Opi perusasiat

                                                        

Aikomus oli ostaa kirja pihakirppikseltä. Ei ollut kallis, vain kaksi euroa. Kaupankäynti sujui mukavasti siihen asti, kunnes ostos piti maksaa. Olisi pitänyt olla Mobile Pay. Eihän minulla sellaista ole.

Olen ajatellut, että se on kännykkään kiinni kasvaneiden teinien kotkotuksia, jota aikamies ei tarvitse. Ei se niin taida olla. Nyt yritän perehtyä, oppisinko.

 -       -       -

Kävin sairauden kaksivuotiskontrollissa. Mitään huolestuttavaa ei löytynyt. Seuraava kontrolli viiden vuoden kuluttua. Siihen pitää itse tilata lähete omalta terveysasemalta, kutsua ei tule.

Aika epäluotettava systeemi. Miten viiden vuoden kuluttua huomaan, että nyt? Pysyykö muistissa, että oli 2025 silloin, kun edellisen kerran kävin? Ehkä olikin 2026? Vai sittenkin 2024?

Paperinen kalenteri vuodelle 2030 ei ole vielä ilmestynyt, joten en voi siihen merkitä muistutusta. Elektroniseen kalenteriin voisi merkitä, mutta sellaista en ole käyttänyt. Nyt kai on pakko sellaisen käyttö opetella.  

 -        -        -

Kävelyintoni on takavuosista hiipunut. Alaselkä kiukuttelee pitkistä vaelluksista. Tämä harmittaa, blogiinkaan ei ole näillä näkymin luvassa täydennystä tunnisteeseen ”Kävelykierros Helsingissä”.

Katselin hieman ihmetellen, kun suunnilleen minun ikäiseni naishenkilö nappasi apteekin edestä sähköpotkulaudan, näppäili siihen jotakin ja lähti huristamaan helmat hulmuten Topeliuksenkatua kirjaston suuntaan.

Olen minä lapsena potkulaudalla ajanut, mutta sitä piti oikeasti potkia. Olen ajatellut, että sähköpotkulaudat ovat teinien kotkotuksia. Ei se niin taida olla. Oppisinko, uskaltaisinko?

 

Tuttu paikka

Olen asunut Helsingissä puoli vuosisataa. Ensin Vallilassa Kangasalantiellä, sitten Rööperissä Merimiehenkadulla ja sitten nykyisessä. Ennen Helsinkiä asuin Tukholmassa. Lapsuus- ja nuoruusvuosieni koti oli Jyväskylässä.

Tunnen kotikaupunkini hyvin. Olen jalankulkijana kierrellyt joka kolkassa lähiöitä myöten. Omalla autolla en ole kaupungissa kovinkaan paljon ajanut. Olen joukkoliikenteen käyttäjä.

Välillä iskee oivallus, että en sittenkään taida tuntea Helsinkiä. Luin HS:sta (13.8.), että The New York Times on antanut turisteille suosituksia, missä kannattaa käydä, jos tulee pikavierailulle Helsinkiin. Suositukset eivät sisältäneet normaaleja turistikierrosten kohteita, kuten Temppeliaukion kirkkoa ja Sibelius-monumenttia. Haettiin aidompaa oivallusta maailman onnellisimman kansan pääkaupungin olemuksesta.

Mukana oli tuttuja paikkoja, kuten Oodi-kirjasto, Kiasma, Amos Rex ja Hakaniemen kauppahalli. Mutta mukana oli myös pitkä rivi paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt.

Miten olen vuosikymmenet voinut välttyä käymästä Alvar Aallon kotimuseossa Munkkiniemessä? Olen siitä ohi monta kertaa kävellyt mutta koskaan ei ole ollut oikea hetki poiketa sisälle. Miten olen voinut välttyä menemästä kertaakaan Helsingin edustan saaria kiertävälle laivaristeilylle.

