keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Filmihullun valitus

Dessu luki lehdestä ikävän uutisen: elokuvateatteri Bristol suljetaan.

Miksi aina käy näin? Dessu ei ymmärrä bisnesmeiningistä mitään, mutta silti ihmetyttää. Maalla on vielä pieniäkin elokuvateattereita toiminnassa mutta Helsingissä kaatuvat kaikki muut paitsi monisaliset mammutit. Luulisi Bristolin kokoisen jättiläisen keräävän sen verran katsojia, että toiminta kannattaisi. Vaan eikö voittoa tule tarpeeksi?

Bristol on iso teatteri Aikatalossa Ateneumin takana, mutta saleja on vain yksi. Sijainti on erinomainen, se on suurten ihmisvirtojen vieressä aivan rautatieaseman lähellä. Se on suurten ensi-iltojen teatteri. Dessu on nähnyt siellä monta hienoa uutuutta.

Helsingissä ei kohta ole jäljellä muita kuin isoja multiplex-teattereita. Se on murskatappio elokuvakulttuurille. Vielä 90-luvun alussa korttelikinoja oli jäljellä. Dessu, joka on aina ollut filmihullu, nautti suuresti tilanteesta ja poikkesi elokuvissa harva se päivä, sillä ensi-iltojen lisäksi kaupungista löytyi aina klassikoita.

 Viimeistään nykyisellä vuosikymmenellä elokuvakulttuuri on kääntynyt pelkäksi bisnekseksi, josta kulttuuri on kadonnut. Tennispalatsi, joka miljööltään olisi oivallinen kulttuuritila, on enemmänkin popcorn-myymälä. Klassikoita sieltä on turha etsiä.

Dessun kotikulmilla Töölöntorin lähellä oli vielä 80-luvun lopulla useita miellyttäviä pikkuteattereita. Sitten ne kaikki katosivat muuhun käyttöön.

 Kolmessa minuutissa kodistani pääsin Adloniin. Se oli aivan Töölöntorin kulmalla Runeberginkadulla. Nyt se on naisten jumppasali. Kaikki kunnia naisten jumpalle, mutta ihmettelen, miten se voi kannattaa mutta elokuva ei.

Viidessä minuutissa Runeberginkatua alamäkeen Olympiastadionin suuntaan pääsin Coronaan Mannerheimintielle. Nyt se on Jehovan todistajien valtakunnansali. Se ei liene kaupallista toimintaa. Ihmettelen, tuottavatko lahjoitukset enemmän kuin pääsyliput. Vuokrakulut taloyhtiölle lienevät molemmilla samat.

Viidessä minuutissa Runeberginkatua alamäkeen keskustan suuntaan pääsin Ritziin Hesperiankadulle. Siitä oli vain muutama askel kulman ympäri ravintola Eliteen, kantakapakkaani. Siellä monet kerrat istuttiin ja keskusteltiin elokuvan jälkeen. Nyt se on biljardisali. Kaikki kunnia biljardille, mutta ihmettelen, tuottaako pelaaminen enemmän voittoa kuin elokuvan pääsyliput.

 Ja paras kaikista: kahdeksassa minuutissa Runeberginkatua alamäkeen keskustan suuntaan ja sitten Museokadun kulmasta oikealle pääsin Cinemaan. Se oli varsinainen helmi - Mårten Kihlmanin intohimoisesti hoitama pieni teatteri. Museokatu 44:n sisäpihalla sijainneessa salissa oli vain muutamia kymmeniä istumapaikkoja ja epämukavat penkit mutta aina laatuohjelma. Dessu vei sinne vaihtuvia tyttöystäviään saamaan elokuvasivistystä illan aluksi, ennen Eliteen poikkeamista. Erityisesti Marx-veljesten sarjat jäivät muistiin. Mikä se nyt on? En tiedä. Enkä jonkinlainen varasto. Porttikäytävä on suljettu kalterilla. Kuva on otettu kalteriportin raosta, lähemmäs ovea ei päässyt. Tätä en ihmettele yhtä paljon kuin edellisiä. Uutta Kihlmania ei noin vain löydy. Niin pienen paikan pyörittäminen vaatisi todellista filmihullun intohimoa, eikä sellaista enää löydy.