Perinteitä noudattaen

Blogin pitkäaikaisille lukijoille ei ole yllätys, että aion taas poistua Töölöntorin kotikunnailta kesän ajaksi. Näin olen aina tehnyt. Perinteitä en riko nytkään.

Oikeastaan minun olisi jo pitänyt poistua, sillä sää on kaiketi ollut kelvollinen. Näin olen ikkunasta ulos katsellessani havainnut. Mutta kun on ollut muuta puuhaa, siistiä sisätyötä.

Nyt muu puuha on valmistunut. Ikkunasta ulos katsoessani havaitsin, että sää on edelleen kelvollinen. Siispä poistun paikkakunnalta. Jos käy niin kuin aikomus on, en palaa ennen kuin syksyllä, vähän ennen kuin lumi peittää Töölöntorin ja Längelmävesi jäätyy.

Sinne uppoudun toiseen kuplaani pohjoiselle Pirkanmaalle. Lepotuoli aurinkoisina päivinä aamupäiväksi vaahteran varjoon, iltapäiväksi terijoensalavan varjoon. Pilvisinä päivinä laiturille. Sateisina päivinä tupaan. Kirja käteen. Illalla (tai paremminkin yöllä) sauna ja uinti. Vieraita tulee ja menee. Taidenäyttelyitä, kesätapahtumia, teatteria, kyläjuhlia. Kävelyä rantatiellä, seisoskelua puron ylittävällä sillalla, soutelua, tallustelua ja tuumailua, pientä hyötypuuhailua, kuten liiteritöitä, ruohonleikkuuta, kukkapenkin ja yrttimaan hoitoa. Nippu dvd-elokuvia mukana siltä varalta, että yöt ovat liian kylmiä ulkona oleiluun: Bergmania, Felliniä, Hitchcockia...

Tämän kesän erikoisuus on maalata vanha satavuotias mökki. Siihen tarvitaan punamultaa. Keitän sen itse vanhassa muuripadassa. Olen saman tehnyt jo kaksi kertaa ennenkin, suunnilleen 20 vuoden välein. Hyvä tuli. Nyt taas. Liitteenä resepti.

Lupasivat televisiossa hyvää hyttyskesää, suorastaan erinomaista. Ei huono ollut viime kesäkään, kuten kuvasta näkyy, mutta nyt on siis tulossa vielä parempi. Toinen mukava eläinystävä on sisilisko. Niitä on vanhassa kivimuurissa vaikka kuinka paljon. Lukeminen lepotuolissa vaahteran alla kivimuurin vieressä häiriintyy usein sisiliskojen touhuja tarkkaillessa.

Ruisrääkkää ei viime kesänä pellosta kuulunut. Toivottavasti nyt on palannut. Räkättirastaita kuului ja näkyi. Kettu juoksee usein pihan poikki, jäniksiä samoin. Kurkia asuu lähirannalla, joutsenia toisella. Kyykäärmeitä eksyy pihanurmikolle aina silloin tällöin, ei joka kesä. Paikalliset kertoivat, että karhu oli nähty lähiseudun riistakamerassa. Linnunpönttöjä minulla on kolmisenkymmentä, monenlaista kokoa. Kirjosieppo pesii melkein joka kesä saunan tuuletusluukkuun. Kaloja näkee laiturilta kirkkaassa vedessä, pikkusinttejä mutta myös haukia. Lepakoita lentelee suurin joukoin, vesilepakot järven pintaa hipoen ja pohjanlepakot taivaalla. Niillä on pesiä mökin ja saunan ullakoilla. Olen ripustanut puuhun myös ohjeiden mukaisesti rakennetun lepakkopöntön. Sielläkin on asukkaita.

Olen kaikki nämä vuodet pistänyt julmasti blogin kesäksi kiinni. Nyt en ole enää ihan yhtä varma. Viime kesänä tuli hetkiä, jolloin olin vähän aikeissa kirjoittaa jotain kesälläkin. En kuitenkaan tehnyt niin. Katsotaan nyt, rikonko perinteen. Varsinkin toinen blogini "Kenkä väärässä jalassa" (linkki vieressä oikealla) saattaa olla käyttökelpoinen kokeilufoorumi.

Äskettäinen kirjoitukseni facebookista herätti muutamassa lukijassa innostuksen pyytää päästä Dessun kaveriksi. Nyt on kuitenkin niin, että Dessun faceebook ei ole käytössä. Perustin sen aikoinaan toiveikkaana, mutta kävi niin, että kavereita ei ilmaantunut kuin kuusi. Kavereiden laatu oli kyllä tasokas mutta määrä niin vähäinen, että intoni katosi. Ehkä joskus uusi yritys, mutta ei nyt. Siksi en ole hyväksynyt uusia kaveritarjokkaita. Tulkoon siis tässä kerrotuksi heille, että asiassa ei ole mitään henkilökohtaista torjuntaa. Oma yksityinen facebook-sivuni on eri asia. Se toimii, mutta siellä kaverit ovat oikeita tuttaviani. Pääsevät sinne kurkistamaan myös muut, jos tietävät nimeni.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja toivotan hyvää kesää. Koettakaahan pärjäillä.

Liika viisas

Kävin inttäjäisissä (tunnetaan myös nimellä tohtorin väitös).