Syödäkin turistin pitää. Ja juoda. New York Times on löytänyt  kokemisen arvoisia ravintoloita, kuten Kalliossa sijaitsevan Way Bakeryn, Punavuoresta Bas Bas Kulman ja Bob’s Laundryn, Kampissa sijaitsevan  Salama Nationin sekä Ullanlinnasta Rams Roastersin. Minun on häpeäkseni tunnustettava, etten ole löytänyt näistä ainoatakaan. Sama koskee uusia julkisia saunoja, kuten Sompasaunaa ja Jätkäsaaren Uutta Saunaa.

Hotelleissa ja Airbnb-asunnoissa en tietenkään ole Helsingissä asunut, mutta olisihan minun pitänyt huomata kaupungilla kulkiessani, missä sijaitsevat suositellut hotellit nimeltä Hobo Helsinki ja Helsinki Hub. Sama pätee ”mielikuvituksellista muistoesineistöä” myyviä kauppoja nimeltä Fasaani Antiikki ja Salakauppa. Airbnb-vuokrausta suositellaan etsimään Punavuoresta, koska siellä on monia upeita ravintoloita ja puistoja. Harmikseni en ole huomannut Punavuoresta puistoja. Täytyy käydä etsimässä. Siinä rajamailla ovat Sepänpuisto, Sinebrychoff ja Johanneksen kirkon puisto, niitäköhän tarkoitetaan?

Toimittaja Kimmo Oksanen kommentoi erillisessä jutussa suosituksia. Oksanen on asunut Helsingissä vasta 45 vuotta, siis viisi vuotta minua vähemmän. Hän on silti ehtinyt löytää Helsingistä samoja paikkoja kuin minä puolessa vuosisadassa. Niitä hän suosittelee turisteille, ja tässä olen jyrkästi samaa mieltä. Keskuspuisto, Linnunlaulu, Uimastadion, Lapinlahden sairaalan puisto, Rikhardinkadun ja Kallion kirjastot, ravintolat Elite, Kosmos, Sea Horse, Juttutupa, Risuhokki (nyk. Meiccu) ja Rytmi-baari, elokuvateatteri Orion.

 

Menetetty maine

 

Humanistiset tieteet ovat vaikeuksissa. Tutkimusrahoitusta ja yliopistojen opetusta vähennetään. Sama koskee taidealoja. Onko mitään konstia saada palautetuksi kotimaisen kirjallisuuden menetettyjä virkoja? Tai latinan? Tai kreikan?

Sivistystä ei enää tarvita, riittää kunhan talouskasvua ja tuotekehittelyn innovointia elinkeinoelämän tarpeisiin opiskellaan.

Syyt ovat poliittiset. Humanistinen ajattelu ei tuota suoraa hyötyä talouskasvulle. Eräitä poliittisia suuntauksia kiukuttavalla tavalla se edistää ongelmien syiden ja seurausten tiedostamista sellaisissa asioissa kuin luontokato, ihmisoikeudet, tasa-arvo, vähemmistöjen kohtelu, #metoo, ilmasto, militarismi, talouskasvu ja hyvinvointiyhteiskunta.

Tällaiset ongelmat ovat voimakkaasti kasvamassa kaikkialla, myös Suomessa. Kaikilla tahoilla näitä ei edes pidetä ongelmina.

Tieteellisen ajattelun vastustus on vahvasti kasvussa. Silläkin on poliittinen tausta. Ensin tämä alkoi näkyä lääketieteessä, jossa rokotekriittisyys nousi ja koululääketieteen rinnalle tunkeutui monenlaisia outoja oppeja. Sitten juridiikka joutui pilkan kohteeksi, kun alan asiantuntijat esittivät kritiikkiä hallituksen suunnittelemiin ihmisoikeussopimusten loukkauksiin.

Luonnontieteillä sen sijaan on toistaiseksi mennyt hyvin. Rahoitusta on riittänyt. Poliittista kannustusta on saatavilla, sillä talouskasvun eväät löytyvät insinööritieteistä.

