Jumi

Kesällä en kirjoittanut mitään. Niin aina kaiket kesät. Se tekee hyvää.

Syksyn tullen huomaa, että ei se niin hyvää tehnytkään. On tullut jumi. Tyhjän paperin syndrooma / oireyhtymä / paniikki / kouristus /  writer´s block.  Inhotulla lapsellakin on monta nimeä. Toisaalta joskus sitä on sanottu nautinnoksikin.

Ohjeita taudin voittamiseksi kyllä on. Pitää kirjoittaa väkisin.

Niinpä tavallistakin kärttyisämpänä istuin ja annoin palaa. Tekstiä tuli. Paljon. Nopeasti. Knausgård ja Päätalokin olisivat siinä kisassa jääneet puolitoista kierrosta.

Mutta väkisin kirjoitettua ei pitäisi päästä lukemaan. Se herättää häpeän tuntoja.

Tyhjää jaaritusta. Vanhojen ideoiden toistoa. Varastettuja ideoita. Liikasanaisuutta. Itsesäälin seassa yritystä lumota itseni omaperäisillä kielikuvillani.  Henkilökohtaista myrkynheittelyä kuin milläkin iltapäivälehden kolumnistilla. Ylitse vyöryvää sentimentaalisuutta.

Kohdittain heräsi epäily, onko kirjoittajalla puberteettikaan ohitse. Kyllä Knausgårdilla ja Päätalolla olisi hilpeä olo.

-     -     -

Minun ainainen kirjoittajanluonteeni on ollut rönsyilevyys. Blogitekstitkin ovat usein turhan pitkiä ja jaarittelevia. Tiivistäminen vaatisi moninkertaista editointia, mutta se on lajityypille haitallisen hidasta.

Yleensä päätän kuitata tällaisen huonompitasoisen tekstini Martti Lutherin opeilla. "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin." Jos päätän viivyttää julkaisemista ja ryhtyä editoimaan, se johtaa jokseenkin varmasti tekstin deletointiin lopullisesti pois päiviltä häiritsemästä itsetyytyväistä eloni rauhaa.

Osaan kyllä pykäläproosan - pöytäkirjat, muistiot, anomukset, asiakirjat. Sellaiset olivat osa ammattiani. Vapaamuotoisen tiiviin ilmaisun oivallinen harjoittelufoorumi on nykyisin Twitter. 280 merkkiin pitää tiivistää kaikki sanottava. Sitä olen vähän kokeillut.

Syyskuu meni jo, nyt on lokakuu. Kevät lähenee hurjaa vauhtia mutta en ole  päässyt vielä alkua pidemmälle. Harmittaakin toisaalta.

 

Stailaus

Aikoja sitten opin, että sandaalien kanssa ei pidä käyttää sukkia, ei varsinkaan valkoisia tennissukkia. Olikohan se Cruella de Vil vai joku muu tummatukkainen pukeutumisguru, joka tämän määräyksen antoi - en ihan tarkkaan muista. Säännön rikkojia pilkattiin suomalaisjunteiksi. Sama päti tuulipuvussa kulkemiseen kaupungilla.

Paljon myöhemmin tulin ymmärtämään, että miesten ulkoiluliivi kuuluu samaan halveksuttavaan tyylikategoriaan. Kalastajanliivi, metsästäjänliivi - pilkkanimiä on monta. Taskuja siinä on paljon ja väri usein vihreään tai ruskeaan vivahtava. Sama pilkkamielisyys kohdistuu myös reisitaskuhousuihin.

Tässä kohdassa säikähdin, sillä minä olen käyttänyt näitä molempia kesäasusteena aivan julkisestikin, kuten kauppareissuilla. Enkä ole edes ymmärtänyt vaihtaa asustetta valokuvia varten. Monessa Facebook-päivityksessäkin olen näyttäytynyt näissä häpeällisissä tamineissa.

Miksi kukaan fb-kaverini ei ole hienovaraisesti vihjannut, että eihän tämmöinen sovi? Ei kai tyylitietoista esittävä kaupunkilaisherra niin maalaisjuntiksi muutamassa kuukaudessa voi muuttua! Varmaankin moni kaveri on vahingoniloisesti naureskellut mokalleni.

Enää en käytä. Pistin liivin ja housut vaatekomeron takimmaiseen nurkkaan, josta ne eivät ihan heti osu käteen. Muutenkin ryhdyin tyylitietoisemmaksi.

Reissussa rähjääntyy, kesällä maalla varsinkin. Tukkaa ei kammata eikä housuja prässätä. Parran trimmauskin tahtoo jäädä.

Tuli kuitenkin tilanne, että täytyi. Tiesin, että joudun valokuviin. Tajusin, että parta olisi syytä siivota. Minulle sopii kahdeksanmillinen, ei kolmisenttinen.

Onneksi oli hirmuhelle, joten vältin suihkun lattiakaivon tukkimisen partakarvoilla. Pikkupeili vaan tallin ulkoseinän naulaan kiikkumaan ja vaatteet pois ja kone surisemaan. Samalla saksittelin vähän hiusten latvoja. Lopuksi hyppäsin laiturilta veteen huuhtelemaan hikiselle iholle tarttuneen sänkisilpun.

Siistiä tuli. Sama toimitus toistui kesän viimeisenä hellepäivänä lähestyvän kaupunkiin muuton kunniaksi. Niinpä olen nyt saapunut kaupunkiin eleganttina ja urbaania elämänmuotoa säteilevänä. Nolostellen katson vanhaa blogikirjoitustani ja varsinkin sen valokuvaa, jossa maalaisjunttimainen olemukseni on vielä vahvasti  valloillaan  (katso tästä:  click )

(Kuvassa näytän laiturilla seisovalle kuvaajalle, miten uidaan "koiraa".)

 

Väärässä paikassa

Tänään pitäisi olla Dublinissa, ei Strömforsissa. Onhan Bloomsday.

Suven suureen kirjalliseen merkkipäivään olen kyllä varustautunut asiaankuuluvalla vakavuudella, kuten kuvien varusteista näkyy. Paita on kunnianosoitus vaikeatajuisuuden suurmestarille, aamukahvikin nautitaan juhlapäivän päähenkilölle omistetusta mukista. Pubiin en valitettavasti pääse. 

Perinteisillä yökävelyilläni pitkin rantoja on herännyt arvelu, että taisipa Joycekin kulkea yökävelyillä pitkin rantoja. Havainnot ovat samantapaisia. Linnut karjuvat puissa, tuuli vinkuu, lepakot suhaavat taivaalla. Yö on aavemainen. Heikkohermoisempaa pelottaisi.

Juhlapäivän kukat omasta puutarhasta. Ei maljakkoon