Missä olin kun - - (osa 2)

 [jatkuu]

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1.  tammikuuta 1975 klo 00.00   (24 vuotta) 

Laivan yökerhossa matkalla Tukholmasta Helsinkiin.  Oli tullut vahva halu palata Tukholmaan joululomaksi, vaikka olin jo viisi kuukautta asunut Helsingissä. Tukholmassa olivat kaverit. Helsingissä oli kyllä työpaikka ja opiskelu, mutta kavereista oli vielä pula.

Täsmälleen vuoden vaihtumishetkellä minuun iski ahdistunut tunnelma, sillä heti seuraavana arkipäivänä oli edessä paha paikka, kuulustelu sotilaspiirin esikunnassa siviilipalvelukseen hakemisen vuoksi. ”Vakaumus” piti todistaa tutkintolautakunnan edessä. Olin saanut Sadankomitealta valmennusta. Kuulustelulla oli paha maine.

Kuulustelussa tuli odotettu omantunnon kysymys. Lähtisinkö karkuun vai puolustaisinko, jos väkivaltainen mies uhkaisi tyttöystävääni / vaimoani kadulla.

Minulla oli siihen valmiina vastaus.  Ilmoitin ihmetteleväni asenteellista ja outoa kysymystä. Minulla oli väkivallasta tuore kokemus, jonka kerroin.  Minä itse olin hiljattain joutunut Turussa kadulla väkivallan kohteeksi,  ja minut oli siitä pelastanut nuori nainen, jolla ei tietenkään ollut armeijakoulutusta eikä pyssyä. Miksi nyt tällaista kysellään, kun asialla ei ole yhteyttä armeijan käymiseen eikä ampuma-aseisiin. Aivan hyvin voin sivarissakin opiskella tarpeelliset taidot?

Kertomukseni tiivistettynä:  Talvella 1972 matkustin Tukholmasta Turkuun viikonlopuksi. Seuralaiseni oli ruotsalainen Konstfackissa taidetta opiskeleva Marit, joka treenasi myös kiinalaista itsepuolustusta. Hän luki innokkaasti myös Kiinan puhemies Maon oppeja, ja hänen kommuunikämppänsä eteisen seinällä oli iso Mao-juliste. Turussa istuimme iltaa Foijassa ja yömyöhään kävelimme kämpille Ikituurin opiskelijakylään.  Matkalla Pinellan kohdalla eteen ilmestyi iso ruma mies, joka mitään puhumatta pamautti minua nyrkillä nenään ja aikoi selvästi pahoinpidellä lisää. Mutta hentoinen Marit osasi toimia. Hän kiepsautti ison ukon käden selän taakse pystyyn. Siitä ukko putosi polvilleen ja mahalleen maahan. Kun Marit hellitti otetta, ukko lähti lujaa menemään.  Kävi kerrasta selväksi, että tämä tyttö osaa.

Mutta siihen osaamiseen tyttö ei tarvinnut pyssyä eikä armeijaa. Tämän sanoin sotaherrojen raadille korostetun painokkaasti. Raati ei keksinyt tähän mitään kommentoitavaa. Syntyi pitkä kiusallinen hiljaisuus.

Yksi sotaherroista sentään sai vaihdetuksi puheenaiheen. Hän löysi mapistaan paperin.

- Mutta hyvänen aika, täällähän sanotaan, että teidän isänne on aivan kunnon mies, ollut sodassa ja haavoittunutkin kaksi kertaa. Mitenkäs pojasta on päässyt tuommoinen ilveilijä tulemaan?

Tämä kysymys oli minulle kuin vakioveikkausvoitto. Sanoin, että nyt olen kysyjän kanssa samaa mieltä, isäni todellakin on oikein kunnon mies. Terveisiä vaan häneltä, tämä kunnon mies on kovasti kannustanut minua kieltäytymään aseista.

¤

Kysyin Maritilta, onko puhemies Maon kirjassa opastusta niihin taitoihin, joilla hän pelasti minut ryövärin kynsistä. Ei kuulemma ollut. Marit muutti seuraavana kesänä Saksaan taidetta opiskelemaan. Hän  antoi minulle läksiäislahjaksi Maon Pienen Punaisen kirjan. Se on tallella hyllyssäni. Alleviivauksista päätellen olen lukenut sitä kolme sivua. Myöhemmin olen tullut tietämään, että Marit kuoli Saksassa pari vuotta myöhemmin tapaturmaisesti.

¤

Sivarianomukseni hyväksyttiin. Syksyllä 1976 astuin palvelukseen opettajaksi valtion koulukotiin Mikkelissä, oppiaineina äidinkieli, ruotsi, englanti, historia, yhteiskuntaoppi, kansalaistaito ja kuvaamataito. Se oli erittäin hyödyllinen ja antoisa kokemus. Oli iso ilo olla hyödyksi isänmaalle.

[jatkuu]

Missä olin kun - - (osa 1)

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia

1. tammikuuta 1960 klo 00.00  (9 vuotta)

Kotipiha Jyväskylässä. Isä oli ostanut kolme rakettia. Se oli outoa, sillä hän halveksi kaikkea hömpöttelyä. Ehkä vuosikymmenen vaihtuminen oli riittävän iso tapaus hömpötellä kerrankin myös itse.

