Paita pois

 

Iskelmän historia kertoi äsken ajasta, jolloin Danny-show kiersi maata. Minäkin muistan käyneeni 60-luvun loppupuolella katsomassa jollain rantalavalla Jyväskylän lähellä. Muistikuvan kirkkain yksityiskohta on Danny vetämässä East Virginiaa hikisenä ilman paitaa ja Koivistolaiset tanssimassa ympärillä mikropöksyissä. Oli se komeaa.  

*   *   *     

Edellä kirjoitettu on tietysti pelkkä aasinsilta, jolla pääsen siirtymään siihen yllättävään tosiasiaan, että minä riisuin tänään paitani julkisesti. En toisin rokannut eikä kukaan tanssinut, mutta muutoin oli villi meininki.  

Yleisönä strippaukselleni oli Vuoronvarausviraston väki, tarkemmin sanoen oman osastoni kymmenkunta henkilöä, yhtä vaille kaikki naisia. Heille piti esitellä, mitä heidän lahjarahoillaan oli saatu aikaan.  

Vakituiset blogin lukijat muistanevat, että kirjoitin alkutalvesta  suunnitteilla olevasta syntymäpäivälahjasta. Osastoni väki oli keksinyt, että esimiehen nahkaa pitäisi koristella tatuoinnilla.   

Näin on nyt tapahtunut, vaikka pitkään emmin ja kauhistelin. Painostus kävi kuitenkin ylivoimaiseksi.  

Yksin en uskaltanut tatuointiliikkeeseen mennä vaan pyysin sihteerini neiti B:n tueksi ja turvaksi. Miten minä olisin osannut asioida sellaisessa paikassa, kun en tunne alaa ollenkaan. Mitä olisin pyytänyt? Varmaankin siellä olisi ympäripuhuttu minut ottamaan jotain kamalaa, pääkalloja tai lohikäärmeitä tai ristejä ja ankkureita.   

Ennen menoa vannotin sihteerini irtisanomisen uhalla pitämään huolta siitä, että maltti ja tyylitaju säilyy. Kuvan pitää olla pienikokoinen eikä siinä saa olla mitään maskuliinista uhoa eikä alatyylistä. Paikaksi valittiin vasen olkapää niin alhaalla, ettei mitään pilkistä näkyviin vaatteiden alta.  

Lopputulos näkyy kuvasta. Se on aika pieni, vähän yli 5 cm.  Viimeiseen asti vaihtoehtona säilyi jin & jang -kuvio. Perhonenkin olisi minulle kelvannut, mutta neiti B:n mielestä se on naisten juttu. Samoin Pikku Myy, jota myös harkitsin.  

Kuvan tekeminen olkapäähän ei ollut niin kivulias juttu kuin olin kuvitellut. Tuska pysyi siedettävänä ja toivuin nopeasti.  

Nyt siis riisuin paidan ja näytin tuloksen lahjan maksajille. Vaikuttivat melko tyytyväisiltä. Juuri kun siinä kekkuloin ilman paitaa ja kiitin huomionosoituksesta syntymäpäivänäni, neiti B. heitti "raikkaan" ehdotuksen. Ensi vuonna uusi tatuointi, pakaraan.

 

 

Illuusio ja itsepetos

 

Tekee hyvää nähdä hyvä elokuva. Ei haittaa, vaikka sen olisi nähnyt monta kertaa aikaisemminkin. Mestariteoksesta löytyy aina uusia piirteitä.  

Ei sellaisia elokuvia kovin monta ole. Tänään tuli Teema-kanavan sunnuntaiklassikoissa yksi, Alfred Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel. Sen katson aina mielelläni uudestaan. Tietenkin se pitäisi nähdä isolla valkokankaalla pimeässä teatterissa, mutta sellaista ylellisyyttä meille ei enää suoda kuin joskus harvoin Elokuva-arkistossa. Televisio on siedettävä korvike.  

Vertigo valittiin hiljattain kriitikkoäänestyksessä maailman kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Se syrjäytti vuosikymmeniä ykköspaikkaa pitäneen Orson Wellesin ohjaaman Citizen Kane -elokuvan. Ilahduin tuloksesta. Wellesin elokuva on kyllä mestariteos, mutta minulle Vertigo on miellyttävämpi katsomiskokemus. Mielelläni nostaisin myös Hitchcockin "Takaikkunan" listan kärkeen. Muutama Chaplinin melodraama sinne kuuluu myös.  