Muutoksen ensimmäinen merkki tähän oli havaittavissa, kun tunnettu tähtitieteen emeritusprofessori kirjoitti kolumnissaan kriittisiä huomioita erään puolueen ”mestarin” meiningeistä. Kommenteissa teoreettinen fysiikka tuli epäillyksi punaviherpiipertäjien epäluotettavaksi tieteenalaksi.

Nyt voi fysiikan maine olla lopullisesti menetetty, kun kuva paljastaa alan ikonin Isaac Newtonin olevan näitä sateenkaariväen Pride-piehiä.

P.S. Lauantain iloiseen Pride-suurkulkueeseen ja puistojuhlaan olen valmistautumassa minäkin yhdessä entisen työpaikkani joukkueen kanssa..

 

Perinteisin menoin

 

Alkamassa ensimmäinen kaupunkijuhannus liki puoleen vuosisataan. Tai itse asiassa jo toinen, mutta vuosi sitten korona ja leikkauksen jälkiharmit estivät juhlatunnelman.

Miten Helsingissä voi viettää mielekkäällä tavalla mittumaaria kaikkien maalaisjuhannusten muistojen jälkeen? Menenkö vaan taas yökävelylle pitkin rantoja? Olen vähän aikeissa testata Seurasaaren kuuluisan juhannustapahtuman.

Selailin laajasta arkistostani menneiden vuosikymmenten juhannuksenviettoni kohokohtia.

1968 kesäkirkonkylässäni järjestettiin suuret urheilukilpailut. Paikalla mm. maailman parhaat keihäänheittäjät. Illalla paikallisen pioneerivarikon juhannusjuhlat. Paljon väkeä, paljon ohjelmaa. Juontajana itse Arska Elo. Tuttu tyttö Jyväskylästä käsikynkässä.

1985 kesämökkipaikkakuntani kyläjuhla. Kyläkoulun innokas opettaja oli tuottanut paljon Kalevala-virikkeistä ohjelmaa. Yksi ongelma kuitenkin nousi päällimmäiseksi. Suomen lippu valahti vähän väliä alas kepin nokasta. Sinnikkäästi opettaja kävi sen aina kiskomassa ylös, mutta ei vaan pysynyt. Lopuksi opettajalta lipsahti ruma sana yleisön ja lasten edessä. Sitten kun lippu lopulta saatiin pysymään ylhäällä, koko salko oli vääntynyt vinoon.

Juhannus on alkukantaisen kansanperinteen suurta juhlaa. Jos Seurasaareen onnistun menemään, siellä uskon kohtaavani tunnelman, jota Martta Wendelin on loistokkaasti kuvittanut. Toisaalta myös rahvaanomainen kansankulttuuri on juhannuksena ollut aina kukoistavimmillaan. Kolmanneksi Muumipapan asennetta ei pidä unohtaa.

Hyvää juhannusta blogin lukijoille!

Vimma

On synti ja häpeä istua valoisaa kesäyötä sisällä näyttöruudun äärellä

Olen yöeläjä. Blogin lukijat tietävät, että uudet kirjoitukseni ilmestyvät kahden kolmen paikkeilla aamuyöstä. Mutta nyt on se kohta vuoden kiertokulussa, että kahden kolmen paikkeilla aamuyöstä on syytä olla ulkona.

Ulkona tapahtuu yöllä. En nyt tarkoita lisääntynyttä turvattomuutta, kuten kadulla ammuskelua, josta on paljon kerrottu julkisuudessa. Tarkoitan luonnon tapahtumia. Luonto kukkii ja kasvaa nyt raivokkaalla vimmalla. Linnut karjuvat puissa. Nyt niillä on kiire – aikaa kukkimiseen, karjumiseen ja lisääntymiseen ei ole paljon.

