Ihan itse?

Viettelys on osunut. Houkutus on melkein ylivoimainen. Sortuminen on lähellä.

Mitä jos tänä kesänä opettelisin käyttämään tekoälyä.

Se kuulemma osaa vaikka mitä. Kuten vaikkapa kirjoittaa hyviä blogitekstejä.

Oppisikohan se kirjoittamaan Töölöntorin blogia paremmin kuin minä itse? Huomaisivatko  lukijat, että kirjoittaja on vaihtunut?

Osaisiko tekoäly matkia minua riittävästi? Uusia aiheita ja ideoita tietysti pitäisi löytyä, mutta lisäksi älyn pitäisi osata toistaa minun maneereitani, päähänpinttymiäni ja kuplautumisiani niin hyvin, että täydestä menee.

Älyn pitäisi tunnistaa, mihin suuntaan heittää pieniä siroja tölväisyjä, salakavalia kampituksia ja huomaamattomia ketunhäntiä. Sen pitäisi tunnistaa, mistä suunnasta löytyy käyttökelpoisia sitaatteja ja mistä nimenomaan ei löydy. Ja juttujen pitäisi olla melko totta, ettei uskottavuus liikaa kärsisi. Liian fantasisoivia minä-muotoisia sankaritarinoita ei pitäisi sepittää.

Kyllä tekoäly tällaiseen pystyy, sanoo viettelijäni. Kunhan se ensin saa lukea kaikki vanhat tekstini ja oppia niistä tuntemaan minut ja metkuni.

Töölöntorin blogisti jättää nyt kirjoittelut vähemmälle, niin kuin aina kesäisin. Kirjoittaminen takkuaa, sillä houkutus on suurempi lähteä yöjalalle ulos puistoihin ja rannoille.

Pieni vihje niille, joiden kaipuu Dessu-herran hengentuotteisiin käy kesällä liian raastavaksi. Dessun toinen blogi on pitkän tauon jälkeen herännyt henkiin.  Se sisältää pienimuotoisia viisasteluja, joita yövaeltaja ehtii kirjoitella helpommin kuin näitä Töölöntorin pitkiä jaarituksia.

Ja lupaan: ihan ITSE omin sormin kirjoitettuja ne ovat, eivät tekoälyn mestariluomuksia. Lukemaan niitä pääsee oikeassa reunassa olevasta linkistä tai tästä osoitteesta: 

https://vaarajalka.blogspot.com/

 

Pois ennakkoluulot

Ennakkoluulot ovat pahasta. Näin minulle on kerrottu. Pitäisi olla avoin vaikutteille - uusille, erilaisille, epäilyttävillekin.

Olin kai erilainen pikkupoika, kun en innostunut kaikesta, mistä pikkupoikien olisi kuulunut innostua. Kuten vaikkapa Villin Lännen seikkailuista.

Myöhemmin filmihullu-iässä katsoin kyllä John Ford  -klassikot ja muut, koska ne kuuluivat kaanoniin, mutta innostumista ei vieläkään kulunut. Minusta ne olivat puolitylsiä. Ensin ajetaan vankkureilla tai junassa, sitten intiaanit hyökkäävät vuoren takaa, sitten ammutaan, pudotaan hevosen selästä, tulipaloja syttyy ja melkein kaikki kuolevat. Saluunaankin mennään, ja taas ammutaan.

Tämmöistä on siis se ennakkoluuloisuus. On siihen toki loistavia poikkeuksia, kuten Fred Zinnemannin ohjaama Sheriffi.

Ja nyt sitten yhtäkkiä on käynyt niin, että vanha kaverini on kirjoittanut Villin Lännen nettikirjan. Facebookissa hän kutsui lukemaan ja antamaan palautetta.

Tiedän kaverin poikkeuksellisen fiksuksi. Hän on aikaisemmin julkaissut fiktiota, lyriikkaa, oppikirjoja ja tietokirjoja, ihan sieltä 60-luvun Huutomerkki-sarjasta alkaen. Nyt julkistamisessa hän kertoi käyttäneensä paljon tekoälyä teoksensa taustafaktojen selvittelyyn.

Mutta että minun pitäisi vanhoilla päivilläni Villiä Länttä lukea! Paluu pikkupoikavuosiin? Vai onnistuuko fiksu kaveri uudistamaan genreä niin, että minultakin ennakkoluulo karisee?

Kuvassa viime aikoina lukemiani kirjoja. Niihin ei liittynyt ennakkoluuloja – tuttuja ja osaaviksi kirjoittajiksi tietämiäni kaikki. Ja ennen kaikkea kaikilla tuttu lajityyppi.

 

Suorituspaineita

Juniori toi uuden kuntopyörän. Tai jos tarkkoja ollaan, hän toi ison ja painavan laatikon, jossa oli kuntopyörän palasia. Ja kokoamisohje.

Kyllä juniori tarjoutui myös kokoamaan laitteen, mutta minä lupasin hoitaa sen itse. Olihan siinä kokoamisohje. Olenhan joskus kauan sitten osannut koota Ikean kapuloista kaapin.

Kolme iltaa askartelin, sitten luovutin. Ei niistä himputin ohjeista tolkkua saanut. Sitten kutsuin juniorin.

Vanha kuntopyörä oli melkein 40 vuotta, tosin siitä yli 30 vuotta se sijaitsi hylättynä ullakkokomerossa. Viimeiset 10 vuotta se sijaitsi makuuhuoneen nurkassa vaateripustustelineenä. Siinä oli kamala satula – ei siinä kauan kärsinyt istua. Lisäksi polkimista kuului äänekäs raksahdus joka kierroksella. Pois sellainen jouti mennä.

Uudessa on leveä istuin ja selkänoja – vähän kuin nojatuolissa. Lisäksi siinä on mittarin edessä tellinki, johon voi laittaa vaikkapa tabletin ja katsella filmejä. Siinä kuulemma unohtaa, mitä oikeasti on puuhaamassa. Kilometrit kiitävät huomaamatta ja kalorit palavat.

