Vanha kalenterini
kertoo, että tänään on kulunut tasan 45 vuotta siitä kun hävisin. Vieläkin
harmittaa.
Tämä
kai todistaa lopullisesti, että olen sittenkin kilpaorientoitunut luonne,
vaikka muuta yritän esittää. Olenko siis valehtelija, teeskentelijä,
hyveposeeraaja?
Vai
onko niin, että kilpailemisvietin puute on valikoiva? En kilpaile urheilussa,
niin kuin luontevinta olisi. Mutta annas olla kun osuu leipälajini
kirjallisuus. Silloin häviö kismittää niin, että sen muistaa vuosikymmenien
jälkeenkin. Olen minä ainakin pitkävihainen.
Kilpa-areena
oli kapakka Dublinissa. Lajina oli tietokilpailu, jonka kysymykset käsittelivät
irlantilaista kirjallisuutta. Pärjäsin alkuerissä hyvin, selviydyin
loppukilpailuun.
Sitten
tuli se kohtalokas kysymys: Mitä
urheilulajia Oscar Wilde harrasti?
Ei
aavistustakaan. Harrastiko se oikeasti urheilua? Vai onko tässä kompa? Ensin
ajattelin vastata, että korttipeliä, pokeria, mutta sitten ajattelin, että
voisi se olla vaikkapa miekkailu. Tai jousiammunta. Tämän kirjoitin vastauslappuun.
Väärin
meni. Oikea vastaus oli nyrkkeily. Yllättävää, ennemmin uskoin vaikkapa lordi
Byronin nyrkkeilevän, Wilden imagoon se ei mitenkään mahtunut.
Amerikkalainen
opiskelijatyttö tiesi. Hän voitti T-paidan. Aika ruman, en olisi sitä
halunnutkaan, joten onneksi ei voittanut. Näin ajattelin silloin heti
tuoreeltaan. Minä sain korttisarjan, jossa oli kuvia irlantilaisista
kirjailijoista. Onneksi sentään tutustuin siihen tyttöön kisan jälkeen.