Tätä minä haluan olla aistimassa, vaikka vietänkin ensimmäistä kertaa puoleen vuosisataan kesää kaupungissa. Kyllä kaupungissakin on puistoja, rantoja ja metsiä. Niissä yövaeltaja uskoo ja toivoo näkevänsä, kuulevansa ja haistavansa kaiken sen, minkä aiemmin kesäkotinsa kyläteillä. Töölöntorin kotitalon viidennen kerroksen lamppu sammuu vasta kun kävelykierros on päättynyt.

Blogi mukautuu tähän. Ei se enää kokonaan sammu kesäkuukausiksi niin kuin takavuosina. Mutta se harvenee, lyhenee, käy satunnaiseksi, muuttuu toissijaiseksi yöpuuhasteluksi  -  sadepäivien ja hallaöiden vaihtoehdoksi.

Yritin etsiä tähän runoa, jossa olisi aiheena kuuma kesä kaupungissa. Mielessä pyöri nuoruuden hippivuosien kuuma hitti Summer in the City (Lovin Spoonful 1967). Kuuntelin sen pitkästä aikaa ja hämmästyin. Kummallisen laimealta tuntuu nyt ikämiehen korvissa nuoruuden villi hitti, jota tanssittiin Jyväskylän Lounaispuistossa kesäyössä ja vuotta myöhemmin Visbyn muurinraunioilla.

Enää tuo ei erityisen villiin tanssiin yökulkijaa innosta. Pistän tähän kuitenkin linkin (KLIK) , jos lukijalla on laulusta omia nostalgioita

Mutta kyllä paljon vimmaisempi kosketus kesään löytyy vanhalta kunnon Katri Valalta. Hän on selvästi löytänyt sen, mitä minäkin olen etsimässä.

 

Uusi yritys

 

Helluntai ja kaatuneiden muistopäivä – jotenkin epäsuhtainen pari samalle sunnuntaille. Toisaalta yllättävät ja yhteen sopimattomat rinnastukset antavat usein ajattelulle ja taiteelle uutta oivallusta.

Helluntaihin liittyy alkusoinnullisia sanoja, kuten heleä ja heila. Tänä vuonna myös helle. Jostakin luin, että nyt pitää nauttia kauan kaivatusta helteestä.

Nauttikoon ken voi. Minulta ei onnistu. Helle on silkkaa tukaluutta. Ulkona nääntyy, pitää pysyä sisällä. Pöytätuulettimet hain jo kellarikomerosta. Vielä nytkin yöllä yksi puhaltaa ja puhkuu työtuolini takana.

Herää huolestuneita aavistuksia, että tätä saattaa jatkua koko kesän. Ilmastonmuutos lisää sään ääri-ilmiöitä. Kaksi (vai peräti kolme?) edellistä kesää olivat aika äärimmäisiä.

Viime kesä oli melkein puoleen vuosisataan ensimmäinen, jota en viettänyt maalla. Syynä oli harmillinen sairastuminen. Toukokuun lopussa olin leikkauksessa. Pari viikkoa myöhemmin jouduin uudestaan sairaalaan, sillä leikkaushaava tulehtui. Vasta juhannuksena tämä alkoi olla kunnossa. Sitten iski korona. Se oli kohtalaisen lievä, mutta maalle meno ei kaiken jälkeen houkutellut. Vuokramökki olisi ollut käytettävissä, mutta sen sai peruutetuksi.

Nyt on uusi yritys viettää kaupunkikesä. Terveys on kunnossa, paitsi oikutteleva alaselkä ja lonkka. Pitkät kävelyretket - vanha mielipuuhani – eivät oikein luonnistu. Helteellä eivät senkään vertaa. Puiston penkit houkuttelevat istumaan ja kävelykilometrit jäävät vähäisiksi.

 

Espalle takaisin

Ei sen nyt noin pitäisi mennä.

Olenkohan sittenkin perinteiden orja, kun vierastan tätä uutta? En olisi uskonut – tavallisesti minä olen suhtautunut hieman pilkallisesti siihen vanhaan. Mutta nyt kun se vanha on poissa, uusi ei kelpaa minulle senkään vertaa.