Nyt pyörä on koeajolla. Saa nähdä, innostunko. Jos en, juniori vie sen pois. Ullakolle sitä ei viedä eikä vaateripustustelineenä käytetä.

Tuollainen uhkaus aiheuttaa kyllä ikäviä suorituspaineita. Eikö urheilun päinvastoin pitäisi tuottaa riemua?

 

On väärin tehdä oikein

Jo Aristoteles mietti, mikä saa puheen tuntumaan vakuuttavalta. Se ei kaikilta onnistu.

Kolme ominaisuutta korostui. Puhujan luonne (ethos), kuulijoiden ja puhujan tunteet (pathos) ja puheessa esitetyt argumentit (logos). Myöhempien tutkijoiden mukaan suostuttelu kuitenkin onnisuu vasta silloin, jos suostuttelija pystyy osoittamaan, että hänen ajamallaan asialla on jotakin yhteistä kuulijan ja hänen intressiensä kanssa. 

Ihmiskunta on typertynyt tilaan, jossa sosiaalinen konstruktio nimeltä ”talous” on saanut valtavan painoarvon. On kehitetty järjestelmä, joka palkitsee piittaamattomuudesta. Jotkut ovat tässä mestareita. Jos kehtaa, voittoa voi repiä vaikkapa hädänalaisen auttamisesta. Jotkut kehtaavat.

Tepsiikö tähän mikään? Tepsisikö esimerkiksi imartelu?

Röyhkimyksen imartelu sotii Aristoteleen ohjeita vastaan ja maistuu moraalittomalta. Eikä onnistumisesta ole takeita. Mutta ehkä kannattaa yrittää – silläkin riskillä, että yritys ei onnistu.

Publilius Syrus sen sanoi sarkastiseen tyyliin jo yli 2000 vuotta sitten: ”Jos virheen tekeminen on hyödyksi, on väärin tehdä oikein.” (Cum vitia prosunt, peccat qui recte facit.)

Vanha kunnon - -

Viisuhuuman hieman hellitettyä ja helpottuneena siitä, että vastoin oletuksia ei olekaan syytä lähteä yöjuhlaan torille.

Kisaa katsellessa tuli mieleen, että kyllä vanha taisi olla parempi. Vanhaan hyvään nuoruusaikaani lavalle asteli sellaisia tähtiä kuin Marion Rung, Lasse Mårtensson, Viktor Klimenko, Ann Christine, Fredi, Jarkko & Laura tai Katri Helena.

Sitten saapui arvokkaan näköisenä Ossi Runne hännystakissa, kumarsi syvään ja nosti tahtipuikon. Iso orkesteri alkoi soittaa ja solisti laulaa.

Valot eivät vilkkuneet eivätkä tulenlieskat leimahdelleet. Lavashow´ta tai koreografiaa ei ollut. Niukasti pukeutuneita esiintyjiä ei näkynyt.

Laulujen melodiat jäivät pysyvästi mieleen jopa tällaiselle kansakoulun laulukokeessa viivan arvosanakseen saaneelle kuuntelijalle.

Tällaisissa sukupolvikokemuksissa taidan olla hieman konservatiivi, vaikka muulloin yritän vältellä.

 

Mennäänpä saunaan

Ajankohtaisia tapahtumia valppaasti seuraavana kansalaisena olen tullut ymmärtämään, että huomenna Suomi saavuttaa kaksoisvoiton Euroviisuissa. Onneksi Havis Amandan ympärille on jo rakennettu suoja-aita esteeksi kimppuun hyökkääville juhlijoille.

Bastu-laulun menestystä hieman epäilen. Mahtavatko eurooppalaiset ymmärtää saunomisen ideaa niin hyvin, että äänestävät sankoin joukoin sitä. Minun omat kokemukseni asiasta ovat hieman ristiriitaiset. Tosin kokemukseni eivät ole aivan tuoreita, ehkä epäluuloni on aiheeton.

Oli 1970-luvun alku. Kaverilleni tuli vieras Etelä-Saksasta. Menimme pienellä poikaporukalla mökille ja siellä tietysti saunaan.

Pukuhuoneessa saksalainen löi jarrut pohjaan. Hän halusi odotella pukuhuoneessa ja löylytellä yksin sitten, kun me muut olemme valmiit.  Kovin kiusaantuneena  hän kohteliaasti selitti, ettei hänellä ole mitään homoja vastaan mutta hän itse ei ole sellainen. Hän ei vaan ymmärtänyt saunakutsun saadessaan, mistä oikeasti oli kysymys.

Pitkän kulttuurikeskustelun jälkeen asia saatiin oikealle tolalle ja saunominen toteutui suomalaisen perinteen mukaisella tavalla, tosin löylyn kuumuutta säästellen. Uusi ongelma oli syntymäisillään seuraavana iltana, kun mukaan tuli muutamia tuttuja tyttöjä. Silloin yhteislöylyttelyn esteeksi meinasi tulla vieraamme Saksassa odottava tyttöystävä, jota hän ei halunnut pettää. Mutta siitäkin selvittiin. Sauna tuli vieraallemme tutuksi, ja silti moraali ja mielenrauha säilyivät puhtaina.

Kuvassa pilapiirtäjä Titun Seura-lehdessä julkaisemia ohjeita ulkomaalaisille saunavieraille. Sellaisia saattaa tulla suurin joukoin Euroviisumenestyksen innoittamina. Kuvan julkaisupäivämäärä on jäänyt merkitsemättä muistiin, mutta eiköhän se sieltä samoilta vuosilta ole kuin nuo omat muistonikin.

Lopuksi linkki aiheeseen liittyen. Havis Amandan ympärille rakennettiin yksihuoneinen hotelli 2014. Erityisenä houkuttimena oli parisänky, jonka keskellä tämä alaston kaunotar sijaitsi aivan kosketusetäisyydellä. Minäkin kävin siellä ja otin valokuvia. Kuvat ja kirjoitus löytyvät blogistani täältä: KLIK.

Opi perusasiat

                                                        

Aikomus oli ostaa kirja pihakirppikseltä. Ei ollut kallis, vain kaksi euroa. Kaupankäynti sujui mukavasti siihen asti, kunnes ostos piti maksaa. Olisi pitänyt olla Mobile Pay. Eihän minulla sellaista ole.

