Suorituspaineita

Juniori toi uuden kuntopyörän. Tai jos tarkkoja ollaan, hän toi ison ja painavan laatikon, jossa oli kuntopyörän palasia. Ja kokoamisohje.

Kyllä juniori tarjoutui myös kokoamaan laitteen, mutta minä lupasin hoitaa sen itse. Olihan siinä kokoamisohje. Olenhan joskus kauan sitten osannut koota Ikean kapuloista kaapin.

Kolme iltaa askartelin, sitten luovutin. Ei niistä himputin ohjeista tolkkua saanut. Sitten kutsuin juniorin.

Vanha kuntopyörä oli melkein 40 vuotta, tosin siitä yli 30 vuotta se sijaitsi hylättynä ullakkokomerossa. Viimeiset 10 vuotta se sijaitsi makuuhuoneen nurkassa vaateripustustelineenä. Siinä oli kamala satula – ei siinä kauan kärsinyt istua. Lisäksi polkimista kuului äänekäs raksahdus joka kierroksella. Pois sellainen jouti mennä.

Uudessa on leveä istuin ja selkänoja – vähän kuin nojatuolissa. Lisäksi siinä on mittarin edessä tellinki, johon voi laittaa vaikkapa tabletin ja katsella filmejä. Siinä kuulemma unohtaa, mitä oikeasti on puuhaamassa. Kilometrit kiitävät huomaamatta ja kalorit palavat.

Nyt pyörä on koeajolla. Saa nähdä, innostunko. Jos en, juniori vie sen pois. Ullakolle sitä ei viedä eikä vaateripustustelineenä käytetä.

Tuollainen uhkaus aiheuttaa kyllä ikäviä suorituspaineita. Eikö urheilun päinvastoin pitäisi tuottaa riemua?

 

On väärin tehdä oikein

Jo Aristoteles mietti, mikä saa puheen tuntumaan vakuuttavalta. Se ei kaikilta onnistu.

Kolme ominaisuutta korostui. Puhujan luonne (ethos), kuulijoiden ja puhujan tunteet (pathos) ja puheessa esitetyt argumentit (logos). Myöhempien tutkijoiden mukaan suostuttelu kuitenkin onnisuu vasta silloin, jos suostuttelija pystyy osoittamaan, että hänen ajamallaan asialla on jotakin yhteistä kuulijan ja hänen intressiensä kanssa. 

Ihmiskunta on typertynyt tilaan, jossa sosiaalinen konstruktio nimeltä ”talous” on saanut valtavan painoarvon. On kehitetty järjestelmä, joka palkitsee piittaamattomuudesta. Jotkut ovat tässä mestareita. Jos kehtaa, voittoa voi repiä vaikkapa hädänalaisen auttamisesta. Jotkut kehtaavat.

Tepsiikö tähän mikään? Tepsisikö esimerkiksi imartelu?

Röyhkimyksen imartelu sotii Aristoteleen ohjeita vastaan ja maistuu moraalittomalta. Eikä onnistumisesta ole takeita. Mutta ehkä kannattaa yrittää – silläkin riskillä, että yritys ei onnistu.

Publilius Syrus sen sanoi sarkastiseen tyyliin jo yli 2000 vuotta sitten: ”Jos virheen tekeminen on hyödyksi, on väärin tehdä oikein.” (Cum vitia prosunt, peccat qui recte facit.)

Vanha kunnon - -

Viisuhuuman hieman hellitettyä ja helpottuneena siitä, että vastoin oletuksia ei olekaan syytä lähteä yöjuhlaan torille.

Kisaa katsellessa tuli mieleen, että kyllä vanha taisi olla parempi. Vanhaan hyvään nuoruusaikaani lavalle asteli sellaisia tähtiä kuin Marion Rung, Lasse Mårtensson, Viktor Klimenko, Ann Christine, Fredi, Jarkko & Laura tai Katri Helena.

Sitten saapui arvokkaan näköisenä Ossi Runne hännystakissa, kumarsi syvään ja nosti tahtipuikon. Iso orkesteri alkoi soittaa ja solisti laulaa.

Valot eivät vilkkuneet eivätkä tulenlieskat leimahdelleet. Lavashow´ta tai koreografiaa ei ollut. Niukasti pukeutuneita esiintyjiä ei näkynyt.

Laulujen melodiat jäivät pysyvästi mieleen jopa tällaiselle kansakoulun laulukokeessa viivan arvosanakseen saaneelle kuuntelijalle.

Tällaisissa sukupolvikokemuksissa taidan olla hieman konservatiivi, vaikka muulloin yritän vältellä.