tiistai 20. joulukuuta 2016

Unessa useasti

On tullut aika kömpiä uuninpankolle talviunille.

Taas. Eihän edellisestä talviunesta ole kuin hetki.

Ensin syön ison ähkyaterian, jotta nälkä ei vaivaa nukkumista. Puulusikalla syön puuroa ja kaadan päälle voisulaa. Sitten menen nukkumaan karvat korvilla enkä herää ennen kuin valo on lisääntynyt monta kukonaskelta.

Kiitän kaikkia blogin lukijoita mielenkiinnosta ja erityisesti kiitän niitä, jotka ovat vaivautuneet kommentoimaan kirjoituksiani.

Toivotan lukijoille hyvää joulua, tapaninpäivää, uutta vuotta, loppiaista ja laskiaista.

Palaan sitten kun olen herännyt.





maanantai 19. joulukuuta 2016

"Kuin orkidea sokealle"

Lost in Translation tuli televisiosta. Se on merkillinen elokuva: mitä useammin sen näkee, sitä enemmän siitä pitää.

Elokuvassa ei tapahdu mitään. Päähenkilöt ovat amerikkalainen keski-ikäinen hieman rähjääntyneen näköinen miesnäyttelijä (Bill Murray) ja nuori hehkeän näköinen amerikkalainen nainen (Scarlett Johansson). He kohtaavat toisensa tokiolaisessa hienostohotellissa, johon he ovat ajautuneet puolisattumalta.

He istuvat illasta toiseen hotellin baarissa, keskustelevat niitä näitä. Mikään ei etene. Tuntuu kuin henkilöt olisivat puoliunessa ja täyseksyksissä. Molempien elämäntilanne on epäselvässä vaiheessa, ja lisähämmennystä aiheuttavat oudon maan oudot meiningit. Katsoja vähän ajautuu ounastelemaan, että kyllä tuo asetelma johtaa eroottiseen lähestymiseen, niin kuin lajityypin perinne vaatii, mutta ei siitäkään tule valmista, vaikka lievää viritystä siihen suuntaan on havaittavissa. Viskiä maistellaan, kaduilla kuljeskellaan ja ikkunasta ulos katsellaan. Ikävää on, pitkästyminen vaivaa. Yleissävy on surumielinen ja hauras.

Voiko omintakeisempaa elokuvan aihetta olla? Amerikassahan siihen aikaan (2003) trendikkäintä olivat Quentin Tarantinon ohjaukset, eikä niissä nuokuttu eikä nyhjäilty.

Nuori naisohjaaja Sofia Coppola sai joissakin arvosteluissa moitteita siitä, että japanilainen kulttuuri näyttäytyy hieman naurettavana. Toisaalta niin näyttäytyy amerikkalainenkin. Kulttuurierojen lisäksi kitkaa aiheuttavat sukupolvierot.

Japanilainen kulttuuri taitaa olla vaikea monelle muullekin. Ainakin minulle.

Filmihullu-lehden uusin numero (6 / 2016) on omistettu japanilaiselle elokuvalle. Olen lukenut lehden tarkkaan, oppiakseni.

Japanilainen elokuva on minulle tuttua lähinnä Akira Kurosawan tuotannon kautta. Helppoa se ei ole. Kaikki nämä mestariteokset "Seitsemästä samuraista" alkaen kuvaavat aivan erilaista maailmaa. Niiden ymmärtäminen jää pintapuoliseksi, sillä japanilaisen ajattelun, filosofian, kirjallisuuden ja teatterin nyanssit vaatisivat vuosien ellei vuosikymmenten  opiskelua. Ilman kulttuurin ymmärtämistä moni teos on "kuin orkidea sokealle".

Ehkä nyt Filmihullun luettuani katson uudestaan hyllyssäni olevat Kurosawa-dvd:t ja ymmärrän niiden maailman hiukan syvällisemmin.

(Jos Lost in Translation on jäänyt katsomatta, YLE Areenasta se löytyy vielä 12 päivää.)




lauantai 17. joulukuuta 2016

Suku on rakas

Tuttava sanoi, että "vävypuoli" teki sitä ja sitä. Piti hetki miettiä, mikä se sellainen sukulainen on.

Sukulaisten nimitykset voivat olla vaikeita, vielä vaikeampia kuin sukulaiset itse. Olen kiitollisena muistanut isäni aikoinaan lausumaa suurta viisautta, että ei sukulaisista tarvitse pitää vain sen vuoksi, että he ovat sukulaisia. Tätä hän noudatti itse, ja minä olen jatkanut samalla linjalla.

Yhdestä veljestään isä piti. Vierailimme joka kesä Etelä-Pohjanmaalla tätä veljeä ja hänen perhettään tapamassa. Siksi minulla on vieläkin kolme serkkukontaktia tallella.

Toisesta veljestään isä ei pitänyt. Syy oli käkikello.

Olin alle kouluikäinen, kun käkikellokriisi eskaloitui.  Yövyimme tämän veljen kodin olohuoneessa, isä ja äiti levitettävällä sohvalla ja minä ilmapatjalla lattialla. Seinällä oli käkikello, joka kiekui vähän väliä. Huonouninen isä säikähti jokaista kiekumista eikä saanut nukutuksi koko yönä.

Sen koommin siihen taloon ei yöksi jääty. Pikaisesti saatettiin päivällä poiketa. Boikottiin joutunut veli huomasi, että jotain on vialla. Siitä alkoi lopullinen välirikko, joka ei korjaantunut koskaan. Siksi minulla on vain kolme serkkukontaktia tallella, ei seitsemää.

Nimitys "serkku" on helposti ymmärrettävä ja ongelmaton. Vai voiko olla serkkupuolia? Pikkuserkkupuolia? Näitä jäin miettimään siitä vävypuolesta selviydyttyäni. "Setä" ja "täti" aiheuttivat samanlaista pohdintaa. Sitten "anoppi" ja "appi".

Vielä vaikeammaksi menee, kun puhe on sellaisista sukulaisista kuin käly, lanko, kyty ja nato (tuo viimeinen ei tarkoita tässä sitä kuuluisaa "rauhanjärjestöä", johon joillakin on vimmaliittyä). Onko näille kaikille olemassa sellainenkin uusperhe-sukulaismuoto, jonka jälkiosaksi voidaan panna "-puoli"? Lankopuoli? Natopuoli?