Ihan itse?

Viettelys on osunut. Houkutus on melkein ylivoimainen. Sortuminen on lähellä.

Mitä jos tänä kesänä opettelisin käyttämään tekoälyä.

Se kuulemma osaa vaikka mitä. Kuten vaikkapa kirjoittaa hyviä blogitekstejä.

Oppisikohan se kirjoittamaan Töölöntorin blogia paremmin kuin minä itse? Huomaisivatko  lukijat, että kirjoittaja on vaihtunut?

Osaisiko tekoäly matkia minua riittävästi? Uusia aiheita ja ideoita tietysti pitäisi löytyä, mutta lisäksi älyn pitäisi osata toistaa minun maneereitani, päähänpinttymiäni ja kuplautumisiani niin hyvin, että täydestä menee.

Älyn pitäisi tunnistaa, mihin suuntaan heittää pieniä siroja tölväisyjä, salakavalia kampituksia ja huomaamattomia ketunhäntiä. Sen pitäisi tunnistaa, mistä suunnasta löytyy käyttökelpoisia sitaatteja ja mistä nimenomaan ei löydy. Ja juttujen pitäisi olla melko totta, ettei uskottavuus liikaa kärsisi. Liian fantasisoivia minä-muotoisia sankaritarinoita ei pitäisi sepittää.

Kyllä tekoäly tällaiseen pystyy, sanoo viettelijäni. Kunhan se ensin saa lukea kaikki vanhat tekstini ja oppia niistä tuntemaan minut ja metkuni.

Töölöntorin blogisti jättää nyt kirjoittelut vähemmälle, niin kuin aina kesäisin. Kirjoittaminen takkuaa, sillä houkutus on suurempi lähteä yöjalalle ulos puistoihin ja rannoille.

Pieni vihje niille, joiden kaipuu Dessu-herran hengentuotteisiin käy kesällä liian raastavaksi. Dessun toinen blogi on pitkän tauon jälkeen herännyt henkiin.  Se sisältää pienimuotoisia viisasteluja, joita yövaeltaja ehtii kirjoitella helpommin kuin näitä Töölöntorin pitkiä jaarituksia.

Ja lupaan: ihan ITSE omin sormin kirjoitettuja ne ovat, eivät tekoälyn mestariluomuksia. Lukemaan niitä pääsee oikeassa reunassa olevasta linkistä tai tästä osoitteesta: 

https://vaarajalka.blogspot.com/

 

Pois ennakkoluulot

Ennakkoluulot ovat pahasta. Näin minulle on kerrottu. Pitäisi olla avoin vaikutteille - uusille, erilaisille, epäilyttävillekin.

Olin kai erilainen pikkupoika, kun en innostunut kaikesta, mistä pikkupoikien olisi kuulunut innostua. Kuten vaikkapa Villin Lännen seikkailuista.

Myöhemmin filmihullu-iässä katsoin kyllä John Ford  -klassikot ja muut, koska ne kuuluivat kaanoniin, mutta innostumista ei vieläkään kulunut. Minusta ne olivat puolitylsiä. Ensin ajetaan vankkureilla tai junassa, sitten intiaanit hyökkäävät vuoren takaa, sitten ammutaan, pudotaan hevosen selästä, tulipaloja syttyy ja melkein kaikki kuolevat. Saluunaankin mennään, ja taas ammutaan.

Tämmöistä on siis se ennakkoluuloisuus. On siihen toki loistavia poikkeuksia, kuten Fred Zinnemannin ohjaama Sheriffi.

Ja nyt sitten yhtäkkiä on käynyt niin, että vanha kaverini on kirjoittanut Villin Lännen nettikirjan. Facebookissa hän kutsui lukemaan ja antamaan palautetta.

Tiedän kaverin poikkeuksellisen fiksuksi. Hän on aikaisemmin julkaissut fiktiota, lyriikkaa, oppikirjoja ja tietokirjoja, ihan sieltä 60-luvun Huutomerkki-sarjasta alkaen. Nyt julkistamisessa hän kertoi käyttäneensä paljon tekoälyä teoksensa taustafaktojen selvittelyyn.

Mutta että minun pitäisi vanhoilla päivilläni Villiä Länttä lukea! Paluu pikkupoikavuosiin? Vai onnistuuko fiksu kaveri uudistamaan genreä niin, että minultakin ennakkoluulo karisee?

Kuvassa viime aikoina lukemiani kirjoja. Niihin ei liittynyt ennakkoluuloja – tuttuja ja osaaviksi kirjoittajiksi tietämiäni kaikki. Ja ennen kaikkea kaikilla tuttu lajityyppi.

 

Suorituspaineita

Juniori toi uuden kuntopyörän. Tai jos tarkkoja ollaan, hän toi ison ja painavan laatikon, jossa oli kuntopyörän palasia. Ja kokoamisohje.

Kyllä juniori tarjoutui myös kokoamaan laitteen, mutta minä lupasin hoitaa sen itse. Olihan siinä kokoamisohje. Olenhan joskus kauan sitten osannut koota Ikean kapuloista kaapin.

Kolme iltaa askartelin, sitten luovutin. Ei niistä himputin ohjeista tolkkua saanut. Sitten kutsuin juniorin.

Vanha kuntopyörä oli melkein 40 vuotta, tosin siitä yli 30 vuotta se sijaitsi hylättynä ullakkokomerossa. Viimeiset 10 vuotta se sijaitsi makuuhuoneen nurkassa vaateripustustelineenä. Siinä oli kamala satula – ei siinä kauan kärsinyt istua. Lisäksi polkimista kuului äänekäs raksahdus joka kierroksella. Pois sellainen jouti mennä.

Uudessa on leveä istuin ja selkänoja – vähän kuin nojatuolissa. Lisäksi siinä on mittarin edessä tellinki, johon voi laittaa vaikkapa tabletin ja katsella filmejä. Siinä kuulemma unohtaa, mitä oikeasti on puuhaamassa. Kilometrit kiitävät huomaamatta ja kalorit palavat.

Nyt pyörä on koeajolla. Saa nähdä, innostunko. Jos en, juniori vie sen pois. Ullakolle sitä ei viedä eikä vaateripustustelineenä käytetä.

Tuollainen uhkaus aiheuttaa kyllä ikäviä suorituspaineita. Eikö urheilun päinvastoin pitäisi tuottaa riemua?