HS kirjoitti pitkän jutun koulujen armovitosista (24.5.26, toim. Reetta Räty). Nykykoulu antaa usein oppilaalle arvosanaksi viitosen, vaikka osaaminen olisi kelvotonta. Tätä käytäntöä kritisoidaan varsinkin eräissä poliittisissa piireissä.
Minullakin on kokemusta asiasta. Minun kouluaikanani ei ollut armoviitosia. Oli armottomia nelosia.
Minä jäin lukion ensimmäiselle luokalle, sillä todistuksessa oli kolme nelosta (algebra, geometria, fysiikka). Luokalle jäi myös kuusi muuta poikaa samalta luokalta.
Jälkeenpäin olen miettinyt, että huonosti sujuneelle opiskelulle oli kolme ilmiselvää syytä: Eeva, Kiksa ja Beatles. Ilman näiden viekoittelevaa seuraa minulla olisi luultavasti riittänyt aikaa läksyille. Elettiin jonkinlaista teinihippielämää. (Olen tästä vaiheesta kertonut tarkemmin täällä KLIK).
Onnekseni siihen maailmanaikaan ei ollut armovitosia. Jos olisi ollut, opiskeluni olisi jokseenkin varmasti ajautunut umpikujaan. Osaaminen oli hieman hataraa muutamassa muussakin aineessa. Luokan kertaaminen korjasi tilanteen.
Luokalle jääminen oli yleisesti käytössä ollut keino tasoittaa kehitysvaiheen eroja. Pojat jäivät jossakin vaiheessa luokalle, tytöt harvemmin. Lähes kaikki miespuoliset kaverini ovat jääneet luokalle. ”Lukupään” heikkoudesta se ei kerro mitään. Perhepiirini on naimakaupalla tullut kaksikin miespuolista professoria, jotka ovat mielellään esitelleet nelosia viliseviä koulutodistuksiaan.
4 kommenttia:
Se oli eri silloin, pojat olivat kiinnostuneita muista asioista kuin koulusta ja aktiivisia niissä muissa asioissaan. Nyt armovitosilla etenevät eivät ole kiinnostuneita oikein mistään, he ovat useimmiten apaattisia, someen koukuttuneita yövalvojia. Heille luokalle jääminen tai ehdot eivät auta yhtään, pitäisi olla muuta apua, jotain millä saisi heidät löytämään merkityksellisyyttä elämäänsä.
keskikouluvuosiini liittyi ehtojen saaminen. heti kevätjuhlan jälkeen piti etsiä sanomalehdestä ilmoitus ehtolaiskursseista ja lähteä niitä ehtoja suorittamaan. kurssit pidettiin kurvin kulmassa, hämeentien varrella olevan puutalon hirsirakenteisessa piharakennuksessa. nelonen todistuksessa ja sen aiheuttama tunne omasta tyhmyydestä korreloi selkeästi opiskelun kanssa. kieriskelin itseluottamuksen puutteessa vuosia, saan sellaisia kohtauksia vieläkin, vaikka tiedän että cv:llä ei ole niin väliä. jos on lahjakas jossain, ei tarvitse olla kaikessa hyvä.
Juuri noin, ongelma on nyt monimutkaisempi kuin ennen. Silloin somea ei ollut, ei myöskään puutteellista opetuskielen taitoa. Toisaalta ei ollut myöskään tukiopetusta eikä minkäänlaisia pienryhmien opetusta. Ongelmallisia perhetaustoja oli, kaksi noista mainitsemistani kuudesta pojasta kärsi sellaisesta. Heitä ei luokallejääntikään pelastanut. Me neljä, joiden perhetausta ja elämänolot olivat kunnossa, saimme luokallejäännin jälkeen koulunkäyntimme järjestykseen.
Sitä mietin, että kyllä kai nykykoulun pojillakin on eevoja ja kiksoja, jotka vievät mennessään. Ei siihen tukiopetus tepsi silloin, kun vimma on päällä. Miten heille käy myöhemmin armovitostensa kanssa?
Vielä on lisättävä, että kyllä minulle Eevasta, Kiksasta ja Beatlesista oli isompi hyöty kuin haitta. Nämä kaksi runotyttöä johdattivat minut lukemaan kunnon kirjallisuutta ja liittymään teiniteatteriryhmään. Siltä tieltä löysin opiskelu-urani ja ammattini. Beatlesin viitoittamalta tieltä opin englannin kieltä paljon koulukursseja paremmin. Laulujen tekstit ja kaksi kotiin tilattua englanninkielistä musiikkilehteä innostivat oppimaan enemmän kuin oppikirjat.
Keskikoulun viimeisellä (viidennellä) luokalla minulla oli kahdet ehdot, algebrassa ja geometriassa. Kesäloma oli aika lailla pilalla niiden vuoksi. Ehtolaiskurssit pidettiin omassa koulussa. Niitä opettamaan oli pestattu koulun entinen oppilas, joka opiskeli matematiikkaa. Muistan nämä kurssit jotenkin rennompina ja kannustavampina kuin koulun varsinainen opetus. Siksi varmaankin sain ehtolaiskokeista kunnon arvosanat.
Kaikki opiskeluongelmani liittyivät matematiikkaan ja fysiikkaan / kemiaan. Muuta aineet menivät enimmäkseen hyvin. Ikuinen kompleksi ongelmista jäi. Tuli jotenkin sellainen tunnelma, että matematiikan osaajat ovat aivotoiminnaltaan eri ihmislajia kuin minä. Tähän nähden on kummallista, että aikuisvuosieni parhaimpiin kavereihin on valikoitunut kaksi matematiikan pitkälle edennyttä ammattilaista. Yritän pitää heidän seurassaan kompleksini piilossa, mutta välillä se on vaikeaa. He kun tuntevat runoutta ja muuta kirjallisuutta ja kielioppia suunnilleen ammattilaistasoisesti, mutta minun sanottavani matematiikan puheisiin loppuu prosenttilaskuun.
Lähetä kommentti