Tähän aikaan vuodesta kuuluisi olla käynnissä ikimuistoinen väittely Suvivirrestä. Jostain kumman syystä sitä ei ole tänä keväänä tullut - liekö pandemian vaikutuksesta tämäkin jäänyt pois siinä missä muukin kulttuurikeskustelu, poikkeuksena tietysti turve. Ehkä ensi vuonna sitten taas, entistäkin pirteämmin.
Tänään, toukokuun viimeisenä päivänä, olisi suvivirren oikea päivä. Tänään koulujen tulisi loppua. Päättäjäisjuhlassa kuuluu veisata suvivirsi.
Enää koulut eivät lopu toukokuun viimeisenä vaan jatkavat viikon 22 lauantaihin asti, siis monta päivää kesäkuun puolelle. Ilman sitä ei tulisi lain määräämä 190 koulupäivää täyteen, kun on ne vapaat lauantait ja kaikki.
Ikimuistoisessa virsiväittelyssä on kyse suvivirren luonteesta. Tekeekö se koulun juhlasta uskonnon harjoittamistilaisuuden vai ei?
Tällainen uskonnoista vieraantunut henkilö kuin minä kannatan tiukasti uskonnonvapautta siinäkin merkityksessä, että uskonnottomilla pitää olla vapaus olla osallistumatta uskonnollisiin tilaisuuksiin kaikkialla, myös kouluissa. Mutta tämän laulun laulamista kevätjuhlassa en mitenkään pysty näkemään uskonnon harjoittamisena, vaikka siinä jokunen siihen suuntaan viittaava sana onkin. - On siihen toki yritetty kirjoittaa sanoitusversioita, joissa iloitaan luonnon suloisuudesta ilman mitään jumalallisia viitteitä, mutta eivät ne ole vakiintuneet.
Kaunis laulu se on, ja sillä on perinnearvoa. Pidän liioitteluna tulkita liian tiukasti. Laulu on suomalaista kulttuurihistoriaa, vaikka se ei alkuperäisesti suomalainen olekaan. Taustalla on keskiaikaisia runoja, ilmeisesti osittain varsin eroottisiakin tekstejä lempeän luonnon helmassa koettavista täysin maallisista nautinnoista.
Ruotsalainen piispa 1600-luvulta oli ilmeisesti nykymuotoisen sanoituksen alkuperäinen tekijä. Hänen kerrottiin saaneen innoituksen Gotlannin saarella sijaitsevan Hångrin lähteellä. Minä muistan käyneeni tuolla lähteellä, kun vietin alkukesän 1968 Gotlannissa sokerijuurikaspeltoa harventamassa. Muistan ihmetelleeni piispan innoitusta, sillä se lähde ei mielestäni ollut kummoinenkaan kivenkolo.
Suomalaiseen virsikokoelmaan laulu tuli 1701. Sanat suomensi turkulainen rehtori Erik Cajanus - tieto on tosin epävarma. Liitän tämän tekstin tähän perään. Kirjoitusasun ei pidä hämätä. Ei sitä mitenkään omituisella tavalla ollut tarkoitus ääntää, vaikka ortografiassa onkin kummallisia merkintätapoja.
Kieliasua on vuosisatojen mittaan nykyaikaistettu. Onneksi, sillä jos koulujen kevätjuhlassa laulettaisiin näillä Cajanuksen sanoilla, tilanne olisi ongelmallisempi uskonnonvapauden kannalta, sillä varsin uskonnolliseksi Cajanus tekstin kääntää.
Sitä vaan jää miettimään, millaisen yhteyden tekstittäjä 1600-luvulla näkee Libanonin ja Pohjolan kevään suloisuudelle.