Olen ajatellut, että se on kännykkään kiinni kasvaneiden teinien kotkotuksia, jota aikamies ei tarvitse. Ei se niin taida olla. Nyt yritän perehtyä, oppisinko.

 -       -       -

Kävin sairauden kaksivuotiskontrollissa. Mitään huolestuttavaa ei löytynyt. Seuraava kontrolli viiden vuoden kuluttua. Siihen pitää itse tilata lähete omalta terveysasemalta, kutsua ei tule.

Aika epäluotettava systeemi. Miten viiden vuoden kuluttua huomaan, että nyt? Pysyykö muistissa, että oli 2025 silloin, kun edellisen kerran kävin? Ehkä olikin 2026? Vai sittenkin 2024?

Paperinen kalenteri vuodelle 2030 ei ole vielä ilmestynyt, joten en voi siihen merkitä muistutusta. Elektroniseen kalenteriin voisi merkitä, mutta sellaista en ole käyttänyt. Nyt kai on pakko sellaisen käyttö opetella.  

 -        -        -

Kävelyintoni on takavuosista hiipunut. Alaselkä kiukuttelee pitkistä vaelluksista. Tämä harmittaa, blogiinkaan ei ole näillä näkymin luvassa täydennystä tunnisteeseen ”Kävelykierros Helsingissä”.

Katselin hieman ihmetellen, kun suunnilleen minun ikäiseni naishenkilö nappasi apteekin edestä sähköpotkulaudan, näppäili siihen jotakin ja lähti huristamaan helmat hulmuten Topeliuksenkatua kirjaston suuntaan.

Olen minä lapsena potkulaudalla ajanut, mutta sitä piti oikeasti potkia. Olen ajatellut, että sähköpotkulaudat ovat teinien kotkotuksia. Ei se niin taida olla. Oppisinko, uskaltaisinko?

 

Ihan kiva

                                                                (offthemark.com)

Pistäydyin Tukholmassa. Siellä olivat kaikki nuoruuteni nostalgiapaikat tallella. Mitäpä vanha setä voisi muuta matkaelämystä toivoakaan.

Vähän jäin miettimään, ovatko tutut kelpo tukholmalaiset ihan oikeasti innostuneita euroviisulaulustaan, siitä Bada bada bastusta, vai vieraskoreastiko he sitä minulle ylistivät ja uskovat taas voittavansa. No, onhan se minunkin mielestäni ihan kiva.

Ruotsalaiset ovat kyllä tunnettuja ylisanoistaan. Kyllä sen lyhyellä käynnilläkin pani merkille. Kun ruotsalainen käyttää sujuvasti superlatiivia, suomalainen vähättelee, ironisoi tai lieventelee kehumisiaan sanoilla aika, melko, ihan jne.

                                                               (Maailma liekeissä)

Sopivasti kotimaahan palattua löytyi Hufvudstadsbladetista (7.5.2025) kolumni juuri tästä aiheesta. Amerikkalaista mallia siinä korostetaan.

Minä tunnen vielä vuosikymmenten jälkeenkin syyllisyyttä harkitsemattomista sanoista, joilla taisin pahentaa muutaman suomalaisopiskelijan alemmuuskompleksia. He eivät minun vuokseni saaneet kuulla superlatiiveja, vaikka olisivat niitä ansainneet. Kirjoitin kerran täällä tuosta tapauksesta. Kirjoitus löytyy täältä: KLIK.

(Hufvudstadsbladet 07.05.2025)

                

 

Mestarit?

 

Pitäisi ehkä ruveta lukemaan professori Matti Klingen (1936 – 2023) muistelma- ja päiväkirjatuotantoa. Kirjoja on yhteensä lähes 60. Yhtään ainutta en ole lukenut, mutta kiinnostus heräsi, kun luin Kai Ekholmin kirjoittaman henkilökuvan nimeltä Mies jolla oli Matti Klingen kasvot (2024.

Harvoin olen lukenut yli 500-sivuista kirjaa yhtä nopeasti. Kansalliskirjaston entinen johtaja Ekholm on säilyttänyt mestarikirjoittajan tasonsa. Tätä kirjaa ei kehtaa laskea käsistään jonkin niin vähäpätöisen syyn kuin nukkumaanmenon takia. Voihan sitä nukkua joskus toiste.

Ekholm ei kohtele tuttavaansa Klingeä helläkätisesti. Lukija saa naurunsa ja nautintonsa, jolla arvon professoria kuvataan. Varsin erikoinen tämä henkilö kieltämättä oli, herrasmies mutta vaikea ihminen, hovimenoja ja herrakerhoja arkipäivässäänkin harrastava, oppineisuutta pursuava  ja akateemisia eliittiseuroja rakastava mutta toisaalta vastustajia kohdatessaan vähän kuin henkinen katutappelija ja tavallista rahvasta tapamestarimaisen töykeästi kohteleva. - ”Matti on kiipijä, katsoo ihailevasti  ylöspäin ja polkee alaspäin.”

En koskaan saanut nauttia Klingen opetusta, mutta kyllä hänet kadulla usein huomasi. Hän oli viimeistellyssä pukeutumisessaan arkenakin eräänlainen yhden miehen akateeminen juhlakulkue, joka näkyi kauas ja herätti ansaittua hilpeää huomiota.

Ekholm asettelee Klingeä kohdalleen suomalaisten intellektuellien ja mestarikirjoittajien joukossa.

 

Tätä joukkoa jäin miettimään. Ovatko tässä kaikki parhaat? Ihan kaikkia en tunne riittävästi osatakseni ottaa kantaa (Jansson, Brotherus, Skyttä, Okker). Muut suunnilleen hyväksyn listalle, kuitenkin edellyttäen, että kaunokirjallisuuden edustajilta (Koskenniemi, Donner) mukaan lasketaan vain tietokirjatuotanto. Muut on helppo hyväksyä mukaan.