Vuosikymmeneen en ole suostunut menemään Espan tungokseen vappuaattona. Mantan lakituksen olen katsonut televisiosta, jos sieltäkään. Mutta nyt kun Manta on poissa ja Espa tyhjä, kaipaan Espalle takaisin. Kansalaistori ei kelpaa korvikkeeksi. Siitä puuttuu ilmapiiri ja tyyli.

Menin siis ihan kiusallani tyhjälle Espalle. Pysähdyin siihen kohtaan, jossa ennen oli Mantan patsas.

Kai se patsas joskus tuodaan siihen takaisin. Nyt se on korjaamolla. Silloin lakitusjuhla luultavasti palaa myös. Jääkiekon mestaruusjuhla saisi siirtyä pysyvästi kansalaistorille. Tai vielä mieluummin jääkiekon mestaruudet saisivat jäädä tulematta. Lakituksen Mantan patsas kestää, sillä se tehdään nosturilla. Humalaisten jääkiekkofanien kiipeilyä se ei kestä.

Kävin minä joskus nuorena katsomassa Mantan lakitusta. Sillä on perinteitä. Uuno Kailaskin oli jo 1920-luvun lopun keväänä kuljeskellut Mantan patsaalla ja kirjoittanut runon, jossa kaikuu hänelle harvinaisia onnellisuuden sävyjä.

Minä klenkkasin vappua hulinoimaan lonkkavaivaisena Baanaa pitkin vanha vappuviuhka olkalaukussa. Baanan kuilusta piti kuitenkin nousta pois ennen Mannerheimintietä, etten joutuisi sinne kansalaistorin ruuhkaan. Kuulokkeissa soi Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Jukka Virtasen sanoittama Minä kaipaan Espalle takaisin. Se on niitä lauluja, jotka jäävät päähän pyörimään ja nostavat nostalgian kyynelhelmen silmäkulmaan. Tästä linkistä sen pääsee kuuntelemaan:  (Klik) 

 

 

 

 

Vilua ja nälkää

 

Ei, en ole Balkanin vuorilla taistelemassa, vaikka otsikon runolliset sanat sellaiseen viittaavat.  Kävin vain Helsingin Senaatintorilla katsomassa Lux Helsinki 2024 -valotaidenäyttelyä. Mutta vilu ja nälkä sielläkin tuli.

Kauan en kärsinyt. Pakkasta oli liikaa, jotta olisin ruvennut katselemaan esitystä. Harvoin minulla on mieleen juolahtanut, että olisikohan viisasta hankkia pitkälahkeiset kalsarit. Nyt juolahti.

Toisaalta mikä pakko minun on pahalla pakkasella ulos lähteä.  Voin aivan hyvin pysyä sisällä. Ei pakkaspäiviä täällä kovin usein tule. Ainoa pakollinen ulkona käynti on matka ruokakauppaan. Matkaan ovelta ovelle ei mene täyttä minuuttiakaan.

Muistikuva lapsuusvuosilta kertoo, että pitkät kalsarit ovat mahdottoman epämukavat. Olo on kankea kuin lenkkimakkaralla kuorensa sisällä. Kutittavatkin, muistaakseni.

En saanut otetuksi valokuvaa kirkon ja muiden torin rakennusten seiniä valaisevista teoksista. Ei tehnyt mieli riisua lapasia käsistä kameran näppäilyä varten. Blogin lukija voi halutessaan googlata Lux Helsinki 24. Sieltä löytyy kuvia. Pistän tähän tilalle Louis Sparren maalauksen samalta torilta 1907. Valotaideteoksia siinä ei vaalitettavasti ole, ei ehkä yhtä hirmuista pakkastakaan.

