Arvaa harmittiko

Kaksi tärkeää ensi-iltaa jäi näkemättä, kun äskettäin olin polvivamman vuoksi liikuntakyvytön. Kumpaakaan ei edes voi myöhemmin korvata. Arvaa, harmittiko.

Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla on saanut loistavan vastaanoton kaikkialla muualla paitsi HS:ssa. Esitys taitaa nousta teatterihistorian suuriin merkkiteoksiin. Olin saanut tekijöihin kuuluvalta kaverilta sukulaisille ja tutuille tarkoitetun kutsuvieraslipun ennakkoensi-iltaan.

Esitys näyttää olevan loppuunmyyty koko loppukauden, joten mestariteos taitaa jäädä näkemättä.

Toinen, päähenkilölle ja yleisölle ainutlaatuinen ensi-ilta, oli luonteeltaan yksityisempi. Lähipiiriini kuuluva viisivuotias tyttö oppi ajamaan polkupyörällä. Minun olisi pitänyt tulla heti samana iltana katsomaan näytöstä.

Tätäkään ensi-iltaa ei voi korvata. Nyt olen kyllä päässyt esityksen jälkinäytöksenä katsomaan, mutta ei se pääesiintyjälle enää ollut mikään iso asia. Näytöksiä oli ollut jo paljon ja ihmetempun riemu muuttunut rutiiniksi.

Oman pedagogisen urani huippusaavutus nousi muistin kätköistä. Kesällä 1993 minä itse opetin silloisen viisivuotiaan ajamaan polkupyörällä. Sekin oli iso tapaus. Silloinkin kutsuttiin yleisöä katsomaan.

                                                                   Kees Verkade 1970

Paikka oli kesäkotini rantatie pohjoisella Pirkanmaalla. En varmaankaan ole eläessäni juossut niin paljon kuin silloin. Pikkuneiti ajoi lujaa, ja turvamiehen piti pysyä rinnalla. Juokseminen ei ole minulle luontevaa puuhaa. Mielessä oli muinaisen äidinkielenopettajan miete: ”Ihmisen ei pidä juosta muiden nähden – siinähän menettää kaiken arvokkuutensa.”

Alemmassa kuvassa juoksija on jo päässyt siirtymään kameran taakse. Alamäki on jyrkkä ja vauhti hurja ja riemu rajaton. 

Pärjäänkö ilman?

M. tuli kysymään, suostuisinko myymään hänelle vanhan Yarikseni. Hän tiesi, että auto on ollut pois käytöstä jo yli vuoden. Yaris on kuulemma arvonsa säilyttävä merkki ja menee vanhanakin helposti katsastuksesta läpi.

Tulipa vaikea kysymys.

Se on totta, etten ole juuri koskaan tarvinnut autoa muuhun kuin kesämökkireissuihin. Nyt minulla ei ole enää kesämökkiä. Tuskin enää koskaan hankinkaan.

Kaupungissa en tarvitse autoa ollenkaan. Täällä on erinomainen joukkoliikenne. Pidemmät matkat teen mieluusti junalla. Jyväskylään pääsee kolmessa tunnissa. Vaasassa en enää käy, sillä vanhukset ovat poissa. Tukholmaan pääsen laivalla.

Lupasin miettiä ehdotusta ensi kesään asti. M. piti miettimistäni hieman hitaana. Minä selitin, että näin hankalaa päätöstä pitää miettiä tarkasti. Ajokorttikin on voimassa viisi vuotta. Pärjäisinkö ihan oikeasti ilman autoa?

*

Kävellenkin pääsen taas. Polvi on parantunut melko hyvin. Ei vielä pitkiä matkoja, mutta kauppareissut sujuvat ilman apuvälineitä.

Mutta yksi asia tuntuu mahdottomalta. Kyykkyyn laskeutumista en uskalla kuvitellakaan. Sen 

verran paha muistijälki jäi puolentoista kuukauden takaisesta kyykistymisestä (klik).  Sama pätee laskeutumiseen nelinkontin.

Sitä olen ankarasti miettinyt, voiko ihminen pärjätä loppuelämänsä kyykistymättä..

*

P.S. Olen pitänyt blogini viikon verran suljettuna. Syy on viime aikoina lisääntynyt epämääräinen liikehdintä blogini kimpussa. Valtava määrä lukijoita jostain itäisiltä mailta on vuorokaudet ympäriinsä raksuttanut kävijälaskureita. En usko, että kirjoitukseni oikeasti ovat yhtäkkiä saavuttaneet sillä suunnalla niin hurjan suosion.

En tiedä, tepsiikö sulku. Jos ei tepsi, lisää sulkuja on tiedossa. Palan kyllä.

 

Kävin vain kääntymässä

Tuntui, että olisi hyvä päästä pois. Koko syksyn – ja melkein koko kesän – olen pysynyt paikallani, kun on tämä polvi.

Nyt oli siis aika tempaista ja lähteä kauas pois. Olen rimpuillut irti rollaattorista. Ulos mennessä käytän vielä turvavälineenä kävelysauvoja, siis sellaisia, joita ennen käytettiin vain hiihtäessä.

Asemalla katselin junia. Päätin ostaa automaatista lipun Riihimäelle. Se on minulle kummallisen vieras paikka. Ohi ja läpi olen ajanut vaikka kuinka monta kertaa, mutta olenkohan koskaan pysähtynyt?

Riihimäen asemalaiturilla yhtäkkiä muistin. Tällä samalla laiturilla olen seisonut kerran ennenkin.

Taisi olla kesä 1966. Olin vastentahtoisesti joutumassa Kärkölän Ranta-Vaahalaan englannin kielen kurssille. Riihimäellä piti vaihtaa Jyväskylän junasta Lahden suuntaan. Se oli 15-vuotiaalle ensikertalaiselle tarkka paikka,

Kielikurssi sinänsä kiinnosti, mutta vastentahtoisuus johtui siitä, että leirin järjestäjä oli Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys (NMKY). Sellaisessa porukassa oli luvassa ikävä kaksiviikkoinen.

Toisin kävi, leiristä tuli vähän kuin aikuistumisriitti.

Isot pojat lähtivät autolla käymään Lahden Alkossa. Minun tilaukseni oli kolme pulloa olutta. Leirillä oli yllättäen muutama tyttökin. Juomat ja tytöt ja öinen uimaranta yhdistettynä aiheuttivat niin tyrmistyttävän lopputuloksen, että kaikista maailman paikoista kristillinen leiri oli se paikka, jossa koin elämäni ensimmäisen kännin ja ensimmäisen ihokontaktin, molemmat aika lievässä muodossa.

Tällaisten muistojen hetki tuli siis koetuksi Riihimäen asemalaiturilla. Enpä arvannut, mitä oli tulossa, kun siinä viimeksi seisoin 59 vuotta sitten.

Paluumatkalla tuntui, että matka oli onnistunut ja polvi melkein kunnossa.  Hämärän jo laskeuduttua katselin junan ikkunasta radanvarren pajukkoa. Tuli sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on taas juuri niin kuin pitääkin ja että elämä on tukevasti kohdallaan.