Vertigo on jotenkin hullu teos. Juoni on jokseenkin epäuskottava, mutta ei se haittaa. Elämähän tunnetusti sattuu olemaan jokseenkin epäuskottavaa. Kaikkihan me tunnemme syvällisen henkilökohtaisesti itsepetoksen ja illuusion, emmekö vain? Niistä tämä elokuva kertoo - meistä absurdeista sankareista.  

Sankari tarrautuu unelmaan, siitä syntyy fantasioita, todellisuus erotisoituu ja muuttuu pakkomielteeksi. Sankari alkaa käyttäytyä kuin mielipuoli.   

Miehestä tämä elokuva kertoo enemmän kuin naisesta. Länsimainen sivistynyt mies uskoo voivansa määrätä kaikesta, jopa musertaa naisen tahdon ja muuttaa romanttisen fiktionsa todellisuudeksi. Sillä voimalla kuollutkin voidaan herättää henkiin ja aloittaa alusta. Ei se oikeasti taida niin mennä, kuvittelemme vain.  

Kuvassa Vertigon käännekohta.

 

 

 

Vaaroja uhmaten

 

Pitkäaikainen ystäväni ja kollegani Oslosta soitti ja kutsui käymään. Tällä kerralla ei olisi kyse VVV:n toimialaan kuuluvista asioista vaan yksityisestä perhetilaisuudesta. Siellä on tytär on menossa naimisiin ja olisin tervetullut juhlaan.  

Mikäpä siinä, olen joutilas. En ole Oslossa muutamaan vuoteen käynytkään. Sinne on aina mukava mennä. Toisaalta kollegani vähän ilkikurisesti epäili, uskallanko enää Norjaan tulla. Siellä kun ei ole ollenkaan pidetty inhottavista doping-paljastuksista, joita on kohdistettu Norjan maineikkaaseen hiihtourheiluun. Suomalaiset ovat syyllistyneet inhottavaan tekoon: pyhä asia on joutunut epäilyksenalaiseksi.  

Uskallanko mennä? Kyllä varmaankin, ei norjalaisten kanssa voi nyrkkitappeluun joutua, ja muusta kyllä selviän. Pärjään kohtuullisesti kielelläkin. Kaksikymppisenä minulla oli puolen kesän mittainen romanssikin norjalaisen hippitytön kanssa. Olen myös vuosikymmenet aikonut lähteä joskus ajamaan laivalla Hurtigruten-retken rannikkoa pitkin Jäämereltä Bergeniin. Sitä on moni suositellut. Aikomukseksi se on jäänyt, mutta kyllä se vielä joskus toteutuu.  

Myöhemmin keväällä olen lähdössä työmatkalle. Kohteena on Malta. Siellä en ole koskaan käynyt, vaikka Eurooppaa olen työni vuoksi ristiin rastiin vuosikymmenet kiertänyt. Ostin jo Maltaa esitteleviä kirjoja mutta en ole vielä ehtinyt aloittaa. Malta ei liene vaarallinen suomalaiselle matkailijalle, sillä siellä ei tietääkseni harrasteta hiihtourheilua. Tavoitteeni on järjestää matka niin, että voisin viipyä saarella viikon verran työkokousten jälkeen. Sama tavoite on pohjoismaisilla kollegoillani, kuten usein ennenkin, kun olemme pitäneet kokousta etelän kulttuurikohteissa, viimeksi Milanossa.  

Huomaan, että tietoni Maltasta ovat niukan puoleiset. Henkilökohtaiset kontaktini taitavat rajoittua Roomassa Aventino-kukkulalla sijaitsevan korkean muurin avaimenreikään. Siihen reikään kun kurkistaa, näkee kolmen valtakunnan alueelle. Etualalla näkyvä puisto kuuluu Maltan suvereenille ritarikunnalle, sen takana muurin yli näkyy Italian pääkaupunkia ja kaukana taustalla näkyy Pietarinkirkon kupoli, paavi Franciscus I:n toimipiste Vatikaanissa.  

Sitten on vielä yksi matka suunnitteilla. Edellisiäkin vaarallisempi, vaikkakaan ei hiihdon vuoksi. Syksyksi olisi nimittäin kutsu lähteä pienellä porukalla Egyptiin. Täytyy ottaa harkintaan.

 

Nuorin silmin

 

Kävin teatterissa. Kom-teatterin tuore ensi-ilta on vanha kunnon Kolme sisarta. Anton Tšehovin klassikkonäytelmä on niin tuttu, että tietää tarkasti mitä on tulossa.  

