Suositella saa

Klassikot kestävät monta lukemista. Tšehoviin on helppo palata muutaman vuoden välein, samoin Strindbergiin ja Haanpäähän. Shakespeare, Kalevala ja Kivi vaativat enemmän asennetta, sillä niiden lukemiseen tarvitaan enemmän tarkkuutta.

Joihinkin klassikoihin olen kyllästynyt. Tuntematon sotilas on kulunut liiallisessa käytössä. Waltarin historialliset ovat innostaneet, mutta vain kerran. Hesse jäi nuoruusiän idealistiseen kauteen. Hessen uusi lukeminen voisi kyllä olla hyväksi; ymmärtäisi ehkä paremmin itseään ja kehitystään.

Sitten on kirjoja, joihin ei missään nimessä halua palata, vaikka syytä olisi. Dante, Dostojevski, Sartre, Joyce, Leino… Niitä vaan en enää jaksa. Syytä en näin äkkiseltään osaa selittää.

Minulla pitäisi aina olla  myös kevyempää kirjallisuutta käden ulottuvilla. Dekkarit olisivat siihen tarpeeseen sopivia. Mutta missä ovat uudet laatudekkarit?

Wallanderit, Beckit ja Harjunpäät täyttivät aikoinaan sen tarpeen. Ne odottavat kyllä hyllyssä, mutta ei niihin voi palata. Ne ovat kertakäyttötavaraa.

Olen satunnaisesti sohimalla kokeillut niitä näitä, mutta ei ole osunut.. Viimeksi kokeilin maineikasta ”intellektuellidekkaria”, Guillaume Musson Kirjailijoiden salattu elämä  -romaania, mutta en erityisemmin innostunut.

Tunnen huonosti rikoskirjallisuuden lajityyppiä. Vanhat klassikot olen lukenut. En isommin innostu actionista, kovasta väkivallasta, huumejutuista, mafiasta, scifistä. Remes ja Soininvaara on jo kokeiltu.

Onkohan blogin laajassa lukijakunnassa tämän alan osaamista? Suositella saa.

Turhaa tietoa

Luin kokonaisen kirjan turhaa tietoa. Tai en kokonaan lukenut – hyppäsin yli sellaiset luvut, joista en kiinnostunut tai joita en ymmärtänyt. Kyllä ne turhilta tuntuivatkin.

Kirjaan oli koottu monelta tutkijalta sellaisia tieteellisten kirjoitusten lukuja tai kappaleita, jotka olivat ”jääneet yli” tutkimuksista. Karsitut osat eivät olleet mahtuneet mukaan. Nyt tähän kirjaan mahtuivat.

Kiinnostus- tai ymmärryskynnystä minulla eivät ylittäneet mm. seuraavat aiheet:

• Simpanssien aggressiivisuus ja stressaavuus ovat käänteisesti yhteydessä toisiinsa, toisin kuin ihmisellä (Sonja Koski)
• Turhat ragat. Intialaisen musiikin ja tanssin estetiikasta (Eero Hämeenniemi)
• Nettikorpuksen avulla tuotettuja sanavektorimalleja pokemonien ominaisuuksien kuvaamiseksi (Mika Hämäläinen )
• Kaustisen litiumkaivosalueen sukeltajakuoriaisten sukupuolijakauma (Jarmo Saarikivi)

Tuo intialaista musiikkia käsittelevä kirjoitus olisi kyllä kiinnostanut, mutta sen kulttuuri- ja oppisanasto meni yli ymmärryksen. Pitäisi melkein ensin opiskella uusi kieli.

Mutta on kirjassatällaiselle humanistille kiinnostavaa ja jopa ymmärrettävääkin turhaa tietoa:

• Mustia vahakantisia vihkoja eli tieteellisen ajattelun perusteita (Eero Tarasti)
• Oliko Pathyriksen kylässä Egyptissä 1. vuosisadalla eaa. toiminut kirjuri Hermias vasenkätinen? (Marja Vierros)
• Hymy-sanan alkuperä (Jeongdo Kim)
• Kaksikko aina kaunihimpi? Itämerensuomalaisten possessiivisuffiksien taustaa (Petri Kallio)
• Lehmien ja muiden kotieläinten nimet muinaiskarjalaisten henkilönimien lähteenä (Denis Kuzimin)

Näitä lukiessani mietin, olenko joutunut tekemisiin itselleni turhan tieteellisen tiedon kanssa. Muistin kätköistä nousi yksi esille.

