torstai 12. tammikuuta 2023

Osaan vaikka mitä

Pääsin kerrankin leuhkimaan taidoillani. Minähän osaan sellaista, mitä muut ikäiseni miehet eivät yleensä osaa. (Asian käänteispuolesta, siitä mitä en osaa, en tietenkään maininnut mitään. Autojen ja koneiden korjaaminen kai kuuluisi jokaisen muun ikäiseni miehen perustaitoihin.)

1)    Minä osaan neuloa.

Olin vähän yli kaksikymppinen, kun opin. Oli tehokas ja motivoiva yksityisopettaja. Erikoistuin neulomaan monenkirjavia kaulaliinoja, hyvin pitkiä. Niitä lahjoittelin kavereillekin. Oli boheemia kääriä sellainen kaulaansa, hapsuiset päät ulottuivat melkein polviin.

Aiheutin tahallista huvitusta ja ärtymystä, kun vein puikot ja langat tylsiin kokouksiin ja veivasin autuaallisesti hymyillen puikkoja eturivissä enkä käyttänyt ollenkaan puheenvuoroja.

Kutominen oli nimi tälle touhulle lapsuudessani, mutta Kielitoimiston ohje on määritellyt toisin. Osaan myös virkata.

2.   Minä osaan lypsää.

Tosin siitä on vuosikymmeniä, kun viimeksi pääsin kokeilemaan. Mutta uskon taidon säilyneen sormissa, kun sen kerran on oppinut.

Opin taidon vähän alle kymmenvuotiaana maalaistalossa Jukojärvellä, jossa vietin sukulaisten hoivissa kesälomaa. Peuralan Aune itse opetti, ja valmista tuli. Äidille ja isälle piti järjestää näytös, kun he tulivat käymään. Hyvin meni, kehuttiin, ihmeteltiin.

Minä siis opin lypsämään ihan luonnonmenetelmällä, oikealla lehmällä. On siihen toisenlaisiakin keinoja, kuten oheinen kuva näyttää. Tämän opiskeluvälineen on valmistanut firma nimeltä Nokia. En tiedä, vieläkö tällaisia on Nokian tuotannossa, sillä olen havainnut, että firmalla on myöhempinä vuosina tullut tuotantoon muitakin tuotteita. Kuva on Virtain Killinkoskella sijaitsevan Wanhan tehdasmuseon näyttelystä.


 

Sellainen seuraus lypsytaidosta tuli, että aloin vältellä maidon juomista. Lämmin lehmänmaito alkoi inhottaa. Vähitellen kaupan maitokin jäi. Aikuisiällä en varmaankaan ole juonut yhtään lasillista maitoa. Piimää en ole koskaan suostunut maistamaan, eikä siihen kammoon tepsinyt edes Valion myöhempi viekoitteleva propaganda, joka riimitteli mainoksessa näin:

En mie huoli nillikoille, nallikoille,

sulle poikaruitukalle.

Annoit joka helman huikutella,

joka kurvan kuikutella.

Tahdon tosimiehen varrelleni,

miehen riskin rinnalleni,

rakastajan vatsalleni,

piimä.

                                                       (Evelyn Dunbar -1940)

 

 

 

sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Ei nyt, ehkä joskus


Kuten hyvin tiedetään, humanistit eivät osaa ajatella loogisesti. Insinöörit osaavat. He ymmärtävät, mikä on syy, mikä seuraus.

Niinpä tässä eräänä iltana alakerran insinööri Tarmo Y. kilkutti ovikelloa ja tarjoutui seuralaiseksi kapakkakäynnille.  Eipä ollut insinöörille juolahtanut sellainen logiikka mieleen, että sovinnaisiin perinnetapoihin taipuvainen humanisti viettää tipatonta tammikuuta.

Pettymys oli lohduton. Lohdukkeeksi tarjosin kahvit. Tummapaahtoa!

