Uskalsin suositella

On riskialtista suositella kenellekään kirjaa tai elokuvaa, josta on itse pitänyt. Voi suositus mennä pahasti mönkään.

Opin olemaan pidättyväinen suosituksissani, kun kerran 1970-luvun alussa meni mönkään. Kaksi kollegaa, itseäni selvästi vanhempaa naista, etsi lehdestä päivän elokuvalistaa. Olin juuri nähnyt Jean Renoirin Onnen aika –elokivan ja suosittelin sitä.

Eivät osuneet kohdalleen Renoirin hyvällä tyylitajulla esitetyt herjat ja irvistelyt. Sain vuosikausien jälkeenkin kuulla vinoilua omituisesta suosituksestani. Ei ollut kertaakaan saanut nauraa.

Joskus taas suositus osuu nappiin ja aiheuttaa yllättäviä seurauksia.

Toukokuussa 1978 minulla oli kierroksessa uusi ihastus, Sibelius-Akatemiassa opiskeleva tyttö. Jouduin lähtemään viikonlopuksi pois Helsingistä, ja tyttö mietti, miten tyhjäksi jäävän illan viettäisi. Rohkenin suositella juuri näkemääni uutta elokuvaa, Fred Zinnemannin ohjaamaa Muistojeni Juliaa.

                                  (Fred Zinnemann Muistojeni Julia 1977 / Vanessa Redgrave, Jane Fonda)

Ihastukseni meni ystävättärensä kanssa katsomaan, ja molemmat pitivät kovasti. Sain jälkeenpäin kuulla, että elokuvan jälkitunnelmissa he olivat ihmetelleet, että mikäpäs se sellainen mies on, joka tällaista osaa suositella. Että sellaisesta miehestä ehkä kannattaa pitää kiinni.

Tällaisia itsekehuisia muistoja nousi tänään mieleen, kun Muistojeni Julia tuli televisiosta - on myös Yle-Areenassa. Ehkä siis rohkenen lievästi suositella täälläkin. Samalla katsoja oppii, mitä tarkoittaa aika vieras termi ´pentimento´.

Kyllä se vaikuttava elokuva oli vieläkin. Hieno näyte, miten väkivaltaa voi kuvata ilman että sitä näytetään. Teoksella on myös merkittävä kirjallinen tausta, keskeisiä henkilöitä ovat näytelmäkirjailija Lilian Hellman ja rikoskirjailija Dashiel Hammett. - Onnistuin myöhemmin hankkimaan molempien pääosan näyttelijöiden omistusnimikirjoitukset kokoelmiini, siis Vanessa Redgrave ja Jane Fonda.

(Tällä kirjoituksella on linkki erääsen aiempaan kirjoitukseen. Se löytyy täältä KLIK)

 

 

Ennakkoluulo

Kotikirjastoni on melko laaja ja monipuolinen. Ihan täydellinen se ei kuitenkaan ole. Joitakin kirjallisuuden lajityyppejä olen tullut hankintoja tehdessäni syrjineeksi.

Syrjintä on tietysti rumaa ja ennakkoluuloista. Joskus sitä joutuu suorastaan katumaan.

Merete Mazzarellan uudessa teoksessa Luottamisen taito (jota esittelin edellisessä blogikirjoituksessani) käsitellään yhdessä luvussa juuri tätä syrjimääni lajityyppiä. Mazzarella esittelee lajityypin kahdeksankohtaisen rakennekaavan.

Heräsi epäusko. Noinkohan yksikertaisesti se menee? Tuli tarve tutkia kaavan kelvollisuus.

Osoittautui, ettei kotikirjastoni ihan nollatasoinen tämänkään lajityypin osalta ole. Jotain sentään löytyi, kun oikein tarkasti alahyllyjen takanurkistakin etsin.

Otin ja luin. Ja hitto vie, Mazzarellan esittelemä kaava piti paikkansa. Ja ihan vetäviä tarinoita. Nyt jää mietittäväksi, myönnänkö ennakkoluuloisen virheeni ja lopetan syrjinnän.

 

Yhä useammin

Yhä useammin käy niin, että blogin kirjoittaminen siirtyy myöhemmäksi, kun edelle kiilaa muuta puuhaa – tärkeämmältä tuntuvaa. Kun tärkeämmältä tuntuvaa puuhaa on jatkunut useamman päivän, blogitekstin hienolta tuntunut idea ei enää tunnukaan hienolta.

Pitkän linjan blogisti tuntee mieliharmia, jos menee kokonainen viikko, ettei synny yhtään tekstiä. Tulee houkutus huitaista ohimennen edes jonkinlainen teksti, vaikka hieno idea puuttuisikin.