Vaan eipä ollut tuttu tällä kerralla. Tosin tiesin kyllä, etten saa sitä mitä luulin. Olin lukenut arvostelut ja tiesin, että tulkinta on aivan uudenlainen. Nuori ohjaaja Lauri Maijala on jo ehtinyt saavuttaa mainetta tabuja rikkovalla tyylillään.  

Tuli villi teatterikokemus. Nämä sisarukset Olga, Masa ja Irina elävät meluisan groteskia elämää - heidän talonsa on kaaosmaisessa tilassa. Kuuluisa tšehovilainen katkeransuloinen kaiho ja kaipuu pois riutuvasta pysähtyneisyyden tilasta saa aivan uudenlaisen merkityksen. Ehkä nämäkin sisarukset uneksuvat, mutta heiltä puuttuu jotakin, mikä ei ole entisellä tavalla ymmärrettävissä: "Voi, minä olen niin uneksunut rakkaudesta, olen uneksinut yötä päivää, mutta sieluni on kuin hieno flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain kadonnut."  

Voin aavistaa, että Kom-teatterin uustulkinta ärsyttää monia klassikoiden tuntijoita. Toisia se miellyttää. Kulttuurikiistan ainekset ovat ilmeiset. Aivan kuin Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa pari vuotta sitten. Monet - varsinkin oikean laidan poliitikot - riensivät tuomitsemaan sen esitystä näkemättä. Kom-Tšehov ei kuitenkaan rienaa kansallisia tuntoja.  

Saako klassikkoja tulkita uudella tavalla? Mielestäni saa, jos tekee sen hyvin. Mielellään pitääkin tulkita uudella tavalla, sillä vanhojen tulkintojen toistaminen uusin miehityksin ei ole kovin perusteltua, joskin usein yleisöä miellyttävää. Kom tekee Tsehovinsa erittäin hyvin. Voi sen näinkin nähdä. Ainoan miinuksen annan esityksen kestosta. Kolme ja puoli tuntia uuvutti. Tunti pois ja kehuisin vielä enemmän.  

Kuvassa uusi tulkinta vielä vanhemmasta klassikosta (Anneli Sipiläinen: Luontoäidin lapset). Esillä Mäntän nykytaidenäyttelyssä 2011.

 

 

 

Jokapäiväinen muovipussileipämme

 

Kutsuin ystäväni pienimuotoiseen syntymäpäiväjuhlaan. Valmistelussa iski taas kerran harmistus, ettei enää ole pieniä kivijalkakauppoja, joista saisi herkkuja. On vain kahden ison ketjun marketteja.  

Töölöntorilla oli vielä muutama vuosi sitten herkkukauppa. Ei ole enää. Kappahalleista saisi vielä laatutuotteita, mutta sellaisia ei enää ole lähellä.  

Erityisen harmillinen esimerkki on leipä. Marketeissa ne ovat enimmäkseen selluloosan makuista tehdastavaraa. Pienten kotileipomoiden aika taitaa olla lopullisesti ohi.  

Vielä Helsinkiin muuttaessani (1970) täälläkin oli laatuleipää. Muistiini jäivät mm. pietarinlimppu, Elannon eloleipä ja Fazerin sämpylät. Niissä oli aromia. Enää ei ole kuin muovipussiin pakattuja nihkeitä, valmiiksi viipaloitua bulkkituotteita, jotka eivät tuoksu miltään. Kesäkotini maisemissakin pohjoisella Pirkanmaalla on parempaa. Siellä on sentään Linkosuon rievää, Leivon vuokaleipää, Pälkäneen perunalimppua  ja Pirjon porkkanasämpylöitä.  

Olen vuosien varrella päässyt maistamaan monia maakuntien perinneleipiä. Joukossa oli varsinaisia herkkuja. Jostain on muistikirjaani tallentunut aiheeseen liittyvä Kanteletarta mukaileva loru (lorun alkuperä on jäänyt merkitsemättä - tietääkö joku?):  

"Oli ennen marjasanki,

marjasangesta sepiikki,

sepiikistä lättäkyrsä,

lättäkyrsästä läpyskä,

läpykästä krällilimppu,

krällilimpusta topakku,

topakusta ristileipä,

ristileivästä pielava.  

