On väärin tehdä oikein

Jo Aristoteles mietti, mikä saa puheen tuntumaan vakuuttavalta. Se ei kaikilta onnistu.

Kolme ominaisuutta korostui. Puhujan luonne (ethos), kuulijoiden ja puhujan tunteet (pathos) ja puheessa esitetyt argumentit (logos). Myöhempien tutkijoiden mukaan suostuttelu kuitenkin onnisuu vasta silloin, jos suostuttelija pystyy osoittamaan, että hänen ajamallaan asialla on jotakin yhteistä kuulijan ja hänen intressiensä kanssa. 

Ihmiskunta on typertynyt tilaan, jossa sosiaalinen konstruktio nimeltä ”talous” on saanut valtavan painoarvon. On kehitetty järjestelmä, joka palkitsee piittaamattomuudesta. Jotkut ovat tässä mestareita. Jos kehtaa, voittoa voi repiä vaikkapa hädänalaisen auttamisesta. Jotkut kehtaavat.

Tepsiikö tähän mikään? Tepsisikö esimerkiksi imartelu?

Röyhkimyksen imartelu sotii Aristoteleen ohjeita vastaan ja maistuu moraalittomalta. Eikä onnistumisesta ole takeita. Mutta ehkä kannattaa yrittää – silläkin riskillä, että yritys ei onnistu.

Publilius Syrus sen sanoi sarkastiseen tyyliin jo yli 2000 vuotta sitten: ”Jos virheen tekeminen on hyödyksi, on väärin tehdä oikein.” (Cum vitia prosunt, peccat qui recte facit.)

Kadonnut nauru

[jatkoa]

Vitsit loppuivat, totisuus palasi. Tarkemmin ajatellen erityisempää hupia tästä kokonaisuudesta ei irronnut. Puuttumaan vielä jäi lajityyppi nimeltä hupailu, sellainen joita radiosta kuuli menneinä vuosikymmeninä. Esimerkkinä vaikkapa Kankkulan kaivolla.

Harmikseni muistan jälleen kerran, kuinka tärkeä olisi ollut Aristoteleen Runousopin kakkososa.

Ykkösosa käsittelee tragediaa ja epiikkaa. Kakkososa oletettavasti käsittelisi komediaa. Mutta sitä ei ole. Jossain historian vaiheessa se on kadonnut.

Säilynyt ykkösosa on suuresti vaikuttanut maailmankirjallisuuden kehitykseen, samoin vieläkin vaikkapa elokuvien dramaturgiseen rakenteeseen. Jokainen yliopiston kirjallisuustiedettä opiskellut on joutunut tenttimään tämän pienen kirjan. Olisi ollut todella mielenkiintoista tietää, mitä Aristoteles olisi antanut ohjeeksi komedian kirjoittajille.

(Kuva: Aristoteles Rafaelin freskossa Ateenan koulu 1511 - Vatikaanin museo)

Umberto Eco kuvaa romaanissaan Ruusun nimi, miten Aristoteleen kakkososalle kävi. Fiktiivinen jännityskertomus on tyrmäävä. Komedia ja siihen liittyvä nauru oli liian vaarallinen päästettäväksi julkisuuteen. Siinä olisi jopa kristinuskolle käynyt huonosti. Nauroiko itse Kristus?

Näin vaarallinen teksti piti piilottaa. Syrjäisen luostarin kirjasto oli oivallinen kätköpaikka, ja sinne asiaan vihkiytyneet munkit järjestivät tiukan suojauksen tunkeilijoita vastaan.

Keskiaikaiseen benediktiiniläisluostariin sijoittuva rikoskertomus on eurooppalaista sivistyshistoriaa parhaimmillaan. Semiotiikan professori Umberto Ecolla on poikkeuksellinen kompetenssi  upottaa romaaninsa täyteen ovelia kulttuurihistoriallisia viittauksia.

Puuttuvan Aristotelen vuoksi hylkään nyt vitsit ja höpsötykset, joiden parissa olen tuskaillut koko marraskuun. Siirryn takaisin leipälajiini – totiseen, vakavaan ja kiukkuiseen.