Tärkeintä on touhu

Dessutom on kotiutunut Raaseporin matkalta. Reissun rasituksista toipuminenkin on hyvässä vauhdissa. Merkittävimpänä tuliaisena on nuha. Olisihan se pitänyt muistaa, että vaara uhkaa kun kekkuloi yöllä saunasta lumihankeen enkelinkuvia tekemään.

Seminaarin hyöty jäi kyseenalaiseksi, kuten aina. Joitakin aloitteita tehtiin, mutta ne tuskin johtavat muuhun kuin laadittaviin selvityksiin ja perustettaviin työryhmiin, joille annetaan tehtäväksi laatia muistioita, joilla perustellaan määräraha-anomukset.

Tärkeintä on touhu.

¤

Lehdestä Dessutom lukee, että Saariselälläkin on samaan aikaan pidetty seminaari. Siellä on kokoontunut lauma ulkoministereitä. Lehden kuvassa seitsemän miestä ja yksi nainen röhnöttävät hirsimökin nojatuoleissa takkatulen loimutessa. Varsinkin Ruotsin ministeri vaikuttaa vetelältä ja voipuneelta.

Vaikea arvioida, onko Saariselällä ollut hyödyllisempi kokous kuin Raaseporissa. Tai railakkaampi? Lehti kertoo, että ministereillä on ollut perheet matkassa. Ja tietysti siellä oli isot parvet toimittajia ja valokuvaajia. Raaseporissa ei ollut kumpiakaan, ja jo kutsukirjeessä ilmoitettiin, että valokuvia ei oteta. Ero on merkittävä.

Tällaiset erämaaseminaarit ovat Dessutomin kokemuksen mukaan aika hyödyttömiä itse pääasian kannalta. Pääasia on lähtökohtaisestikin näennäinen. Tärkeintä on tarjota vaikutusvaltaisille sidosryhmäläisille miellyttävä rentoutumistilaisuus. Siinä kyllä aina onnistutaan. Ei tarvita kuin hyvät ruoat ja ruokajuomat ja sauna ja saunajuomat. Ja yömyssyt. Niinpä aamuyöstä meno on aika veikeää.

Väärä luulo on, että tällaiset kelopirttikekkerit ovat miesten yksinoikeus. Vuoronvarausalalla on lievä naisenemmistö myös päällikkötasolla, ja mainiosti näyttävät naisetkin pärjäävän rentoutumistouhuissa. Ulkoministeristä, siitä ainoasta, en tiedä.

Raaseporissa ja Saariselällä tehtiin yksi samanlainen tärkeä päätös: päätettiin kokoontua vuoden kuluttua uudestaan. Dessutom pitää päätöstä viisaana: touhu on tärkeintä tulevaisuudessakin. Ministereillä tämä on uuden perinteen alku, Dessutomilla kymmenen vuotta kestäneen perinteen jatko.

Tiedossa on siis valoisa tulevaisuus.

Jos en voita

Häviäjää on usein kiinnostavampi katsella kuin voittajaa. Vahingonilo on tunnetusti sitä vilpittömintä iloa.

Vuosituhannen alun tunnetuimmat suomalaiset häviäjät olivat Esko Aho ja Sauli Niinistö. Heidän häviönsä esitettiin lähikuvina television suorassa lähetyksessä, joten sitä oli helppo tarkkailla. Ilme ei kertonut mitään sisäisestä tunnetilasta, ei edes sillä hetkellä, kun häviäminen varmistui. Pokka piti, ääni ei värissyt, kipu ei näkynyt.

Sellaiset miehet ovat elementissään pokeripelissä tai potkupalloliiton johdossa. Mutta epäileviä mietteitä herää tunteettomien pokerinaamojen sopivuudesta poliittiseen päätöksentekoon. Siinä jos missä tarvittaisiin tunneherkkyyttä, sillä päätöksillä on valtava vaikutus ihmisten elämään. Heidät on asetettu paljon vartijoiksi. Tavallisilta ihmisiltä, erityisesti kaikkein heikoimmilta, ei voi vaatia pokan pitämistä, kun poliitikon paha päätös iskee.

Sellaisen häviön katsomisesta ei myöskään saa minkäänlaista vahingonilon tyydytystä. Se ilo koskee vain eliittitasolle osuvia tappioita.

¤

Sunnuntain (7. helmikuuta) Hesarissa on mielenkiintoinen kirjoitus. Otsikko oli ”Tappion hetkellä muutun itseni kokoiseksi”. Sitä ei kuitenkaan ollut laatinut poliitikko vaan muusikko Samuli Putro. Kirjoitus ilmestyi sarjassa, jossa tunnetut ihmiset paljastavat rakkautensa kohteen.

Dessutomin mielestä kirjoitus oli hyvä. Laatulehtemme ei juuri ole julkaissut näin raikkaita kirjoituksia. Rokkimieheltä löytyi näkemyksellistä ajattelua. Poliitikolta ei tällaista syntyisi. Dessutom tuntee kirjoittajan nimen ja on kuullut jotain yksittäisiä musiikkikappaleita, mutta kokonaisnäkemys hänen tuotannostaan puuttuu. Tämä kirjoitus antoi syyn perehtyä paremmin.

Putro kirjoittaa rakastavansa häviäjän yksityisyyttä. Hänelle häviö on lupaus tulevasta, jossa ”kaikensorttinen rehvastelu ja ylpeily on turhaa”. Putrolle häviö on kuin ”pohjasta revennyt kauppakassi ja asfaltilla vierivä omena”.

Ja mikä tärkeintä, kun vertaa Ahoon ja Niinistöön, häviöstä Putro sanoo: ”Muutun itseni kokoiseksi, kurkunpääni asettuu oikeaan asentoon, ja ääni, joka minusta lähtee, on totta.”

Ja vielä: ”Voittaminen on genetiikkaa: korkeat poskipäät, jykevä leuka ja kyky sanoa kyllä vaikka ajattelisi ei. Häviäjä ei hymyile vaan säilyttää kasvonsa peruslukemilla, vaikka preeria palaa ja hevoset on viety.”

Harvinaista, että sanomalehteen mahtuu kirjoitus, jossa on tuoretta ajattelua ja metaforisesti osaavaa ilmaisua.

¤

Dessutom muistelee omia häviöitään. Ei kovin monta pahaa näin yhtäkkiä mieleen muistu. Kerran hävitty haku yliopistovirkaan. Kerran nuorena hävitty kilpakosinta.

Olenkohan kokenut sen, minkä Putro ilmaisee: ”Häviäminen on kirkas tunne, joka oivalluksen lailla puhaltaa henkiin jotain sellaista, jonka olemassaolosta en vielä äsken tiennyt.” Vai onko pokka pitänyt? En muista, en tiedä.