pitkää löylyä sen sijaan vierastan. Kohtuullinen riittää.  

Kalja oli kylmää ja sitä oli riittävästi. Uintimahdollisuus oli viereisessä järvessä ja nautin uinnista suuresti, tosin vain vartalonosilla, jotka sijaitsevat polvien alapuolella. Vihta sen sijaan puuttui, ymmärrettävistä syistä.  

Vihdan korvikkeeksi oli järjestetty esine, jonka olemassaolosta olen kauan ollut tietoinen mutta jota en koskaan ennen ole päässyt kokeilemaan (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).  

Täytyy sanoa, että hyvin on vehje tuotteistettu. Pakkauksen (ylempi kuva) kyljessä oleva nimi on nokkela. Sillä nimellä myisi vaikka heinäseipään pätkiä hyvään hintaan. Se tuo vihtomiseen entistäkin miellyttävämpiä mielikuvia. Kuvakin on mitä onnistunein. Kyllä ovat markkinamiehet taas kerran osanneet.  

Mutta se tuote siellä pakkauksen sisällä.  

Yritän ilmaista mielipiteeni hienotunteisesti, koska tämän lukijoina voi olla herkkäsieluisia ihmisiä. Sanon siis vain, että en hirveästi menisi alemmassa kuvassa näkyvää vihdan korviketta kehumaan.