Listalta puuttuvia nimiä mietin, niitä et minores. Ja ihan erityisesti mietin, keitä tuo pahoiteltu mieslinjaisuus jätti listalta pois.

Uskalsin suositella

On riskialtista suositella kenellekään kirjaa tai elokuvaa, josta on itse pitänyt. Voi suositus mennä pahasti mönkään.

Opin olemaan pidättyväinen suosituksissani, kun kerran 1970-luvun alussa meni mönkään. Kaksi kollegaa, itseäni selvästi vanhempaa naista, etsi lehdestä päivän elokuvalistaa. Olin juuri nähnyt Jean Renoirin Onnen aika –elokivan ja suosittelin sitä.

Eivät osuneet kohdalleen Renoirin hyvällä tyylitajulla esitetyt herjat ja irvistelyt. Sain vuosikausien jälkeenkin kuulla vinoilua omituisesta suosituksestani. Ei ollut kertaakaan saanut nauraa.

Joskus taas suositus osuu nappiin ja aiheuttaa yllättäviä seurauksia.

Toukokuussa 1978 minulla oli kierroksessa uusi ihastus, Sibelius-Akatemiassa opiskeleva tyttö. Jouduin lähtemään viikonlopuksi pois Helsingistä, ja tyttö mietti, miten tyhjäksi jäävän illan viettäisi. Rohkenin suositella juuri näkemääni uutta elokuvaa, Fred Zinnemannin ohjaamaa Muistojeni Juliaa.

                                  (Fred Zinnemann Muistojeni Julia 1977 / Vanessa Redgrave, Jane Fonda)

Ihastukseni meni ystävättärensä kanssa katsomaan, ja molemmat pitivät kovasti. Sain jälkeenpäin kuulla, että elokuvan jälkitunnelmissa he olivat ihmetelleet, että mikäpäs se sellainen mies on, joka tällaista osaa suositella. Että sellaisesta miehestä ehkä kannattaa pitää kiinni.

Tällaisia itsekehuisia muistoja nousi tänään mieleen, kun Muistojeni Julia tuli televisiosta - on myös Yle-Areenassa. Ehkä siis rohkenen lievästi suositella täälläkin. Samalla katsoja oppii, mitä tarkoittaa aika vieras termi ´pentimento´.

Kyllä se vaikuttava elokuva oli vieläkin. Hieno näyte, miten väkivaltaa voi kuvata ilman että sitä näytetään. Teoksella on myös merkittävä kirjallinen tausta, keskeisiä henkilöitä ovat näytelmäkirjailija Lilian Hellman ja rikoskirjailija Dashiel Hammett. - Onnistuin myöhemmin hankkimaan molempien pääosan näyttelijöiden omistusnimikirjoitukset kokoelmiini, siis Vanessa Redgrave ja Jane Fonda.

(Tällä kirjoituksella on linkki erääsen aiempaan kirjoitukseen. Se löytyy täältä KLIK)

 

 

Ennakkoluulo

Kotikirjastoni on melko laaja ja monipuolinen. Ihan täydellinen se ei kuitenkaan ole. Joitakin kirjallisuuden lajityyppejä olen tullut hankintoja tehdessäni syrjineeksi.

Syrjintä on tietysti rumaa ja ennakkoluuloista. Joskus sitä joutuu suorastaan katumaan.

Merete Mazzarellan uudessa teoksessa Luottamisen taito (jota esittelin edellisessä blogikirjoituksessani) käsitellään yhdessä luvussa juuri tätä syrjimääni lajityyppiä. Mazzarella esittelee lajityypin kahdeksankohtaisen rakennekaavan.

Heräsi epäusko. Noinkohan yksikertaisesti se menee? Tuli tarve tutkia kaavan kelvollisuus.

Osoittautui, ettei kotikirjastoni ihan nollatasoinen tämänkään lajityypin osalta ole. Jotain sentään löytyi, kun oikein tarkasti alahyllyjen takanurkistakin etsin.

Otin ja luin. Ja hitto vie, Mazzarellan esittelemä kaava piti paikkansa. Ja ihan vetäviä tarinoita. Nyt jää mietittäväksi, myönnänkö ennakkoluuloisen virheeni ja lopetan syrjinnän.

 

Yhä useammin

Yhä useammin käy niin, että blogin kirjoittaminen siirtyy myöhemmäksi, kun edelle kiilaa muuta puuhaa – tärkeämmältä tuntuvaa. Kun tärkeämmältä tuntuvaa puuhaa on jatkunut useamman päivän, blogitekstin hienolta tuntunut idea ei enää tunnukaan hienolta.

Pitkän linjan blogisti tuntee mieliharmia, jos menee kokonainen viikko, ettei synny yhtään tekstiä. Tulee houkutus huitaista ohimennen edes jonkinlainen teksti, vaikka hieno idea puuttuisikin.

Tekosyitä on helppo keksiä mutta vaikeampi hyväksyä. Yksi kuitenkin minulle kelpaa: hyvä kirja.

Kun löytyy vetävä kirja, kirjoittaminen saa väistyä. Niin kuin nyt on tehnyt.

Kirjailija on taas vanha tuttu Merete Mazzarella. Tuttu jo 1970-luvun alkupuolen Tukholmasta, kun yliopiston kirjallisuustieteen laitoksen ilmoitustaululta löytyi ilmoitus oudon nimisen nuoren naisen luennosta suomalaisesta nykykirjallisuudesta. Pitihän sitä mennä kuuntelemaan.

Myöhemmin hänestä tuli Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Hän asuu tässä Töölöntorin lähellä ja häntä näkee näillä kaduilla ja kuppiloissa. Nyt hän on taas kirjoittanut kirjan, joka vei ajan ja tilan kaikelta muulta pääsiäispuuhailultani. Kun kirjan alku näyttää tällaiselta, ei sen lukemista voi viivytellä.

Aamujärkytys

Ei voi päivä huonommin alkaa. Pöytäkoneen netti ei toiminut.

