Blogin
lukijat ovat varmasti havainneet, että Töölöntorin reunalla ei elele
erityisempi urheilumies. Sen verran usein täältä kantautuu irvistelyjä, joiden
kohteena ovat erityisesti ison rahan lajit, kuten kilpa-ajot ja jääkiekko.
Osansa nurjamielisestä asenteesta ovat joutuneet nielemään myös kansallishurmokselliset
katsojat.
Yksi
laji on kuitenkin ollut poikkeus. Pahaa sanaa en ole sanonut keihäänheitosta.
Outo
poikkeus johtuu omasta kokemuksesta. Sain kosketuksen lajiin 1962. Olin silloin
11-vuotias.
Siihen
aikaan serkkuni perhe asui Teuvalla, Etelä-Pohjanmaalla. Teuvan urheilukentällä
oli alkamassa keihäskoulu. Sitä ohjasi nuori lupaava urheilutähti nimeltä Pauli Nevala. Hän oli edellisenä kesänä
heittänyt Suomen ennätyksen.
Kentällä
oli iso lauma pikkupoikia. Siellä minäkin serkkuni kanssa opimme muutamassa
tunnissa tukijalan, ristiaskeleet,
ruoskakäden ja muut lajin salaisuudet. Nevala oli innostava opettaja. Nimikirjoituksensa
ja ennätyksensä hän kirjoitti vihkoonii poikkeuksellisen tyylikkäällä
käsialalla.
Nevalasta
tuli myöhemmin olympiavoittaja, minusta vain kesäharrastelija. Längelmäveden
kesäkotini varustukseen hankin kolme keihästä.
Niitä me kesävieraiden ja naapurin äijien kanssa heittelimme kesäyössä
niityn laidalla. Välillä käytiin saunassa ja uimassa, välillä nautittiin kylmää
ja kuohuvaa dopingia. Hyvin lensi keihäs kesäyössä.
Nevala
ennätys oli yli 91 metriä, minun vähän alle 40 metriä. Nevalan ura loppui olkapäävammaan
31-vuotiaaana, minun urani lääkärin suositukseen 62-vuotiaana. Oli kuulemma
riskialtista touhua ilman lihastreenausta.
Keihäät
ovat kyllä tallella kellarikomerossa. Aina välillä mieleen juolahtaa ajatus,
että kannattaisikohan kokeilla, kuinka come back kilpaniityille näin
ikämiessarjalaisena onnistuisi.
Tämä
muistelu sai alkunsa tiedosta, että 63 vuoden takainen oppimestarini on
siirtynyt ajasta autuaammille kilpakentille.