Nousin raitiovaunuun ja ajoin kotia kohti. Pitkästä aikaan poikkesin kuuluisalle Jaskan grillille, kun oli vilun lisäksi se nälkäkin. Juolahti nimittäin mieleen käydä katsomassa, olisiko pitkällä listalla Balkanin makkaraa. Ihan tuon otsikon laulun kunniaksi. (Jaskan maailmankuulusta grillistä olen kirjoittanut täällä: KLIK  )

”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää  /  Balkanin vuorilla taistellessa.  /  Oi kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola,  /  ei löydy maata sen armaampaa. - - ”

Tuosta säkeen lopun väitteestä taidan kyllä tällaisilla pakkasilla olla hieman eri mieltä. Jopa niin viisas runoilija kuin Arja Tiainen kirjoittele harkitsemattomia talven mukavuudesta. Minun mielestäni tässä ei ole mitään mukavaa.

 

Uhkarohkea kokeilu

 

Ostin kumiset liukuestekalossit. Liukastumispelko iski muutama talvi sitten, kun keikahdin kolme kertaa nurin. Oli ihme, että selvisin vähäisin vaurioin. Aineksia oli pahaankin loukkaantumiseen.

Ostin silloin heti piikkipohjaiset talvisaappaat. Käytössä on ollut myös kuminen kengänpohjan piikkiremmi. Molemmat ovat epämukavia kävellessä, eikä niillä voi mennä sisälle. Kaupan muovilattialla piikkipohjakengät vasta liukkaita ovatkin.

Kalossimainoksessa luvattiin, että niillä voi kävellä sisälläkin. Eivät ole liukkaat eivätkä riko lattiaa. Niissä kun ei ole piikkejä vaan pohjan sisällä on liukuesterakeita, jotka liukkailla pinnoilla kävellessä työntyvät esiin.

Uteliaisuus heräsi, vaikka epäilyttävältä tuntui. Mahtavatkohan olla turvalliset? Pahanhajuiset ne ainakin ovat. Ei voi jättää eteisen kenkähyllyyn. Suljetussa pussissa on säilytettävä.

Ensikokemus kalosseista oli myönteinen. Tavallisilla lenkkitossuilla kävely ei muuttunut epämukavaksi. Turvalliseltakin tuntui, kunhan ensin oppi luottamaan eikä liikaa arastellut.

Kävelin Esplanadin päähän Runebergin patsaalle. Väkeä oli paljon liikkeellä. Piti pitää varansa, ettei ajautunut ihmisvirran viemänä mihinkään tavarataloon tai markkinoille.

Onnistuin pysymään syrjässä kauppojen hulluilta päiviltä ja helkkyviltä soitoilta. Hupsis pupsis pimpeli pompeli –tyyppinen joulumusiikki saattaa aiheuttaa minussa hallitsemattoman aggressiivisen kohtauksen.

Kotimatka pitkä lie, joten kävelin Stockmannin viereiselle pysäkille ja ajoin raitiovaunulla takaisin Töölöön. Runebergin patsaalla oli juolahtanut mieleen ajatus, että taisi olla Johan Ludvigilla samansuuntaisia asenteita kuin minulla, kun hän Vänrikin markkinamuistoissa kirjoitti kitkeriä ajatuksia markkinahumusta ja ostamisesta. Ja vaunuilla siinäkin lähdetään pois paikalta.

Kaupassa käyminen kalosseilla oli vielä kokeilematta, joten poikkesin Töölöntorin Alkoon ostamaan kolme pulloa viiniä jouluksi. Hyvin toimivat sisälläkin – ei ollenkaan liukasta niin kuin piikkipohjaisilla.

Alkon kassahenkilö toivottaa nykyisin aina hyvää päivänjatkoa. Onkohan se ihan loppuun asti harkittu toimintaohje myyjille? Kun nuori kassaneiti sen sanoi, minulle tuli vähän hämmentynyt ajatus, että hän toivottelee minulle villiä iltaa, kunhan siitä pääsen kotiin viinejäni maistelemaan.

 

"Tylsä, pitkäpiimäinen, sekava..."

HS kyseli lukijoilta (su 3.9.23), minkä kirjan he ovat jättäneet kesken ja miksi. Kiinnostava aihe, joskin tuloksiltaan aika ennalta arvattava.