Lapsuuteni parhaat leivät sain sukulaispaikassa maalla, jossa emäntä leipoi itse ja kirnusi päälle voita. Jyväskylässä oli muutama pieni kotileipomo ja isompi Ruthin leipomo. Erityisen hyvä muistikuva jäi Kuopiossa sijainneesta Hätisen leipomosta 1970-luvulla. Vietin sillä suunnalla vuoden verran ja tulin asiakkaaksi. Ei taida Hätistäkään enää olla. En ole tullut sen koommin poikenneeksi siellä päin.  

Huonoon suuntaan tässäkin on kehitys mennyt. Tarvittaisiin niitä pieniä kauppapuoteja (sellaisia kuin kuvassa - Elanto) ja niihin tavarantoimittajia. Mutta tiedän kyllä, etteivät sellaiset pärjää jättiläismarketeille.

 

 

 

Uusi uljas

 

Pessimistejä on helppo ymmärtää. Yksikin sanoi, että arkkitehdit ja rakennusfirmat onnistuvat vielä tuhoamaan lopullisesti Helsingin.  

Seisoskelin tänään kotvasen Makkaratalon sisäpihalla ja katselin ympärilleni. Taloa on saneerattu pitkään; nyt se alkaa olla valmis.   

Olisi joutanut purettavaksi. Mieleen muistuu vanha Skohan talo, joka sijaitsi samalla paikalla mutta purettiin. Kaipa Makkaratalo toimii kauppapaikkana, sillä se on täynnä sisäkäytäviä ja onkaloita ja kerroksia, joista pääsee sen tuhanteen kauppaan. Kaunis talo se ei ole vieläkään.   

Koko ydinkeskusta on täynnä rumia taloja, joiden alta on purettu kaunis talo. Pois ovat Kino-Palatsi, Hotelli Kämp, Heimolan talo, Norrménin talo, Wulffin kulma, VPK:n talo, Venäläisen tyttökoulun talo, Huberin talo, Bronda ja monta muuta. Paljon ei auta, että muutamasta on jätetty ulkoseinä pystyyn kulissiksi.

 

*   *   *   

Optimisteja on vaikea ymmärtää. Nyt he sanovat, että Helsingistä tulee moderni suurkaupunki, kun tänne saadaan lopultakin pilvenpiirtäjiä. Niitä on tulossa ainakin Ruoholahteen, Sörnäisiin ja Pasilaan. Vanha hotelli Torni on niiden rinnalla ihan reppana. Edistyksen kruunaa jättiläiskokoinen jäähalli Stadionin kentälle. Kaupunkikuvallisen ihanuuden lisäksi nämä uutuudet tuottavat taloudellista siunausta sijoittajille.  

Katajanokan tyhjälle tontille on tulossa maailmanpyörä. En osaa selittää, miksi juuri tämä idea tuntuu minusta sympaattiselta, vaikka itse en taatusti uskalla pyörän kyytiin mennä. Mutta ideassa ei ole bisnespönötyksen makua vaan ripaus kansalaiskaupunkia. Vieressä olevan kauppatorin elämänmaku saa lisää tilaa. Tilapäisesti - maailmanpyörä ei jää pysyväksi jos huonolta tuntuu.  

Kuvassa kansainvälinen suursijoittaja uudistaa Helsinkiä (kuva Otso Pietinen 1945)

 

 

Sivistyksen kehto

 

Poikkesin yliopistolla. Oli ihan oikeaa asiaakin, mutta ensin menin kuppilaan. Siihen samaan kuppilaan, jossa istuskelin paljon 1970-luvulla. Silloin siellä perällä oli vielä tupakkahuone. Enää ei.   

En pitkään viihtynyt. Ei se tupakkahuoneen puutteesta johtunut, sillä olen aikoja sitten lopettanut. Ilmapiiri on muuttunut. Kaikki oli kovin asiallisen ja tylsän tuntuista. Jotain olennaista puuttui. Ehkä se "hillittömyys", kuten M. A. Numminen olotilaa osuvasti luonnehti.  

Saman ilmiön kahdesta olemuksesta kirjoitti Kristina Carlson: "Kuivat sielut viihtyvät akatemioissa kuin neulalla pistetyt perhoset lasikantisessa laatikossa, mutta luova mieli tarvitsee ilmaa, rajuilmoja, ukkosta, sähköä." (Herra Darwinin puutarhuri 2009)  

Yliopiston pitäisi olla se paikka, johon keinottelijat, kaupustelijat ja muut tuomiopäivän rahanvaihtajat eivät eksy. Taitavat kuitenkin eksyä. Olen saanut käsityksen, että hallinnonuudistusten myötä talouselämän ja hallinnon tarpeet ja toiveet ovat alkaneet ohjata tutkimusta. Olemme toki uutisista huomanneet, kuka on uusi kansallisfilosofimme ja kuka on hänet siihen asemaan valinnut.  