Siinä Tarmo taas kerran tutkiskeli kirjahyllyjäni. Kysyi, olenko lukenut kaikki kirjat. – En tietenkään, paljon on niitä, jotka ehkä joskus luen. - No, entä aiotko lukea uudestaan kaikki ne kirjat, jotka olet jo lukenut? – En tietenkään, joitakin parhaita ehkä, suurinta osaa en.

- No, miksi niitä säilytät, vievät vaan tilaa, kun aina valitat, että hyllysi ovat täynnä? Miksi säilytät sellaista, mihin et enää koske? Heittäisit pois, ethän säilytä vanhoiksi käyneitä vaatteitakaan. Nostalgia ja sentimentaalisuus voittaa logiikan.

Siinä sitä oli insinöörin logiikkaa. Mitä tuohon olisi voinut vastaan väittää? Jäi harmittamaan, etten mitään nerokasta keksinyt.


Myöhemmin illalla Tarmon mentyä kaivoin hyllystä ainoan omistamani logiikan oppikirjan. Netistä löytyi tiivistetty ohjetaulu väittelyyn.Yhden aiheeseen paneutuvav runon sentään muistin (Eeva-Liisa Manner: Kromaattiset tasot / Fahrenheit 121). Runous taas kerran laajensi ymmärrystä parhaiten - vaikkapa nykyisestä maailmanmenosta.

Tämä von Wrightin kirja taitaa olla yksi niistä, jota en ole koskaan lukenut loppuun. Ehkä joskus luen mutta en nyt. Tähän uppoaa huppeluksiin. Mutta pois en heitä.

Oppisikohan Havukka-ahon ajattelijasta mitään tähän tarpeeseen? Tai Pekka Puupään seikkailuista – niitäkin tuossa olisi kahdeksan albumia tyrkyllä täynnä maalaisjärkeä.



 

tiistai 3. tammikuuta 2023

Enpä tätäkään tiennyt

Kun lukee, viisastuu.

Näin väitetään. Varmimmin viisastuu, kun lukee kirjoja. Somen kanssa pitää olla epäluuloinen, sillä siellä piileskelee kaikenlaisia trolleja ja nimimerkkejä, jotka ovat hyviä hämäämään. Varo siis blogeja.

Niinpä minä tietysti luen kirjoja ja somea vaan vähän vilkaisen, tosin usein.

Enimmäkseen luen fiktiota ja niiden taustalla olevaa tietokirjallisuutta, kuten elämäkertoja, tutkimuksia ja esseitä. Se on tutua ja turvallista, sitä alaa opiskelin nuorena ja siitä olen leipäni ansainnut.

Olen kuitenkin yrittänyt pienimuotoisesti lukea myös sellaista, mikä ei ole ollenkaan tuttua. Vuosikaudet olen ihan itseni kiusalla lukenut musiikin tietosanakirjaa. Lukeminen ei ole edennyt nopeasti, hyvä jos sivun viikossa. Aina kun löydän kirjasta jotain mielenkiintoista, yritän jostain löytää kuunneltavaksi kyseisen teoksen. Aika usein olen löytänytkin.


Vuosien varrella olen tällä tavalla tullut kuunnelleeksi melkoisen määrän säveltaideteoksia, Nyt kuitenkin loppu lähestyy. Viisiosaisen kirjasarjan viimeiset sivut ovat menossa.

Kyllä siinä on viisastunut. Aika outojakin juttuja sieltä on löytynyt, kuten tämä viidennen osan sivulla 680 oleva turkkilaisen tutkijan partateoria.


Pisti tämä vähän miettimään. Minä tunnen henkilökohtaisesti kaksi säveltäjää ja kolmannen blogin välityksellä. Kuinka ollakaan, kaikilla kolmella on parta! Päteekö siis turkkilainen sadan vuoden takainen teoria sittenkin vielä nykyisinkin?

-       -

Mutta on sitä opittavaa tutummillakin tieteenaloilla. Vanha kunnianarvoisa tieteellisen kirjallisuuden tyyssija Suomalaisen Kirjallisuuden Seura  (SKS) julkaisi 1948 teoksen Vanhat merkkipäivät. Sieltä seuraava näyte. Enpä tätäkään tiennyt.