Onneksi minulta ei kysytty. Minulla kesken jääneitä kirjoja olisi riittänyt vaikka kuinka paljon, satoja. Ja koko ajan tulee lisää. Minulla on sellainen metodi, että jos kirja ei ole lähtenyt vetämään sivulle viisikymmentä mennessä, niin sitten saa jäädä. Miksi tuhlata aikaa väkisin jyystämiseen, kun maailma on täynnä takuuvarmasti vetäviä kirjoja?

Osaan kyllä tunnistaa satunnaiset lukemista vaikeuttavat syyt, kuten väsymyksen, kiireet ja ajatuksia kiihottavat sivupolut. Niille en anna lopullista päätösvaltaa.

HS:n kyselyn kesken jäänet kirjat olivat ne tavalliset massiiviset romaanit, mm. Volter Kilven Alastalon salissa, James Joycen Odysseus,  Irmari Rantalalan Harhama ja Wallacen Päättymätön riemu. Erityismaininnan sai Jörn Donnerin Mammutti. Lisäksi mainittiin joukko erilaisia kokeellisia romaaneja. – Näitten mukana oloa en erityisemmin ihmettele, vaikka otsikon sanat eivät mielestäni joihinkin näistä oikein sovi.

Yllättäviä massiivisten romaanien listalla olivat Mika Waltarin Sinuhe ja Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia. Minulle ne ovat poikkeuksellisen vetäviä – ei alkuunkaan otsikon sanojen kaltainen.

Toisaalta moni varmaan ihmettelisi, miksi minulle eivät maistu scifi ja fantasia, jotka ovat monien suosikkilukemista. Ammattini puolesta jouduin kyllä niitä paljonkin lukemaan, koska ammatissa oli syytä tuntea nuorison mieltymykset. Eläkkeellä tämä motiivi poistui.

Kirjallisuustieteen opiskelijana oli tietysti välttämätöntä tuntea klassikot. Jotain kuitenkin jäi väliin. Tästä ryhmästä olisin varmaankin saanut HS:n kyselyyn muutaman esimerkin. Ensimmäisenä tulee mieleen Leo Tolstoin Sota ja rauha. Olen tämän järkäleen muutamaan kertaan aloittanut, mutta aina on pitänyt luovuttaa. Ei vaan lähde vetämään.

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että nyt on lukuvuorossa William Faulkner. Sunnuntaina aamulla vuoroon tuli Faulknerin Kun tein kuolemaa (As I Lay Dying 1952 / suom. Alex Matson). Sen lukeminen eteni noin yhden sivun.

Sitten muistin.

Eikös tämä kirja ollut yksi niistä monista kymmenistä, joista piti kirjoittaa essee jossakin kirjallisuuspraktikumissa? Kaivoin vanhat mapit esiin. Kyllä, oikein muistin. Pistän tähän todisteeksi kahdeksansivusisen kirjoitukseni viimeisen sivun. Aika hyvät pisteet näytän saaneen tunnetulta suomentaja-kriitikolta.

Innostuin lukemaan puoli mapillista opiskeluaikaisia esseitäni. Sitten tuli aika lähteä Senaatintorille, jossa oli alkamassa mielenosoitus rasismia vastaan (kuva). Tärkeä tapahtuma, jota ei mitenkään voinut jättää väliin. Siitä tuli harvinaisen lämminhenkinen kansanjuhla. Väenpaljous oli vaikuttava ja tunnelma korkealla. Ei ollenkaan otsikon sanojen mukainen. Eikä Faulknerkaan tylsä ole, aivan muista syistä lukeminen keskeytyi.

 

Bussipysäkin yllätys

Erityisen huonosti voi runous, eikä kehumista ole muussakaan kirjallisuudessa. Myyntiluvut pienenevät, lukeminen vähenee, kirjojen painosmäärät kutistuvat. Nuoriso ei lue ollenkaan, paitsi nettiä. Kustantamot ovat hätää kärsimässä. Modernisti sisustetuissa taloissa ei enää ole kirjahyllyjä.