Opiskelijat ovat ahtaalla. Suunnitelmien mukaan opiskelu pitäisi taas kustantaa velkarahalla. Opiskeluaikoja pitäisi lyhentää. Nousujohteisen urakehityksen odotetaan alkavan jo päiväkodista.  

Jotain on kuitenkin ennallaan. Huomasin, että luovuus kukoistaa miesten vessan koppien seinällä. Ihan niin kuin minun opiskeluaikoinani. Myönteisiä kannanottoja saavat viina ja vittu. Kielteisiä homot, kommarit ja maahanmuuttajat.   

Taisi olla Tarkovski, joka sanoi: "Ihminen on onneton jos luovuus puuttuu" . Hyvä että edes vessan kopissa voi olla onnellinen.

 

Jotain uudistusyritystäkin sieltä löytyi. Mietelausesarjan saa klikkaamalla suuremmaksi.

 

Me nipottajat

 

Kun tyttärentyttäreni Sohvi oli pieni, hän oli kertonut dagiksen tädeille, kuinka mahdottoman pikkutarkka mofa hänellä on. Mikään ei mofalle kelpaa.    

Nipottajan maine minulle tuli siitä, kun luin hänelle usein iltaisin kirjoja. Lukemisen lopuksi kirja vietiin paikalleen kirjahyllyyn. Välillä Sohvilta meni kirja hyllyyn ylösalaisin ja minä huomautin asiasta. Ei kirjaa saa laittaa hyllyyn niin päin, että joutuu menemään käsinseisontaan voidakseen lukea kirjan selustasta sen nimen.   

Sohvin mielestä kirja löytyi kyllä muutenkin. Hän tiesi tarkasti kaikkien hyvien kirjojen paikan hyllyssäni.  

Maineeni kasvoi entisestään, kun olimme lähdössä johonkin mutta myöhästyimme niin joutavan syyn vuoksi, että olin lähtiessä huomannut, että Sohvin kengät olivat väärässä jalassa. Eikä vaan yksi kenkä vaan molemmat. Siihen tuhlaantui aikaa. Kyllä olivat dagiksen tädit ihmetelleet, kun kuulivat.  

*   *   *    

Olin eilen kyläreissulla Keravalla. Isännän kanssa innostuimme pelaamaan šakkia yömyöhään ja nautimme siinä sivussa hieman dopingia tuloskunnon parantamiseksi. Talon emäntä ei tainnut viihtyä seurassamme vaan meni aikaisin nukkumaan.  

Jossain vaiheessa yötä meille tuli hiukopalan tarve. Keittiöstä löytyi leipää. Juustopala ja meetvurstiviipaleet löytyivät jääkaapin hyllyllä olevista Aino-jäätelöaskeista. Nautimme kunnon yöaterian.  

Aamiaisella emäntä oli hapan: taisi pojilla mennä yöllä tolkku pois.   

Tätä epäilyä yritimme torjua. Mielestämme kaikki sujui hyvinkin maltillisesti. Mutta ei auttanut. Jääkaapista löytyi  kiistämätön todistusaineisto.  

Juustoa ja meetvurstia sisältäneiden jäätelöaskien kannet olivat menneet sekaisin. Suklaajäätelöaskin kansi oli hillajäätelöaskin päällä ja päinvastoin. (Kuvassa ne on palautettu takaisin oikeaan järjestykseen).  

*   *   *    

Jostakin muistin sopukoista palautuivat mieleen ne Sohvin kirjat ja kengät ja dagiksen tädit.

 

Talviurheilua

 

Dessu on sitä sukupolvea, joka muistaa pikkupoikavuosiltaan sellaiset talviurheilusuuruudet kuin Haku-Veikko, Susi-Kalle, Mäntyranta ja Kankkonen. Heidän sankaritekonsa tulivat tutuiksi, kun opettaja kantoi suurkisojen aikaan kotiradionsa luokkaan ja siitä kuunneltiin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen sinivalkoista selostusta suorana. Koulupäivän muut puuhat saivat väistyä kansallisten merkkitapahtumien tieltä. Lopuksi noustiin seisomaan kuuntelemaan Porilaisten marssi.  