Tekosyitä on helppo keksiä mutta vaikeampi hyväksyä. Yksi kuitenkin minulle kelpaa: hyvä kirja.

Kun löytyy vetävä kirja, kirjoittaminen saa väistyä. Niin kuin nyt on tehnyt.

Kirjailija on taas vanha tuttu Merete Mazzarella. Tuttu jo 1970-luvun alkupuolen Tukholmasta, kun yliopiston kirjallisuustieteen laitoksen ilmoitustaululta löytyi ilmoitus oudon nimisen nuoren naisen luennosta suomalaisesta nykykirjallisuudesta. Pitihän sitä mennä kuuntelemaan.

Myöhemmin hänestä tuli Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Hän asuu tässä Töölöntorin lähellä ja häntä näkee näillä kaduilla ja kuppiloissa. Nyt hän on taas kirjoittanut kirjan, joka vei ajan ja tilan kaikelta muulta pääsiäispuuhailultani. Kun kirjan alku näyttää tällaiselta, ei sen lukemista voi viivytellä.

Aamujärkytys

Ei voi päivä huonommin alkaa. Pöytäkoneen netti ei toiminut.

Miten sellaisesta selviää? Kohta huomasin, että työhuoneen televisiokaan ei toimi. Eikä olohuoneen televisio. Eikä tabletti. Ensiajatus oli, että toimiikohan mikään enää ikinä. Ovatko kaikki koneeni rikki? Pitäisikö hankkia uudet vai voiko korjata? Ensimmäiseksi kannattaisi ehkä mennä tabletin kanssa operaattorille ja ostaa siihen muukin nettiyhteys kuin wifi.

Ensimmäinen korjausyritys oli se perinteinen. Modeemin piuhat irti. Ei auttanut. Puhelimen netti sentään toimi, mutta se on minulle liian pienikokoinen. Niin pientä ruutua en jaksa tihrustaa enkä varsinkaan niin pienillä näppäimillä kirjoittaa.

Puhelimella pääsin kuitenkin katsomaan taloyhtiön facebook-sivua. Sieltä tuli helpottava tieto. Kaapeli on vaurioitunut. Korjaus valmistunee keskiyöhön mennessä.

Puhelimella katsoin  iltauutiset, mutta huonoa oli elämä keskiyöhön asti. Silloin helpotti. Odotellessa olin ihan totaalisesti irti maailman menosta. Valtavia asioita ehkä tapahtui, enkä minä tiennyt mitään. Kaitselmus meitä uusilta kaapelikatkoilta varjelkoon.

 

Lakki päähän

Järjestys on muuttunut – toivottavasti ei pysyvästi.

Vakiintunut käytäntöni oli lukea aamukahvin kanssa sanomalehdet, siis paperille painetut HS ja Hbl. Se oli hyvältä tuntunut hidas tapa herätä uuteen päivään.

Nyt on toinen järjestys. Aamua ei voi aloittaa lukemalla monta tuntia vanhat paperilehdet. Ensin pitää avata tietokone ja katsoa, kuuluuko Amerikasta kummempia.

Kyllä, kummempia kuuluu.

Se ei ole hyvältä tuntuva hidas tapa herätä uuteen päivään. Sen jälkeen eilispäivän uutisia kertovat sanomalehdet jäävät vähemmälle huomiolle.

Eilen julistettiin korkeat tullit muiden maiden tuotteille. Tänään tullit väliaikaisesti peruttiin. Ei kuitenkaan Kiinalta. Onkohan tuokaan nyt tarkasti harkittu? Voivat käydä muutamat tuotteet niin kalliiksi, ettei niitä osta kukaan.

Meno on melkoista. Jos joku kirjailija sepittäisi tällaista, kirja jäisi takuulla kustantamatta liian epäuskottavana. Jotain tolkkua pitäisi satiirissakin säilyttää.

Suomen kaltaisesta sekulaarisesta maasta katsottuna eniten ihmetystä herättää kristillis-konservatiivisen väestön innokas kannatus sankarilleen. On vaikea ymmärtää, mitä kristillisiä arvoja he tässä ovat näkevinään. (Haluan korostaa, että en tarkoita, että kaikkia kristittyjä pitäisi syyllistää kiihkoilevien aateveljiensä valinnoista – yhtä vähän kuin kaikkia muslimeja kiihkoilevien poliittisten islamistien teoista). - Aina on niitä, jotka aatteestaan sokaistuvat.