Onko ongelma korjattavissa? Joko gutenbergiläinen aikakausi meni ohi? Eivätkö ihmiset ihan oikeasti kaipaa enää lukemista?

Sain asiaan miettimisen arvoisen näkökulman, kun kävin äskettäin katsomassa Maria Jotunista tehtyä muraalia (ks. blogini 22.8. 2023). Haagalaisella Thalianaukion bussipysäkillä huomasin lasiseinään liimatun paperin, jossa oli tuntemattoman tekijän kirjoittama runo.

Runopaperi herätti kiinnostusta. Jokseenkin jokainen pysäkille tullut pysähtyi lukemaan. Sitä luettiin yksin ja yhdessä, siitä keskusteltiin, se aiheutti iloisia ilmeitä, hymyä, nauruakin.

Runo tuli ihmisille vastaan oudossa paikassa. Pysäkin seinällä sen saivat eteensä ihmiset, jotka tuskin ottavat runokirjaa koskaan käteensä. Mutta siinä runo kelpasi ja aiheutti tunnereaktioita.

Bisnesihmisille ja markkinointiväelle mietittäväksi, olisiko mahdollista jalostaa ja laajentaa tällaista runoja pyytämättä ja yllätyksenä -ideaa niin että siitä runoilijallekin korvausta kertyisi.

 

Kävin katsomassa

Kokeilin, kuinka selkä kestää vähän pidemmän kävelyn. Kohtuullisen hyvin meni – ei kuitenkaan vielä ihan entiseen malliin. Liikkeelle pistävä voima oli tietysti kirjallisuus - mikäpä muukaan.

Kesällä valmistui Helsingin uusin muraali osoitteessa Maria Jotunin tie 6 (Pohjois-Haagassa). Aiheena on tietysti kadulle nimensä antanut kirjailija itse. Tekijä on nimeltään Maaria Jokimies.

Kuvassa Jotuni on nuorempi kuin vakiintuneissa valokuvissa. Värikäs kokonaisuus luo kirjailijaan iloisuutta. Pidän kuvasta, otan siitä paljon kuvia.

Ympäristössään kuva on aika hallitseva, hieman räikeäkin. Tuo osa Pohjois-Haagaa on yksitoikkoista 70-lukulaista elementtirakentamista. Muilta osin kaupunginosa on viihtyisää ja kaunista 50-luvun rakennusperinnettä.

 

Vieressä on kolmen muun kirjailijan nimikkokatu: Maiju Lassilan tie, Teuvo Pakkalan tie ja Pietari Hannikaisen tie sekä Runar Schildtin puisto. Lisäksi Pentti Saarikoski asui monta vuotta Maria Jotunin tiellä 70-luvulla.

Lähellä on myös näyttämötaiteeseen liittyviä nimikkokatuja: Ida Aalbergin tie, Aino Acktén tie, Ida Ekmanin tie, Addolf Lindforsin tie ja Aku Korhosen tie sekä Pastori Jussilaisen tie.

Jään odottamaan, että näidenkin katujen taloyhtiöt huomaavat tilaisuuden lisätä alueen kiinnostavuutta seuraamalla Maria Jotunin tien esimerkkiä. Kaupunginosalla olisi ainekset kehittyä suorastan taiteilijamuraalien keskittymäksi.

Huomaan, että Jotunia olisi syytä lukea. Viime kerrasta on kauan. Huomaan myös, että hyllyssäni on vain kaksi Jotunin kirjaa. Se on kummallisen vähän näin tärkrältä kirjailijalta.

Olen kirjoittanut Jotunista ennenkin. Aiheena oli silloin hänen kirjansa Huojuva talo aiheuttama skandaali. Se kuvasi todellisten tunnistettavien henkilöiden yksityiselämää. Kirjoituksessani on kuva talosta, jossa se kaikki kamala tapahtui. Kirjoitus löytyy  täältä (click).