Se oli vielä kansallisen yhtenäiskulttuurin aikaa. Jotain lapsekkaan tervehenkistä siinä oli, tai ainakin sen yritystä. Illalla sitten lähdettiin joukolla hiihtämään.  

Tänään katsoin joutessani televisiosta hiihtokilpailun. Pisti mietteliääksi. Ei olisi kannattanut. Jokin on perin pohjin muuttunut, enkä tarkoita nyt Suomen menestystä.   

Urheilu on menossa pilalle, sillä siitä on kadonnut viattomuus, rehtiys. Bisnes on pilaamassa urheilun, kuten kaiken muunkin, mihin pääsee koskemaan. Leikki on kaukana. Eikä tämä koske pelkästään talviurheilua.  

Urheilun vaatimukset menevät mahdottomuuksiin, sekä huipputasolla että lasten harrastuksissa. Tuttava kertoi  esimerkin omasta perheestään. Perheen vähän toisella kymmenellä oleva poika harrastaa jalkapalloa. Hän olisi halunnut osallistua koulunsa orkesterin mukana myöhemmin keväällä Skolmusik-festivaaliin. Jalkapalloseuralle se ei  käynyt. Poissaolo kahdesta treenistä tarkoittaisi erottamista jalkapallojoukkueesta.  

Dopingia, valehtelua, väkivaltaa, aivovammoja, fuskausta, huumeita, julkista kännäämistä, välinekikkailua,  manipuloituja otteluita, tolkuttomia rahasopimuksia, siivotonta kielenkäyttöä, faniöykkäröintiä, uhoa. Tällainen on päällimmäisenä, sen varjoon jäävät hienotkin yksilösuoritukset.   

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, suhtaudun erityisen kriittisesti jääkiekkoon. Se jos mikä kulkee bisnes edellä, muut arvot saavat väistyä. Osa maksavasta yleisöstä maksaa juuri nähdäkseen teurastuksia. Näitä varten nyt aiotaan rakentaa uusi halli, joka peittäisi Olympiastadionin piiloon taakseen. Vanha halli on sekin lähellä kotiani. On havainnollista mennä kävelemään hallin lähettyville otteluiden loppumisaikaan. Näkee kummallisia asioita.  

Kuvassa talviurheilua raikkaimmillaan. Käynnissä on sekajoukkuekamppailu nimeltä Hippa. Pelin tilanne on "Sixty-nine". Joukkueessa pelaavat Jörn Donner ja Ritva Vepsä. Peli vaikuttaa kiinnostavalta. Sopisi varmaankin olympialajiksi näiden monien uusien lajien lisäksi.

 

Äkäisen näköiset

 

Muistikuva yliopiston kasvatustieteen seminaarista kaukaa 1970-luvulta:  

Iäkäs professori pisti meidät opiskelijat miettimään, millaisia ominaisuuksia on hyvällä opettajalla. Kaikenlaisia ehdotuksia tuli: oikeudenmukainen, huumorintajuinen ja ties mitä.  

Lopuksi professori itse esitti näkemyksensä: hyvällä opettajalla on kaksi välttämätöntä ominaisuutta: 1) Iso mies 2) vihaisen näköinen.  

Ilmeestä saattoi päätellä, ettei professori ehkä aivan vakavissaan ollut. Ainakaan käytännössä näin ei ole Suomen kouluissa toimittu. Opettajien enemmistö on naisia, ja silti pisatutkimusten kärjessä keikutaan.  

Ehkä professori muisteli vanhanajan lukkarinkoulua? Vanhojen kirkonmiesten olemukseen liittyi ankaruus. Tämä tuli mieleeni, kun luin Länsi-Uusimaasta ongelmasta, joka on kasvanut suuriin mittoihin Vihdin seurakunnan lastenkerhossa. Siellä vanhan pappilan kerhohuoneen seinällä riippuu kuva kahdesta entisajan kirkkoherrasta.   

Kuvat ovat pelottaneet kerhon lapsia. Kirkkoherrat ovat synkkäilmeisiä, mustiin pukeutuneita, aivan kuin jotain mörköjä. Sellainen tulee painajaisiin. Luuraako äkäisen näköinen kirkkoherra yöllä sängyn alla ja kömpii sieltä esiin. Nyt kuvat on vanhempien vaatimuksesta päätetty siirtää pois lasten kerhohuoneen seinältä.  

*   *   *    

Vihdin tapauksesta mieleeni nousee toinen muistikuva kaukaa 1960-luvun alusta. Olin silloin noin kymmenvuotias. Vietin kesälomaa maalla sukulaistalossa.  