Väitöksen aihe oli minulle vieras, samoin koko tieteenala. Niiden vuoksi en olisi mennyt. Syy oli väittelijä, joka on vanha kaverini. Siis kohteliaisuudesta, ei tieteellisestä mielenkiinnosta.

Siinä tuntee itsensä tyhmäksi, kun kuuntelee keskustelua, jonka sisällöstä ei ymmärrä höykäsen pöläystä. Kaikkea ne keksivät tutkiakin! Olisivat voineet puhua puuta heinää koko porukka ja minuun olisi mennyt täydestä. Mutta kyllä sitä kuitenkin luottaa, kun arvostetut auktoriteetit yliopiston salissa vakavan näköisinä asiansa esittävät. Eivät huijaa, eivät hämää, vaikka minä en vertaisarviointiin pystykään. Olisi toisia tieteenaloja, joissa pystyisin. Varmaan nekin kuulostaisivat oudoilta monille alaan perehtymättömille.

Mistä kumpuaa nykyisin taas kasvava tieteen vastaisuus? Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää olevan uskottavampi kuin yliopisto. Yksi presidenttiehdokas ei luottanut evoluutioon vaan ilmoitti olevansa kreationismin kannalla. No, nyt tiedämme hänen itsensä tutkimusmetodin gradun kirjoittamisessa. Ymmärrämme paremmin, miksi hänen on vaikea luottaa tieteen rehellisyyteen. Huijareita ja ketkuja oomme kaikki, sii-nä ja mii-nä, sii-nä ja Daar-win - - .

Tällainen kolmen vartin skeptikko kuin minä, Dessu, on näissä asioissa välillä ymmällään. Tieteen puolesta pistäisin lanttini likoon, varsinkin luonnontieteen, jota en itse osaa. Humanistisella puolella tulee välillä aika outoja tuotoksia, näennäistiedettä. Toki enemmistö kuitenkin hyvää ja tärkeää. Skeptikko-yhdistyksen sivuja seuraan ja vastapainoksi olen ollut monessa tekemisessä huuhaan kanssa, jotain kokeillutkin, huonolla menestyksellä.

Puuttuva yhden vartin skeptikko johtuu siitä, että on syytä varoa tekemästä skeptikkoudesta uskontoa itselleen. Niin näyttää monelle käyneen. Silloin matkaseuraksi on tullut yksisilmäisyys, tiukkapipoisuus, kulttuuritiedottomuus ja taipumus mauttomuuksiin. Jopa ns. maalaisjärki näyttää joskus katoavan.

Puheena oleva uusi tohtori oli taannoin kyläilemässä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Istuimme saunan jälkeen valoisaa kesäyötä huvimajassa ja nautimme vaahtoavia virvokkeita ja ratkaisimme lehdessä olevaa pulmaa (kuva).

Vaikka ylen viisaista miehiä olemme molemmat, emme saaneet pulmaa ratkaistuksi. Eikös kohta kuulu yöstä mopon pörinää, ja paikalle kurvaa naapurin Jaska, joka oli haistanut grillitakan savun ja varmaan vaahtoavan virvokkeenkin hajun. Kysyy, mitä pojat puuhaavat.

Selitämme, että on tällainen pulma ratkaisematta. Jaska vilkaisi lehteä ja sanoi, että ihan selvä tapaus. Vastaus on - - .

Emme heti ymmärtäneet. Jaska selitti.

Asia oli todellakin harvinaisen selvä. Jaska vähän rehvasteli: "Taidan olla liika viisas, kansakoulupohjalla."

Onnellisia tasapuolisesti

Harmistuin, kun Ruotsi ei voittanutkaan euroviisuja. Minusta Ruotsin kuuluisi voittaa tämmöiset. Toivottavasti onnistuvat edes jääkiekossa.

Suomalaiselle mentaliteetille ei tee hyvää voittaa tällaisia kilpailuja. Kansa menee sekaisin ja kadottaa syvimmän identiteettinsä. Itsetunto vinksahtaa hallitsemattomaan tilaan. Suomi ei toivu sellaisesta vaan jäykistyy pysyvään karnevalistiseen käsilläseisontaan. Ruotsalaiset selviävät kriisistä parissa päivässä, ja sitten kaikki on taas ennallaan. He osaavat pysyä onnellisuudessaan kohtuullisina.

Olen asunut molemmissa maissa ja nähnyt läheltä voitonhurmokset. Ero on suuri.

Riittää, kun Suomi voittaa silloin tällöin hiihtokilpailuja ja keihäänheiton. Nobel ja kumparelasku näyttävät toimivan myös kelvollisesti.

Ruotsalaisia pilkataan onnellisiksi hannuhanhiksi. Siinä on kyllä hiukan perää. Suomalaisia pilkataan metsäläisasenteista. Siinäkin on hiukan perää. Markkinamiehet korjaisivat suomalaisuutta ruotsalaisten viitoittamaan suuntaan. Ei se helppoa ole.

(Kuva: Rainer Werner Fassbinder, Maria Braunin avioliitto, 1979)

  

Onnellisuutta ja omaperäisyyttä pilkataan aina. Tuntematon ajattelija ilmaisee asian näin, tasapuolisesti.