16 porrasta

Treenaan polvea nousemalla portaita ala-aulasta ensimmäiseen kerrokseen. Siinä on 16 porrasta. Siitä ylöspäin viidenteen kerrokseen ajan hissillä.

Kyllä portaat jo sujuvat, vaikka pikkuisen pelottavatkin. Olen jo kävellyt pihassa rollaattorin kanssa.  Sisällä olen siitä jo irtaantunut. Kipua polvessa ei enää ole. Enemmänkin kipua on kyljessä. Taisi tulla kylkiluihin jotain vikaa, kun viikko sitten kompastuin nurin ja rollaattori karkasi käsistä.

Niistä 16 portaasta tuli hieman masentunut tunnelma, kun tv-uutisissa mainittiin toiset minulle hyvin tutut portaat. Kotikaupunkini Jyväskylän kuuluisat Neron portaat Yliopistonkadulta Harjun huipulle. Ne täyttävät nyt 100 vuotta.

Niitäkin portaita olen noussut, joskus suorastaan juossut. Kerrankin 60-luvun lopulla kapakkaillan jälkeen nostettiin tytöt selkärepuiksi ja juostiin kahden kaverin kanssa kilpaa portaat ylös asti.  Minulla oli kyydissä kaunis Ulla Tyttölyseosta.

Että kyllä tässä aika alas on vaivuttu, kun nyt 16 porrasta hitaasti kävellen ilman Ullaa tuntuu ihan kelpo saavutukselta.

Heti porrastreenin jälkeen televisiosta tuli Oliver Stonen Vietnamin sotaa kuvaava elokuva Platoon – nuoret sotilaat (1986). Sen raamatullinen alkusitaatti sopi tilanteen tunnelmaan oikein osuvasti:

En ole näiden amerikkalaisten isojen Vietnam-filmien erityisempi ystävä, vaikka niistä moni mestariteoksiksi luokitellaankin. Ne ovat synkkää katsottavaa. Rennoista jenkkipojista tulee viidakkosodassa nopeasti silmittömän väkivallan käyttäjiä, ja siitä ei kukaan tolkuissaan selviä.

Elokuvan sisältöön nähden alun raamattusitaatti on viiltävän ironinen.  Eivät iloinneet nämä sodan miehet nuoruudestaan.

Toisin oli minun nuoruudessani. Kyllä Neron portaiden kilpajuoksut ja muut vallattomuudet olivat silkkaa iloa. Ja erityisen ilon ja jälkimuistelun aihe on siinä, että ymmärsin mennä Tukholman-vuosinani mukaan Vietnamin sotaa vastustaneeseen kansanliikkeeseen. Me kaikki yhdessä saimme sen hulluuden loppumaan, ja rentojen jenkkipoikien nuoremmat vuosiluokat ehkä pelastuivat iloisempaan nuoruuteen.

 

Vaarallista puuhaa

Tarkoitus oli ottaa kirjahyllystä Matti Kurjensaaren henkilökuvia sisältävät esseekirjat ja lukea, mitä hän kirjoittikaan korkealentoisella tyylillään muutamasta takavuosien merkkihenkilöstä.

Kurjensaari sijaitsee aakkosjärjestyksessä alimmaisella hyllyllä, melkein lattialla. Jouduin siis kyykistymään.

Silloin se iski. Salama osui oikeaan polveeni takaapäin.  Pystyyn siitä ei päässyt. Kivusta irvistellen konttasin sohvalle makaamaan

Mitä tästä opimme?

Kirjahyllyt ovatkin paholaisen suunnittelemia virityksiä. Sellaisia ei pidä kotiinsa rakentaa. Kurjensaari on gangsterikirjailija, jonka teokset pitäisi polttaa roviolla.

Nyt makaan neljättä päivää sairaalassa. Polvea on kuvattu ja tutkittu, mutta mitään rikki mennyttä ei ole löytynyt. "Bakerin kysta" -niminen vamma on mainittu, "ehkä tai sitten ei". 

Blogi jää nyt tauolle, kunnes tästä tokenen - tai sitten ei, en ole varma. Sairaalassa virikkeitä kirjoittamiseen on niukasti.

Kuvissa nykyisen lähiympäristoni virikeaineksia. 

Minä muutosvastarintainen

Kyllä minua voi filmihulluksi sanoa. Olen ollut mukana jos jonkinlaisessa elokuvakerhossa murkkuiästä asti Jyväskylässä, ja myöhemmin sitten Tukholmassa ja Helsingissä. Elokuva-arkiston kantajäsen olen edelleen (sen virallinen nimi on muuttunut mutta en ota sitä käyttöön – uusi nimi maistuu byrokraattiselta valtion virastolta, ei taidelaitokselta)

Minulle elokuva on taideteos, ei sesonkisidonnainen kauppatavara. Filmihullu tuntee alan ja tietää tärkeät ohjaajat ja näyttelijät ja heidän tuotantonsa. Hän lukee alan kirjallisuutta ja aikakauslehtiä. Minulla on Filmihullu-lehden kaikki vuosikerrat tallella kellarikomerossa vuodesta 1979 alkaen.

Kaupallisten elokuvateattereiden tarjonta oli Helsingissä 1980-luvulle saakka sellaista, että aina jostakin löytyi laadukasta katsottavaa. Sen jälkeen laatu on vähitellen hiipunut. Nykyisin on vaikea löytää mitään kiinnostavaa.

Ennen elokuviin mentiin katsomaan tarkasti tarjolla olevaa esitystä. Jos joku rapisutti karamellipussia, sitä pidettiin moukkamaisena käytöksenä. Elokuvan jälkeen mentiin usein keskustelemaan nähdystä viinilasillisen tai oluttuopin ääreen. Lämpimiä muistoja nousee mieleen, kun kokoonnuimme porukalla jonkun kämpille, istuimme piirissä lattialla, nautimme punaviiniä ja keskustelimme henkevästi jostain Godardista, Truffaut’sta tai Bergmanista.

Nyt kaikki on toisin, tässäkin.

Minulla on houkutus mennä kokeilemaan elokuvateatteria, jossa syödään ja juodaan esityksen aikana. Ruoka- ja juomalistat ovat esillä pääsylippua ostettaessa. Tarjolla on herkkua monenlaista, varsinkin juomia.

Epäily on suuri. Tuleekohan siinä katsomisesta mitään? Vai onko sillä niin väliäkään? Siinä syömisen, juomisen ja seuranpidon seassa ei liene väliä, millaisia kuvia näytetään. Ehkä erikoistehosteita ja rymäkkäitä takaa-ajoja tulee vilkaistuksi. – Vai olenkohan minä taas kerran muutosvastarintainen vanha hippi?

Kun Kaurismäet avasivat Andorra-teatterinsa 1970-luvun lopulla, Aki heitti ensimmäiseksi aulassa olevan popcorn-koneen hankeen. Kauas on siitä tultu.

Kuvassa Urmas A. Hilapielen kirjoittama Kino-Suomi (2022). Tuttu kirjoittaja esittelee Helsingin kaikki nykyiset ja entiset elokuvateatterit. Yhdessäkään ei ole mainintaa ruokailusta esityksen aikana.