Minut pistettiin toimittamaan asiaa kirkonkylään. Piti hakea tilattu papintodistus. Menin polkupyörällä salkku tarakalla ja tarkasti ohjeistettuna, miten pappilassa piti toimia. Muistan, että jännitin.  

Koputin vanhan pappilan kanslian oveen. Kuului mörähdys. Uskalsin avata oven. Siellä istui vanha ryppynaamainen kirkkoherra ison kirjoituspöydän takana ja tuijotti minua. Jotenkin onnistuin tervehtimään ja selittämään asiani. Minulla oli lappu mukana, jossa selitettiin, että tälle pojalle saa antaa sen tilatun todistuksen. Ojensin lapun kirkkoherralle. Hän luki sitä pitkään, vilkaisi välillä minua. Muistan tuijotuksen ja suun asennon: huulet olivat tiukasti yhdessä ja suupielet alaspäin. Sitten kirkkoherra kysyi möreällä äänellä:  

- Kenenkäs poikia sitä ollaan?  

Hätäännyin aika lailla. Tällaiseen minua ei ollut ohjeistettu. Jotain sain soperretuksi. Kirkkoherra otti pöydältä silmälasit, pyöreälinssiset, joiden sanka piti pujottaa kuin koukku korvan taakse. Sitten hän tuijotti pitkään minua sanomatta mitään. Suupielet edelleen alaspäin.  

- Onkos pojalla pysynyt Jeesus mielessä?  

Nyt tuli jo pakokauhu. En muista mitä vastasin. En varmasti mitään tolkullista. Onneksi muisti on armollinen. Jotenkin kuitenkin pääsin sieltä pois. Paperi tuli salkkuun ja maksu maksetuksi. En muista, tuliko painajaisia sängyn alta kysymyksiä heittävästä kirkkoherrasta.   

Kuvissa ne Vihdin lastenkerhon kaksi kirkkoherraa, ylempänä W. J. P. Hidén (maalannut K. Rein) ja Aukusti Oravala (maalannut Veikko Vionoja). (- Minun kertomukseni tapahtumapaikka ei ollut Vihti)

 

Metsän poika

 

Takana on viisi päivää elämää metsämökissä.  

Metsämökki sijaitsee pohjoisella Pirkanmaalla Näsijärven itärannalla, siellä Runebergin ja Gallen-Kallelan maisemissa. Olen vieraillut siellä ennenkin. Tällä kerralla erikoisuus oli se, että mökin isäntä poistui paikalta kahden päivän jälkeen ja sain nauttia vieraanvaraisuudesta ylhäisesti yksin.   

Ei televisiota, ei radiota, ei sanomalehtiä, ei nettiä. Vain vanha Nokia taskussa hätätilanteita varten. Hätää ei tullut, vaikka seutu on karhujen ja susien kansoittamaa. Eivät tulleet näkyviin. Jäniksen jälkiä näkyi.  

Jääkaapissa oli grillimakkaraa, sinappia, perunoita, sipulia, voita, juustoa ja olutta. Ruokakomerossa oli lisää olutta, ruisleipää, näkkileipää ja monenlaisia säilykepurkkeja, kuten hernekeittoa ja nötköttiä. Kahvi puuttui. Viimeistään nyt on kumottu joulun alla pitämäni kasvisruokadieetin vaikutukset.  



Hiihdin joka päivä. Käytössäni oli vanhat puusukset - Järviset - ja niihin sopivat monot. Tuntui tutulta. Noilla suksilla ikäpolveni hiihti  kouluvuotensa ja nuoruutensa. Latu meni enimmäkseen pelloilla ja järven jäällä. Yksi isompi nousi, alamäet kohtuullisen loivia. Kilometrien arviointi on vaikeaa. Ehkä yhteensä joitain kolmisenkymmentä.   

Oli myös pilkkivehkeet, mutta en viitsinyt ryhtyä. Saunarantaan hakkasin avannon, jossa viruttelin saunatauolla varpaita. Saunomiset olivat pitkiä ja hartaita. 

Voiko suomalainen mies mitään enempää toivoa? Korkeintaan paluuta kaupunkiin.

 

 

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä..."

 

Kansa tungeksii nyt Saariselällä ja muissa hiihtokeskuksissa. Minä en tungeksi. Oli kyllä kutsu mutta en lähtenyt. Olen joskus käynyt mutta viihtynyt huonosti. Menee aina rillutteluksi.  