Ampumiseen tarvittiin tyhjä pullo. Se pysyi pystyssä paksussa hangessa. Raketin ohut tikku työnnettiin pulloon ja tulitikulla sytytettiin tulilanka. Äiti ja mummu seisoivat portailla varoittelemassa. Ensimmäinen raketti lähti vinoon ja jäi pihakoivun oksiin rätisemään. Toinen ja kolmas nousivat suoraan ja suihkaisivat nopeasti muutaman kipinän. Sitten kiireesti nukkumaan. Aamulla menin mummun kanssa kirkkoon.

1. tammikuuta 1970 klo 00.00  (19 vuotta) 

Matkustajakoti Tampereella Kyttälänkadulla, jossa kohtaaminen Neiti A:n kanssa.  Neiti oli tullut tutuksi edellisenä kesänä lukiolaisten kielikurssilla Etelä-Ruotsissa. Sen jälkeen kirjeitä Jyväskylän ja Kotkan välillä oli kulkenut, mutta tapaaminen onnistui vasta nyt. Muutama pullo Liebfraumilchiä oli mukana, mutta keskiyöllä piti lähteä nakkikioskille. Oli kova pakkanen, ei siinä tarjennut jäädä ilotulitusta aseman eteen katselemaan. Pukeutumisessa vakavia puutteita, ei nuori mies tuollaiselle reissulle pitkiä kalsareita ota.

Seuraavana päivänä teatteriin Hair-musikaalia katsomaan. Siinä oli suurta kohua

julkisuudessa herättänyt alastonkohtaus. Kohtaus  korreloi osuvasti yöleikkiemme kanssa, vaikka matkustajakoti olikin kylmä vanha puurötiskö, jossa paleli. Seuraavaksi yöksi siirryimme lämpöisempään Emmaus-hotelliin aseman viereen. Se kävi kyllä kalliiksi, sillä hotellin ilmoittaman periaatelinjan mukaisesti kristillis-siveellisistä syistä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden. 

Seuraavana aamuna junalla takaisin Jyväskylään. Oli alkamassa abi-vuoden loppusuora.

(Olen kirjoittanut tästä ikimuistoisesta Tampereeen-reissusta tarkemmin täällä: (klik 1)    

                                                       

Kuinka ollakaan, Tampereelle sijoittuva alastomuus ei minun osaltani loppunut tähän. Jatkoa seurasi puolisentoista vuotta myöhemmin. Olen kirjoittanut tarkemmin tästä kuohuttavasta tapauksesta täällä: (klik 2)

1. tammikuuta 1975 klo 00.00  (24 vuotta)

[jatkuu]

 

 

Kaikki muuttuu

Päivällinen Pastorin kanssa. Ei ollut mikään niin kuin ennen. (kuva: Talbot Hughes)

Tai yksi asia oli ennallaan: ravintola Kosmos ei koskaan muuksi muutu. Sisustus sama, ruokalista sama. Siellä minä vieraitteni kanssa yleensä iltaa istun.

Mutta Pastori ei ollut ennallaan. Edellisestä kohtaamisesta oli kulunut kuutisen vuotta – se oli juuri ennen pandemiaa. Kyllä siinä ajassa ehtiikin muuttua.

Pastori oli nyt eläkkeellä. Hän oli ollut vakavasti sairas, mutta siitä ei sen enempää puhuttu. Sairaus näkyi, hän oli kadottanut suunnilleen puolet leveydestään. Oli siinä kyllä kadottamisen varaakin, jopa enemmän kuin minulla. Ruokalistalta valittiin nyt kevyttä ja terveellistä, toisin kuin ennen.

Olen kirjoittanut kohtaamisesta saman Pastorin kanssa ennenkin. Siinä  kirjoituksessa kiinnitin huomiota Pastorin puheisiin, jotka mielestäni olivat arvovaltaiselle kirkonmiehelle aika yllättäviä (klik).  Mutta sellaisia hänen juttunsa olivat aina olleet, siis virantoimituksen ulkopuolella. Virantoimituspuheista en tosin tiedä, niitä en ole koskaan käynyt kuuntelemassa.

Nyt olivat vitsit vähissä. Miehestä oli leveyden mukana kadonnut myös leppoisuus. Hän kyllä väitti sairaudesta täysin parantuneensa, mutta luulen, että hän valehteli. Se hengenmiehellekin sallittakoon - ei liene tämmöisessä asiassa synneistä suurimpia.

Toisenkin kerran hän kyllä valehteli. Kapakan eteisessä hän kohtasi tuttavansa, joka kohtalaisessa maistissa teki tuttavuutta minuun. – Onkos tämä sinun kaveri myös pappi? hän kyseli ja osoitti sormellaan minua. – Ei ole pappi, tämä on ihan tavallinen suntio vaan, valehteli kirkonmies totisella naamalla.

Pois lähtiessä Suntio arvioi, että Pastorin voimat eivät taida riittää muutaman sadan metrin kävelyyn hotelliin. Suntio tilasi taksin ja saattoi kaverinsa hotellihuoneeseen asti. Pois lähtiessä toivoteltiin taas kaikenlaista, enkä maltillisena herrasmiehenä tietenkään tuonut esiin teologisia epäilyjäni saamieni toivotusten vaikutuksista. Lupailimme vaan, että totta kai taas joskus mennään istumaan iltaa Kosmokseen. Eikös vaan?