Paistetut silakat on aina ollut minulle itsestään selvä valinta,
kun menen syömään ravintola Sea Horseen eli "Sikalaan". Juomaksi
tietysti olutta, keskikeppanaa.
Ravintola on maailmankuulu silakka-annoksestaan. Amerikkaa myöten
on nähty tv-ohjelma tästä herkusta. Erityisen vaikutuksen Sikalan silakat
tekivät aikoinaan jazzmuusikko Dizzy Gillespiehen, joka söi yksin koko
muusikkoseurueensa silakat ja meni sen jälkeen keittiöön paistamaan lisää.
Silakat mielessä siis menin hyvässä seurassa tähän kuuluisaan
ravintolaan Kapteeninkadulla Ullanlinnan kaupunginosassa.
Vasta sisällä pöytään asettuessa karmea totuus valui
tietoisuuteen. Ensin yritin huitoa sen pois ajatuksista ikään kuin likaisen
mieleenjuolahduksen, jollaisia herrasmiehellä ei saa olla, ei ainakaan
sivistyneessä seurassa.
Mutta pakko se oli päästää tulemaan. Jos sen torjuisin, seuraus
voisi olla kamala.
Minähän en saa syödä silakkaa. Enkä juoda olutta.
Kun on tuo kihti.
Silakat ja olut ovat kihdille alttiiden henkilöiden kiellettyjen aineiden listan kärjessä.
Ihan niin kuin epo ja huulirasva hiihtäjille tai Aatamille omena. Ei käy,
vaikka kuinka mieli tekisi.
Legendat ravintolan muinaisista arvovieraista eivät kerro, onko
kihti estänyt muiden herkkuvalintaa. Vieraslista on kyllä mahtava, Andy McCoysta
Martti Ahtisaareen, Jean-Paul Sartresta Pablo Nerudaan.
Nobel-kirjailija Neruda on jopa maininnut Sikalan runossaan (millaisessa yhteydessä, siitä ei ole tietoa).
Tällaisen runonpätkän olen merkinnyt muistiin sitaattikokoelmaani:
"Hei vaan,
Pikku-Vallila,
jää hyväst Stadin
tähti.
On leposijain nyt
Sikala.
Huikkas hän kun
etelään lähti."
(Pablo Neruda, suom. Pentti Saaritsa)
On siellä Skalassa tarjolla herkullinen ja kuuluisa
sipulipihvikin. Vaati kyllä poikkeuksellista tahdonvoimaa valita se ja
lasillinen jäävettä.
(Sea Horsen nurkilla tapahtuneesta kirjailijoiden villistä
menosta ja surullisista tapahtumista olen kirjoittanut ennenkin. Teksti ja
kuvat ovat katsottavissa täältä .)