Miten sellaisesta selviää? Kohta huomasin, että työhuoneen televisiokaan ei toimi. Eikä olohuoneen televisio. Eikä tabletti. Ensiajatus oli, että toimiikohan mikään enää ikinä. Ovatko kaikki koneeni rikki? Pitäisikö hankkia uudet vai voiko korjata? Ensimmäiseksi kannattaisi ehkä mennä tabletin kanssa operaattorille ja ostaa siihen muukin nettiyhteys kuin wifi.

Ensimmäinen korjausyritys oli se perinteinen. Modeemin piuhat irti. Ei auttanut. Puhelimen netti sentään toimi, mutta se on minulle liian pienikokoinen. Niin pientä ruutua en jaksa tihrustaa enkä varsinkaan niin pienillä näppäimillä kirjoittaa.

Puhelimella pääsin kuitenkin katsomaan taloyhtiön facebook-sivua. Sieltä tuli helpottava tieto. Kaapeli on vaurioitunut. Korjaus valmistunee keskiyöhön mennessä.

Puhelimella katsoin  iltauutiset, mutta huonoa oli elämä keskiyöhön asti. Silloin helpotti. Odotellessa olin ihan totaalisesti irti maailman menosta. Valtavia asioita ehkä tapahtui, enkä minä tiennyt mitään. Kaitselmus meitä uusilta kaapelikatkoilta varjelkoon.

 

Lakki päähän

Järjestys on muuttunut – toivottavasti ei pysyvästi.

Vakiintunut käytäntöni oli lukea aamukahvin kanssa sanomalehdet, siis paperille painetut HS ja Hbl. Se oli hyvältä tuntunut hidas tapa herätä uuteen päivään.

Nyt on toinen järjestys. Aamua ei voi aloittaa lukemalla monta tuntia vanhat paperilehdet. Ensin pitää avata tietokone ja katsoa, kuuluuko Amerikasta kummempia.

Kyllä, kummempia kuuluu.

Se ei ole hyvältä tuntuva hidas tapa herätä uuteen päivään. Sen jälkeen eilispäivän uutisia kertovat sanomalehdet jäävät vähemmälle huomiolle.

Eilen julistettiin korkeat tullit muiden maiden tuotteille. Tänään tullit väliaikaisesti peruttiin. Ei kuitenkaan Kiinalta. Onkohan tuokaan nyt tarkasti harkittu? Voivat käydä muutamat tuotteet niin kalliiksi, ettei niitä osta kukaan.

Meno on melkoista. Jos joku kirjailija sepittäisi tällaista, kirja jäisi takuulla kustantamatta liian epäuskottavana. Jotain tolkkua pitäisi satiirissakin säilyttää.

Suomen kaltaisesta sekulaarisesta maasta katsottuna eniten ihmetystä herättää kristillis-konservatiivisen väestön innokas kannatus sankarilleen. On vaikea ymmärtää, mitä kristillisiä arvoja he tässä ovat näkevinään. (Haluan korostaa, että en tarkoita, että kaikkia kristittyjä pitäisi syyllistää kiihkoilevien aateveljiensä valinnoista – yhtä vähän kuin kaikkia muslimeja kiihkoilevien poliittisten islamistien teoista). - Aina on niitä, jotka aatteestaan sokaistuvat.

Lakki on näkyvä tapa julistaa vaikkapa aatettaan. Minulla niitä on monenlaisia – ihan piruuttaankin hankittuja. Viesti voi olla väärä. Längelmäveden kesäkodissani minulla oli vuosikymmeniä käytössä alakuvassa näkyvä lakki, kunnes sen hikinauha alkoi homehtua. Lakista saattoi saada käsityksen, että olisin aatteellisia Maalaisliiton miehiä, mutta voin vilpittömästi vakuuttaa, että en ole.

 

Vastustaisinko?

Olen seurannut keskisuomalaisessa paikallislehdessä käytyä väittelyä tuulivoimapuiston sijoituspaikasta. On ollut kiihkeää kannatusta ja kiihkeää vastustusta.

En ole osallistunut väittelyyn enkä allekirjoittanut adresseja. Asia kuitenkin hieman kiinnostaa, sillä ehdotettu puiston sijaintipaikka on minun äidinpuoleisen sukuni kotiseutua. Olen itsekin juuri siellä viettänyt lapsuuteni kesiä.

Asia on monimutkainen. Tuulivoimaa kannatan kovasti yhtenä ratkaisuna ilmastokriisiin. Toisaalta minulla ei ole kokemusta asumisesta tuulivoimamaston lähellä. Väittävät, että ongelmia siinä on.

Ilmastokriisin torjunta on muuttunut poliittisia intohimoja herättäväksi aiheeksi. Nyt se on vastatuulessa Amerikan uudessa uljaassa hallinnossa ja yhtä lailla populistipuolueissa kaikkialla, Suomessakin. Vihreä siirtymä leimataan viherpiipertäjien moraaliposeeraukseksi. Taivaanisähän ne säätilat säätää.

Suuri enemmistö ilmeisesti kuitenkin ymmärtää asian vakavuuden. Kyse on enemmänkin puistojen sijoituspaikasta. Johonkin niitä pitäisi voida sijoittaa.

Olisiko jossakin sopiva sijoituspaikka? Sellainen, jossa kenellekään ei koituisi asumisongelmia? Sellainen, jossa kukaan ei pääsisi väittämään, että maisema pilaantuu. Not In My Back Yard.

 

Kateeksi kävi

                                                                    (Jan Baran 1907)

Istuttiin Jyväskylästä tulleen kaverin kanssa iltaa Elitessä, syötiin,  viiniä nautittiin, menneitä muisteltiin. Mitäs me partasuut äijät muutakaan enää osaisimme.

-Muistatko Tapion? Lähetti terveisiä.

Muistinhan minä Tapion, kun muistutettiin. Keskikoulussa oltiin kimpassa, sitten Tapio meni ammattikouluun, me lukioon. Siinä tiet erosivat.

Muisteltiin, että ihme tyyppi se Tapio. Ei olisi Tapiosta uskonut, että hän meistä ensimmäisenä onnistui itselleen tyttöystävän nappaamaan. Ja vielä niin hyvän näköisen… Oltiinkohan viidentoista?