Lakki on näkyvä tapa julistaa vaikkapa aatettaan. Minulla niitä on monenlaisia – ihan piruuttaankin hankittuja. Viesti voi olla väärä. Längelmäveden kesäkodissani minulla oli vuosikymmeniä käytössä alakuvassa näkyvä lakki, kunnes sen hikinauha alkoi homehtua. Lakista saattoi saada käsityksen, että olisin aatteellisia Maalaisliiton miehiä, mutta voin vilpittömästi vakuuttaa, että en ole.

 

Vastustaisinko?

Olen seurannut keskisuomalaisessa paikallislehdessä käytyä väittelyä tuulivoimapuiston sijoituspaikasta. On ollut kiihkeää kannatusta ja kiihkeää vastustusta.

En ole osallistunut väittelyyn enkä allekirjoittanut adresseja. Asia kuitenkin hieman kiinnostaa, sillä ehdotettu puiston sijaintipaikka on minun äidinpuoleisen sukuni kotiseutua. Olen itsekin juuri siellä viettänyt lapsuuteni kesiä.

Asia on monimutkainen. Tuulivoimaa kannatan kovasti yhtenä ratkaisuna ilmastokriisiin. Toisaalta minulla ei ole kokemusta asumisesta tuulivoimamaston lähellä. Väittävät, että ongelmia siinä on.

Ilmastokriisin torjunta on muuttunut poliittisia intohimoja herättäväksi aiheeksi. Nyt se on vastatuulessa Amerikan uudessa uljaassa hallinnossa ja yhtä lailla populistipuolueissa kaikkialla, Suomessakin. Vihreä siirtymä leimataan viherpiipertäjien moraaliposeeraukseksi. Taivaanisähän ne säätilat säätää.

Suuri enemmistö ilmeisesti kuitenkin ymmärtää asian vakavuuden. Kyse on enemmänkin puistojen sijoituspaikasta. Johonkin niitä pitäisi voida sijoittaa.

Olisiko jossakin sopiva sijoituspaikka? Sellainen, jossa kenellekään ei koituisi asumisongelmia? Sellainen, jossa kukaan ei pääsisi väittämään, että maisema pilaantuu. Not In My Back Yard.

 

Kateeksi kävi

                                                                    (Jan Baran 1907)

Istuttiin Jyväskylästä tulleen kaverin kanssa iltaa Elitessä, syötiin,  viiniä nautittiin, menneitä muisteltiin. Mitäs me partasuut äijät muutakaan enää osaisimme.

-Muistatko Tapion? Lähetti terveisiä.

Muistinhan minä Tapion, kun muistutettiin. Keskikoulussa oltiin kimpassa, sitten Tapio meni ammattikouluun, me lukioon. Siinä tiet erosivat.

Muisteltiin, että ihme tyyppi se Tapio. Ei olisi Tapiosta uskonut, että hän meistä ensimmäisenä onnistui itselleen tyttöystävän nappaamaan. Ja vielä niin hyvän näköisen… Oltiinkohan viidentoista?

Tapio ei ollut mikään naistenmiehen mallikappale. Ei rokkijätkä, ei urheilusankari, enemmänkin vähän hidas ja lyhyenläntä ja pikkuisen paksu pötikkä. Kun me muut diivailimme Jameksissa, Tapio kulki äidin prässäämissä harmaissa teryleenihousuissa.

Tapio joutui kesäksi sukulaistaloon maalle. Syksyllä hän tuli kaupunkiin ja supatti meille löytäneensä tytön. Näytti valokuvankin. Siinä tummatukkainen tyttö hymyili iloisesti. Poliisin tytär naapurista.

Emme me tainneet uskoa. Ei Tapiolta onnistuisi. Kyllä kai itse kukin meistäkin oli juttuja sepitellyt. Ja valokuvia kyllä löytyy, ties mikä serkkutyttö.

Mutta Tapio alkoi kulkea viikonloppuisin tyttöään tapamassa. Uusia valokuviakin tuli näytettäväksi. Muutamassa kuvassa oli vaatteita vähennetty. Ei serkkutyttöjen kanssa sellaisia. Pakko oli alkaa uskoa.

Sitten Tapio toi tyttönsä näytille Jyväskylään. Etukäteen hän varoitteli, että emme saa missään tapauksessa kertoa, että olemme nähneet niitä vähäpukeisia kuvia. Emme kertoneet.

Kateeksi kävi nähdä, kun Tapio käsi kädessä tyttöään talutteli. Miten oli mahdollista, että juuri häneltä onnistui mutta meiltä muilta ei. Ja nyt sain Elitessä kuulla, että sama tyttö Tapion käsikynkässä edelleen kulkee.