Vähän
jännittää huominen tapaaminen. Itse asiassa jännittää aika lailla. Mielelläni
livistäisin.
Tapaamisen
kohde on vanha tuttavani, ei mikään läheinen kaveri mutta vuosien takainen
työkaveri, joka eteni sitten varsinaiseksi uraohjukseksi.
Ja
nyt hän on kärähtänyt rikoksesta.
Se
tekee kohtaamisen kiusalliseksi. Tuomio ei ole vielä tullut mutta asian saaman
julkisuuden perusteella on syytä arvailla, että se ei ole aivan vähäinen. Tai
en minä oikein osaa arvioida, miten talouspuolen isoja puliveivauksia
kohdellaan.
Pitäisikö
kohtaamisessa ilmaista osanottoni uhkaavasta vankilatuomiosta, kannustaa ja
rohkaista vaikeuksien kautta uuteen alkuun, suhtautua penseästi vai olla
kokonaan tietämätön ongelmasta? Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vai
kirkasotsaisesti lohduttaa, että kyllä tämä tästä?
Lapsuudesta
muistan vähän samanlaisen kiusallisuuden tunteen. Naapurissa asunut Reino I.
joutui vankilaan pontikan keitosta, rattijuoppoudesta, tappelusta ja milloin mistäkin.
Reinon lapsia, kavereitani, pilkattiin koulussa isän touhuista. En osannut
puolustaa, vaikka pahalta tuntui. Ja se Reino oli kaiken lisäksi minun
mielestäni mahdottoman mukava mies. Rakensi meille hyppyrimäenkin. Ja otti
minut syliinsä istumaan ja ohjaamaan pihatiellä Katz-merkkistä
kuorma-autoaan. Elämäni ensimmäinen autolla ajo!
(Kuva:
Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kallio & Nuutinen, Suomen kuvalehti 2 / 2013)