Tapio ei ollut mikään naistenmiehen mallikappale. Ei rokkijätkä, ei urheilusankari, enemmänkin vähän hidas ja lyhyenläntä ja pikkuisen paksu pötikkä. Kun me muut diivailimme Jameksissa, Tapio kulki äidin prässäämissä harmaissa teryleenihousuissa.

Tapio joutui kesäksi sukulaistaloon maalle. Syksyllä hän tuli kaupunkiin ja supatti meille löytäneensä tytön. Näytti valokuvankin. Siinä tummatukkainen tyttö hymyili iloisesti. Poliisin tytär naapurista.

Emme me tainneet uskoa. Ei Tapiolta onnistuisi. Kyllä kai itse kukin meistäkin oli juttuja sepitellyt. Ja valokuvia kyllä löytyy, ties mikä serkkutyttö.

Mutta Tapio alkoi kulkea viikonloppuisin tyttöään tapamassa. Uusia valokuviakin tuli näytettäväksi. Muutamassa kuvassa oli vaatteita vähennetty. Ei serkkutyttöjen kanssa sellaisia. Pakko oli alkaa uskoa.

Sitten Tapio toi tyttönsä näytille Jyväskylään. Etukäteen hän varoitteli, että emme saa missään tapauksessa kertoa, että olemme nähneet niitä vähäpukeisia kuvia. Emme kertoneet.

Kateeksi kävi nähdä, kun Tapio käsi kädessä tyttöään talutteli. Miten oli mahdollista, että juuri häneltä onnistui mutta meiltä muilta ei. Ja nyt sain Elitessä kuulla, että sama tyttö Tapion käsikynkässä edelleen kulkee.

  

Riitapukari

Olen mielestäni aika hyvä riitelemään, kun sille päälle satun. Aika usein satunkin. Ei minulle aivan amatööri riitelyssä pärjää.

Siinä on vaan sellainen ongelma, että kunnon riitelyyn tarvitaan vastapuoli. Yritäpäs riidellä yksin! Se on vähän sama kuin yrittäisi painia yksin. Voisi katsojan silmiin näyttää aika omituiselta – eipä silti, aika omituiselta se paini näyttää kaksinkin.

Olen viime aikoina yrittänyt päästä riitelemään, mutta en ole onnistunut. Toista osapuolta ei saa puhelimeen. Kiukku siitä sen kun kasvaa.

Kun soitin, N-pankin puhelin piippasi jonotusääntä. Tuli ilmoitus, että oletettu jonotusaika on 33 min. Odotin ainakin 33 min. Jonotusmusiikki oli kamalaa . Sitten joku vastasi. Selitin asiani. Piti tunnistautua nettipankin pin-koodilla. Sitten minut siirrettiin uuteen piippausjonoon, jonka piti johtaa asiaa hoitavalle virkailijalle. Ainakin 33 min meni taas kamalaa musiikkia kuunnellen. Sitten tuli ilmoitus, että pahan ruuhkan vuoksi henkilö ei ole enää tänään tavattavissa, soittakaa huomenna uudestaan.

Siinä kohdassa suustani loiskahti ruma sana, ehkä useampikin. En tullut laskeneeksi, montako.

Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Yrityksiä on ollut aika monta. Perille ei pääse. Siinä pankissa ei toimi tehokkaasti muu kuin palvelumaksun periminen tililtä automaattisesti kerran kuussa.

Asiani ei edes olisi kovin monimutkainen. Minulla oli laina kesämökin ostamiseksi. Lainan vakuutena oli asuntoni osakekirja. Laina tuli kokonaan maksetuksi jo yli kaksi vuotta sitten, mutta osakekirjaa pankki ei ole palauttanut. Olisin kysynyt, miten saisin sen pois pankista.

Minun mielestäni pankin olisi pitänyt palauttaa osakekirja oma-aloitteisesti. Miksi pankki pitää vakuuden, jos mitään lainaa ei ole? Tästä haluaisin sanoa muutaman kirpeän sanan – mieluiten jollekin korkea-arvoiselle pankkipäällikölle.

Mutta riitapukari joutuu pitämään mölyt mahassaan, kun pankkiin on mahdoton päästä.

 

Yhtä hymyä

                                                   (Vehniäinen & Lappalainen / Kamala luonto / I-S)

Suomi on jälleen maailman onnellisin maa. Se on helppo uskoa – katsokaapa ympärillenne, sen huomaa heti. Yhtä hymyä täynnä koko valtakunta.

Silti kiinnostaisi tietää, miten asia on tutkittu. Keneltä on kysytty, miten kysymykset on asetettu?

                                                              (Ville Ranta / Iltalehti)

Luin, että ympäristön kauneus on yksi osa. Se on helppo uskoa. Yhteiskunnan toimivuus on toinen. Onkohan näin enää kauan. Katsokaapa tarmokkaita toimia vaikkapa terveydenhuollon ja kulttuurin alas ajamiseksi säästöjen tekosyyllä. Entä korruption vähäisyys? Eikös juuri nyt ole korkean tason poliittinen virkanimitys tekeillä heikoimman hakijan palkitsemiseksi tehdyistä palveluista.

                                           (Vehniäinen & Lappalainen / Kamala luonto / I-S)

Eivät taida entiset perustelut enää pitkään riittää ykkössijan pitämiseksi Suomessa. Yhteiskunta ei ykkössijaa enää ansaitse. Yksilötason sisäinen tyytyväisyys on siten eri asia. Suomen kansa on sinnikäs sietämään.

 

Käsi

 

Muisto lapsuusvuosilta:

Täti katseli kättäni.  – Tämä käsi tarttuu kynään, ei lapioon. Kyllä hän jotain sanoi myös kämmenen viivoista, mutta se ei jäänyt muistiin. Mutta kynä jäi, ja oli minulla kyllä lapiokin pihan leikkipaikalla. Muistaakseni tartuin siinä heti kynään ja aloin piirrellä vihkoon. Se vihko on tallella. 

