Istuttiin Jyväskylästä tulleen kaverin kanssa iltaa Elitessä, syötiin, viiniä nautittiin, menneitä muisteltiin. Mitäs me partasuut äijät muutakaan enää osaisimme.
-Muistatko Tapion? Lähetti terveisiä.
Muistinhan minä Tapion, kun muistutettiin. Keskikoulussa oltiin kimpassa, sitten Tapio meni ammattikouluun, me lukioon. Siinä tiet erosivat.
Muisteltiin, että ihme tyyppi se Tapio. Ei olisi Tapiosta uskonut, että hän meistä ensimmäisenä onnistui itselleen tyttöystävän nappaamaan. Ja vielä niin hyvän näköisen… Oltiinkohan viidentoista?
Tapio ei ollut mikään naistenmiehen mallikappale. Ei rokkijätkä, ei urheilusankari, enemmänkin vähän hidas ja lyhyenläntä ja pikkuisen paksu pötikkä. Kun me muut diivailimme Jameksissa, Tapio kulki äidin prässäämissä harmaissa teryleenihousuissa.
Tapio joutui kesäksi sukulaistaloon maalle. Syksyllä hän tuli kaupunkiin ja supatti meille löytäneensä tytön. Näytti valokuvankin. Siinä tummatukkainen tyttö hymyili iloisesti. Poliisin tytär naapurista.
Emme me tainneet uskoa. Ei Tapiolta onnistuisi. Kyllä kai itse kukin meistäkin oli juttuja sepitellyt. Ja valokuvia kyllä löytyy, ties mikä serkkutyttö.
Mutta Tapio alkoi kulkea viikonloppuisin tyttöään tapamassa. Uusia valokuviakin tuli näytettäväksi. Muutamassa kuvassa oli vaatteita vähennetty. Ei serkkutyttöjen kanssa sellaisia. Pakko oli alkaa uskoa.
Sitten Tapio toi tyttönsä näytille Jyväskylään. Etukäteen hän varoitteli, että emme saa missään tapauksessa kertoa, että olemme nähneet niitä vähäpukeisia kuvia. Emme kertoneet.
Kateeksi kävi nähdä, kun Tapio käsi kädessä tyttöään talutteli. Miten oli mahdollista, että juuri häneltä onnistui mutta meiltä muilta ei. Ja nyt sain Elitessä kuulla, että sama tyttö Tapion käsikynkässä edelleen kulkee.
