maanantai 14. lokakuuta 2024

Hyvä hämäämään

Sain kaverilta alkeisopetusta tekoälyn käyttämisestä. Heti nappasi. Tätä on opittava lisää.

Kaveri näytti, miten Äly osaa tehdä kuvia tyhjästä. Aivan erinomaisia valokuvia tekikin, kun vain kohteliaasti pyydettiin. Yhteen kuvaan Äly pisti minutkin mukaan – vähän sellaiseen iloluonteiseen seuraan, jota en suurin surminkaan näyttäisi netissä.

Osaanhan minä Photoshopia käyttää ja Paint Shop Prota myös, mutta Äly näytti olevansa kuvankäsittelyssä paljon kekseliäämpi.      Tällä voisi tehdä vaikka mitä filunkia.

Tuossa blogisivun oikeassa laidassa profiilikuvan alla lukee muun itsekehun seassa, että olen ”hyvä hämäämään”. Sitä voi pitää luotettavana lausuntona, sillä sen on lausunut arvostettu ex-sihteerini neiti B., joka kyllä tietää ja huomaa. Niinpä voisin teettää Älyllä hienoja kuvia käytettäväksi vaikkapa blogissa kertomaan lukijoille uusista (ja mikseipä vanhoistakin) ihmeellisistä seikkailuistani.

Ei tämä ihan uusi ilmiö ole. Monenlaista hämäystä on kokeiltu vanhoillakin konsteilla. Mutta kaverin antama esittely vakuutti minut, että uudella konstilla hämäys onnistuu paljon paremmin. Tällaista uudistusta maailma on jo kauan kaivannut. Tätä voi käyttää vaikka mihin. Odottakaapa vain! 



(Ylempi kuva on netistä löydetty, ei tekijätietoa. Aku Ankassa outo nimivirhe)



 

keskiviikko 9. lokakuuta 2024

Pohjanmaan kautta

Katsoin Ylen kotimaisten elokuvien sarjassa kaksi Antti Tuurin romaaneihin pohjautuvaa elokuvaa. (Pohjanmaa, ohj. Pekka Parikka 1988  ja Ameriikan raitti, ohj. Lauri Törhönen 1990).

En muista kumpaakaan nähneeni aikaisemmin, vaikka siihen aikaan katsoin kaikki kotimaiset uutuudet.

Enpä tunne paljon menettäneeni, vaikka nämä jäivät väliin. Elokuvien keskeinen sisältö oli äijien kännireuhaaminen, Parikalla Pohjanmaan kotilakeuksilla, Törhösellä veropakolaisina Amerikassa. Lisämausteina on ronskia puhetta, holtitonta käytöstä, sovinismia ja Törhösellä maineensa mukaisesti myös paljaita tisseijä.

Lajityyppi ei ole minulle enää sovelias. Joskus nuorena sitä saattoi pitää hauskanakin, mutta loputon toisto kirjallisuudessa ja elokuvissa on vienyt voimat. Kaupallisesti lajityyppi lienee kestomenestyjä sukupolvelta toiselle. Ja onhan näihin saatu mukaan iso joukko huippunäyttelijöitä, varsinkin Parikalle.

Tuurin kirjat sen sijaan muistan laadukkaina, vaikka vuodet ovatkin hämärtäneet muistikuvaa. Ne olisivat ansainneet moni-ilmeisemmät filmatisoinnit. Arvostan Tuurin tuotantoa, hyllyssäni on 12 kirjaa, useimmat omistuskirjoituksella.

Pohjanmaan kanssa olen viime aikoina ollut tekemisissä muutenkin. Yle Teeman kätköistä löytyi Orvokki Aution trilogiaan perustuva sarja Viistotaival, Kotipesä, Merkki päällä (ohj. Timo Bergholm 2000). Sarjan katsominen pisti lukeman myös kirjat.

Tässä sekä kirjat että filmit ovat aivan huippulaatua. Eteläpohjalaisen elämänmuodon kuvaus osuu kohdalleen, kun Larvan talon aikamiespoika Olavi (Pekka Valkeejärvi) tuo taloon nuoren miniän, Armin (Minttu Mustakallio). Äiti Laimi (Ritva Oksanen) hallitsee taloa halvaantuneen Ilmi-siskonsa kanssa. Meno ja meininki talossa on melkoista kaikkine käyttäytymiskuvioineen ja sukusalaisuuksineen.


Minun sukujuureni isän puolelta ovat peräisin Etelä-Pohjanmaalta, joten olen lapsesta asti serkkujeni välityksellä saanut kosketuksen maakuntaan, sen elämäntapaan ja murteeseen. Aution kirjat tuovat sen herkullisella tavalla esiin. Dialogin kieli on erityisen herkullista.  Se pakottaa hitaaseen lukemiseen, jossa lukija hiljaisesti maistelee omassa suussaan tutun puheenparren yksityiskohtia.



  

perjantai 4. lokakuuta 2024

Finnejä puristellessa

Kävin Jyväskylässä. Oli iäkkään sukulaisen hautajaiset, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan.

En minä Jyväskylässä ole viime vuosina juuri muusta syystä käynytkään kuin hautajaisissa. Luokkakokouksiakaan ei ole pidetty. Mitäpä minä siellä muuten.

Tapasin tietysti taas muutaman vanhan kaverin. Kaikki toistui niin kuin aina ennenkin, niin hautajaisissa kuin kavereiden kanssa. Sama kappeli, sama krouvi. Samat jututkin molemmissa, sama puheiden sävy.

Yksi poikkeama tavallisesta sentään.

Tapasin K:n. Edellisestä kerrasta taisi olla melkein puoli vuosisataa.

Kun nyt tavatessa kysyin, miten hänellä menee, vastaus tuli metkan ilmeikkäästi:

- Siinähän se mukavasti menee, tupakkaa poltellessa ja finnejä puristellessa.

Vieläkin K siis muisti sen yhden jutun:

Lukioikäisenä K kerran löysi niskastani mustapäisen finnin. Hän halusi puristaa sen pois. Minua nolotti – se tuntui vähän liian intiimiltä. K vakuutti osaavansa. 

Kyllä, hyvin se onnistui. Hän oli harjoitellut paljon.