Muisto vähän myöhemmiltä lapsuusvuosilta:

Esitin pikkujoulujuhlassa lorun sormista. Se oli ensimmäinen julkinen esiintymiseni. Äiti neuvoi, että loru pitää esittää veikeästi, ei totisena. Äiti näytti, miten se veikeys ilmeillä tehdään. Luulen, että totisuus kuitenkin voitti tosipaikan jännityksessä. (Kuva: Lasten aarreaitta / toim. Tauno Karilas & Olli Nuorto 1955) 

Muisto nuoresta aikuisuudesta:

Tyttäreni toi 1992 päiväkodista lahjan, oman kätensä kuvan. Se on edelleen seinällä makuuhuoneessa. Aika pieni käsi. Se käsi hoitaa sairaita. 

Nyt 1:

Kädet ovat kiinnostavia. Olen tottunut tarkkailemaan huomaamattomasti tapaamieni ihmisten käsiä. Nyt löysin kirjasta kuvauksen, joka melkein sopisi minuun. (Kirja: Lars Sund, Vaasan prinsessa / Prinsessan av Vasa / Teos / Förlaget 2024) 

Nyt 2:

Käteeni tuli ullakon hyllystä tikku. Olen yrittänyt poistaa pinseteillä, mutta ei. Netistä löysin hyväntuntuisen ohjeen, mutta tikku on niin lähellä peukaloputtia, että siihen kohtaan ei imukuppia saa tarttumaan. 

Älä liioittele

Nuori tuttava pistää harva se päivä Instagramiin kuvia itsestään aamulenkillä. Hän juoksee joka aamu 5 - 10 km. Herätys on klo 5.00.

En viitsinyt sanoa, että minä menen nukkumaan klo 4.00. Tunsin, että on hienotunteista jättää sanomatta asioita, jotka voivat herättää kateutta. Luulen, että ei ole erityisempi ilo vääntää itsensä ylös sängystä tuollaiseen aikaan ja lähteä riehumaan.

Mutta hän tekee uraa. Silloin on kai pakko.

Lisäksi hän lähettelee kuvia punttisalitreeneistään. Nuori poikamies jaksaa, jos on motivaatio. Minussa kuitenkin herää epäily, tietävätkö tuollaiset Instagamin ihmiset, jotka heräävät lenkille joka aamu klo 5, että maailmassa on myös alkoholia ja seksiä ja jäätelöä. En uskaltanut kysyä.

-Ei ole hyvä raataa liikaa, täytyy myöskin laiskotella väistä, välistä huvitella, sanoi jo viisas Minna Canth.

Tosin on minullakin samaa lopputulosta tavoitteleva motivaatio, vaikka en teekään uraa. Minun konstini on kuitenkin helpompi, se ei vaadi nousemaan klo 5. Vuoden alusta olen käyttänyt kuvassa näkyvää konstia.

On se tepsinyt. 7 kg elopainosta on kadonnut. En tiedä, onko se yksin kyseisen tuotteen ansiota, sillä asiaan on saattanut vaikuttaa myös samaan aikaan toteutunut tipaton tammikuu, tipaton helmikuu ja tipaton maaliskuun alkupuolisko. Vasta edellisessä blogikirjoituksessa  (”Yhtä juhlaa”) paljastettu tapahtumasarja katkaisi 2½ kuukautta kestäneen raitistelukierteen. Hyvä niin – kohtuus kaikessa.

Yhdestoista käsky: älä liioittele.

 

Yhtä juhlaa

On facebookista vielä hyvääkin sanottavaa. Sen avulla voi löytää kadonneita, kuten vaikkapa minut  (vaikka en minä itse pidä itseäni erityisen kadonneena).

Mutta nyt siis kouluaikainen luokkatoveri löysi minut, kun oli tehnyt facebook-haun nimelläni.  Nimi löytyi.

Edellisestä tapaamisesta oli kulunut melkein 55 vuotta. Se tapaahtui ylioppilasjuhlassa toukokuun viimeisenä 1970. Kerran kyllä muistan nähneeni hänet haastateltavana tv-uutisissa ja hän minut jossain sanomalehtijutussa. Mutta ne tapahtuivat ennen some-aikaa.

Lähekkäin olemme vuosikymmeniä asuneet, minä Töölössä, hän Espoon Leppävaarassa, etäisyyttä kymmenkunta kilometriä. Tapaaminen järjestyi eilen. Maljoja nosteltiin, menneitä muisteltiin, valokuvia katseltiin. En olisi miestä tuntenut. Kehuinkin, että herra suorastaan säteilee arvovaltaa ja auktoriteettia, teinipoikana ei säteillyt. Rouva katseli kiinnostuneena minun tuomiani valokuvia teini-ikäisestä miehestään. Päätimme jatkaa nostalgiaa kesällä grillijuhlalla pariskunnan rivitalon takapihalla.

-        -

Seuraava juhla on huomenna, 14.3. Se on piin päivä. Päivä sattuu olemaan myös Albert Einsteinin syntymäpäivä. Matemaatikkokaverini järjestää juhlan, mutta kyllä sinne kelpuutetaan myös yksi humanisti. Maljoja taas nostellaan ja syödään pii-rakkaa, nostalgiasta en tiedä. Aiheeseen liittyviä laulujakin kuulemma on olemassa. Muille pii-juhlien järjestäjille liitän tähän linkin  (klik) , josta löytää materiaalia juhlan ohjelmaksi, mm. pii-kaulakorun ohje, pii-tanssin ohjeet, pii-korttipeli, pii-pizzaresepti ja pii-juoksukilpailu,

Yhdysvaltalaisessa järjestelmässä päivämäärän numerot ilmaistaan 3/14, ja se on myös piin karkea likiarvo. Tarkempi arvo näkyy tässä. Matemaatikot ilmeisesti muistavat koko ritirimpsun ulkoa. Paljastan nolostellen, että en itse muistanut vaan lunttasin sen tähän netistä.