Kesällä 1970 liehuin silloisen tyttöystävän kanssa Jyväskylän Kesän kulttuuripäivillä. Tapahtumia riitti yliopistolla aamusta iltaan – ja usein pitkälle yöhön. Kaiken haahuilun ja juhlimisen seassa filosofiaa opiskeleva kaverini määräsi meidät mukaansa kuuntelemaan oikeaa tiedettä.

Niinpä me istuimme monta päivää seminaarissa, jonka nimi oli Kybernetiikka. Sitä piti professori Yrjö Ahmavaara.

Minä olin sen kevään ylioppilas ja tyttöystävä vielä lukiolainen.  Olimme aika hippihenkisiä ja meidän tieteelliset valmiutemme täysin puutteelliset. Mutta oli jotenkin oudon innostavaa kuunnella luentoja ja varsinkin vauhdikkaita keskusteluja, joissa poliittiset näkökulmatkin pääsivät esiin. Tunnelma jäi mieleen, mutta kybernetiikan sisältö jäi jokseenkin täysin hämäräksi. Mitään en oppinut! .

Mutta niin vain hankin myöhemmin kybernetiikan oppikirjankin ja siihen kelpo professorin käsialanäytteen. Lukematta kirja on jäänyt ja taitaa sellaisena pysyäkin. Selailu tuo esiin sivuja täynnä kaavoja ja taulukoita. Tähän en ryhdy. Turhaa tietoa minulle.

 

Armollisuus?

Olen huomannut, että lukemiseni on koko syksyn painottunut elämäkertoihin ja henkilökuviin. Romaanit ovat jääneet vähemmälle. Runoja menee entiseen malliin.

Onkohan tällainen painotus jonkinlainen ikäilmiö?  Että innostus fiktioon laimenee ja hakeutuminen oikean elämän makuiseen kerrontaan tulee tilalle?

Elämäkertoja moititaan usein melkeinpä autohagiografioiksi, erityisesti politiikassa mainetta hakevien henkilöiden kuvauksia itsestään (suom. itse sepitetty pyhimyselämäkerta). Tällaista en ole viime aikoina lukemissani havainnut, tosin valikoimani ei painotu poliitikkoihin.

Kaikkien biografioiden varhainen esikuva on Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämäkertoja

(n. 120), suom. Kalle Suuronen & Edwin Linkomies 1955). Nimi kertoo, että sinä kerrotaan vain miehistä, sellaisista kuin Caesar, Cicero, Brutus, Aleksanteri Suuri jne. Tämä kirja on juuri nyt minulla kesken. Omassa viimeaikaisessa valikoimassani on kyllä ollut paljon naisia. Hyllystäni kaivoin matolle kokoelman, joista valitsen seuraavat luettavat. Vanhastaan tyttuja taitavat melkein kaikki olevan – mutta ei niitä vuosikymmenien takaa muista.

Plutarkhoksen kirjan takakannessa sanotaan näin:

Plutarkhos kirjoitti nämä elämäkerrat viimeisinä elinvuosinaan noin v:n 115 jKr. paikkeilla. Sen vuoksi niissä on runsaasti elämänviisautta, mutta myös vanhuuteen useasti liittyvää herkkäuskoisuutta. [ - - ]

Tätä viimeistä sanaa jäin ihmettelemään. Herkkäuskoisuutta? Sanaan sisältyy jonkinlainen epäily vanhuuden höpsöydestä;  että mies ei enää ollut ihan terävimmillään ikänsä vuoksi

Ei minusta siitä ole kysymys. Enemmänkin kyse on suhteellisuudentajusta, siitä, ettei ihan kaikesta ole tarpeen olla yltiökriittinen. Olisiko osuvampi sana armollisuus?