Sitä seuraava juhla on ylihuomenna, 15.3. Sen nimi on maaliskuun idus. Sitä vietetään Julius Caesarin ja Brutuksen kohtaamisen muistoksi. Kohtaaminen päättyi Caesarin kannalta ikävästi. Juhlan järjestää tuttu historianopettaja. Varmaankin maljoja nostellaan, muusta ohjelmasta en tiedä. Monenlaista taikauskoa ja pahan ennustamista liittyy tapahtumaan. Maaliskuun iduksena saattaa myöhempienkin aikojen tyranneja kohdata katala kohtalo.

                                                      (Willian Holmes Sullivan 1888)

Viimeisiä kertoja?

Yhdysvalloissa on meininki muuttunut nopeasti, kun kristilliset konservatiivit saivat suuresta hurskaudestaan tunnetun miehen presidentiksi. Yhteiskunnan arvoja on heti ruvettu kääntämään  uuteen asentoon.

Ilmastonmuutos, tiede, rokotukset, tiedonvälitys, tasa-arvo, kehitysapu, Ukraina, woke, feminismi, kouluopetus ja yliopistot, faktantarkistus, maahanmuutto, mielenosoitukset ja muut höpsötykset ovat nyt muutoksen kourissa. Muutosta johtavat bisnes, salaiittoteoriat ja uskonto. Presidentin kabinetti rukoilee kokouksiensa alussa.

Uuden opin kärki-inhokki näyttää olevan feminismi ja sen mukana pride, me too, sukupuolivähemmistöt ja tasa-arvo. Kansainvälinen naistenpäiväkin liittyy aiheeseen.

Naisten asema liberaaleissa länsimaissa on pikkuhiljaa ollut paranemaan päin. Varsinkin nuorille tytöille on ollut voimaannuttavaa nähdä, että naisille on ollut lisääntyvässä määrin tilaa työelämässä asiantuntijoina ja kokeneina ammattilaisina ja politiikan huippupaikoilla. Kun nyt amerikkalainen muutos pääsee vauhtiin, naiset palaavat kotirouviksi – tai prinsessoiksi. Kertoohan Raamattu  arvojärjestyksen: kun on täytettävä lupaus Herralle, miehen arvo rahassa on 50 sekeliä, naisen 30 (Kolmas Mooseksen kirja 27: 2– 4)

Amerikan meininki leviää kyllä Suomenkin. Täällä on valmiina odottamassa samanlaista arvopohjaa. On poliittisia tahoja, jotka kääntävät jokaisen keskustelun kulttuuriseksi kaunaksi. Jos jossain näkyy kasvisruokaa, autoilun estämistä, seksuaalivähemmistöjen huomioimista, tuulivoimaa, opetussuunnitelmaa, kotouttamista, erilaisuuden hyväksyntää, Ylen ohjelmaa, viherpiiperrystä, oman puolueen rikostuomioita, faktantarkistusta, pyöräilyn olosuhteiden parantamista, taiteen rahoitusta tai muita arvopohjaisia aiheita, heti ilmestyy sosiaaliseen mediaan valtava joukko pöyristymään.  

Voi olla, että Kansainväistä naistenpäivää vietetään nyt viimeisiä kertoja julkisesti. Uudet tuulet pistävät tällaiset kiellettyjen listalle. Vaarasta piittaamatta rohkenen kuitenkin vielä toivottaa lukijoille oikein hyvää naistenpäivää ja menestystä päivän tavoitteille.

Pistän tämän luettavaksi hieman etuajassa, jotta mahdolliset huonomuistisetkin ehtisivät vielä reagoida ja hankkia vaikkapa pullon kuohuvaa. Naistenpäivä kun kuulemma on niitä merkkipäiviä, jotka helposti unohtuvat. Se olisi noloa.

Ja onhan niitä naistenpäivän suuria juhlamarsseja, ainakin Helsingissä. Sinne minäkin…

      (Kuva:  Kramppeja ja nyrjähdyksiä / Pauli Kallio & Christer Nuutinen / Suomen kuvalehti 2008)

Syttyykö?

Opiskeluaikaisen kaverin kanssa palattiin muistoihin. Kirjahyllystäni löytyi virikkeitä. Kaikenlaista sitä joutuikin lukemaan ja tenttimään. Sitä siinä iltaa istuessa mietittiin, oliko se kaikki kirjallisuudentutkimuksen teoria hyödyllistä ja tarpeellista. Uuskritiikit  ja sen sellaiset, joita paljon harjoiteltiin.

Tyylilajit, rytmikuviot ja monenmoiset muut tekstin ominaisuudet on tietenkin hyvä tuntea, samoin kirjallisuuden aikakausien virtaukset ja mestarit. Mutta tavallinen lukija ei teorian ja historian kautta taida lukemiseen syttyä.

Vähäiselle huomiolle opiskelussa jäi tunne-elämys ja innostus, joka syttyy, kun kirja on kädessä ja sivut alkavat kääntyä. Tai syttyy jos on syttyäkseen – aina ei syty.

Aiheeseen sopivasti liittyen huomasin Ylen Areenassa vanhan tutun elokuvan Kuolleiden runoilijoiden seura (ohj. Peter Weir 1989 / Dead Poets Society). Siinä tiukan kurin sisäoppilaitoksen pojat oppivat lukemaan kirjallisuutta niin, että eläytyminen ja tunne ovat ensisijaisia, teknisistä ominaisuuksista ei niin ole väliä.

Olen tullut ymmärtämään, että nykymaailmassa ihmiset eivät enää lue kirjoja, pojat eivät vallankaan. Jopa yliopistot ovat törmänneet ongelmaan, että opiskelijoille on ylivoimaista lukea kokonainen kirja.

Miten tässä näin on päässyt käymään? Minun aikanani kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan teoriakirjojen päälle vallan hemmetinmoisen määrän kaunokirjallisuutta. Eikö onnistu enää?

Kuolleiden runoilijoiden seuran pojatkin innostuivat, kun originelli opettaja heidät siihen villitsi. Opettajalle itselleen siinä ei hyvin käynyt, mutta elokuvan liikuttava loppukohtaus antaa ymmärtää, että näihin poikiin runojen lukemisen intohimo syttyi.

                   (Kuvat: Peter Weir: Kuolleiden runoilijoiden seura - Yle Areenassa 25.3. 2025 saakka)