Olen tullut huonoksi lähtemään yhtään mihinkään, jos ei ole pakko. Toinen mihin en lähtenyt, on Rio de Janeiron karnevaali. Sinne minua yllytti sihteerini, kuten aiemmin kerroin. Ehkä joskus toiste.  

Lehdestä luin hiihto-ohjeita. Enää ei sovi huutaa "latua", jos aikoo ohittaa. Hyvä tietää, mutta en minä luultavasti ketään haluaisi ohittaa. Hiljakseen hiihtely on nautinnollisinta. Kun viimeksi vuosi sitten kävin muutaman kerran hiihtämässä Keskuspuistossa, oli kummallista nähdä aivan tavallisen näköisiä miehiä läähätystilassa reuhaamassa jalat levällään pitkin kaunista metsämaisemaa. Se on sitä "vapaata" hiihtotyyliä. Silkkaa stressiä.  

Hillityllä perinteisellä tyylillä etenivät naiset. Ja minä. Ei mitään mahdotonta kiirettä. Tärkeää on myös katsella ympärilleen.  

Lehdessä kerrottiin, että HS:n Lauantai-sivujen kymmenhenkinen toimitus on tänä talvena hiihtänyt yhteensä 710 km. Aika hyvin! Minun täytyy tunnustaa, että en ole itse hiihtänyt vielä metriäkään. En oikein tunne enää itseäni kunnon suomalaiseksi, kun näin kelvoton olen. Kyllä kai jokaisen kelpo suomalaisen hiihtää pitää, kun lunta on. Itsesyytökseni hieman lientyivät, kun luin, että HS:n tulos oli neljän henkilön tekemä. Kuudella toimittajalla ei ole osuutta asiaan.  

Lapsena olin kova hiihtämään, niin kuin kai kaikki muutkin. Jyväskylässä oli hyviä reittejä Laajavuoren, Kypärämäen ja Tuomiojärven maisemissa. Koululaisille jaettiin kansanhiihtokortti, johon merkittiin hiihdetyt kilometrit ja pyydettiin joltakin - enimmäkseen kai äidiltä - nimikirjoitus todistamaan jokainen merkintä. Jos en ihan väärin muista, minun korttini sisälsi talvikauden päättyessä suunnilleen samat lukemat kuin tuo Hesarin Lauantai-toimituksen yhteistulos.  

Olen tullut ymmärtämään, että nykykoululaiset eivät paljon flatahiihdosta perusta. He laskettelevat. Olisiko vieraantumisen yhtenä syynä välinekehittely, jonka painopiste on edellä kuvatun stressihiihdon edistämisessä? Minäkin ostin sellaiset enkä pidä ollenkaan. Tarvittaisiinko paluu hiihdon alkulähteille? Pistän tähän nähtäville vähän perustietoa. Lähteinä ovat Pikku Jättiläinen ja Paras kaikista.  

Minä lähden huomenna muutaman päivän hiihtolomalle kaverin mökille Näsijärven maisemiin. Voi olla, että siellä hiihdetäänkin. Ainakin otan pipon mukaan varusteeksi. Runositaatiksi aiheeseen liittyvää Eino Leinoa:  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun hanki on hohtava alla,

kun taivas kirkasna kaareutuu -

mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,

tuul' ulvovi, polku on ummessa

ja tuisku on taivahalla.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun ystävä häll' on myötä,

kun latu on aukaistu edessään -

mut parempi hiihdellä yksinään,

tiens' itse aukaista itselleen

ja yksin uhmata yötä.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun tietty on matkan määrä,

kun liesi viittovi lämpöinen, -

mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,

joka outoja onnen vaiheita käy

eikä tiedä, miss' oikea, väärä.  

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun riemu on rinnassansa,

kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' -

mut käypä se laatuun hiihtää myös

hiki otsalla, suurissa suruissa

ja kuolema kupeellansa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nuori ja notkea

 

Kävin jokin aika sitten työterveyslääkärillä. Jännitin turhaan. Eeva-lääkäri, jonka piinallisiin kysymyksiin  elämäntavoistani olin taas varautunut, olikin jatkokoulutuksessa. Sijainen oli nuori nainen ja paljon lempeämpi. Ei kysellyt kiusallisia. Sellaisista pidän.   

Hän oli sitä mieltä, että niskani ja selkäni ovat fysioterapian tarpeessa. Tänään sitten olin ensimmäistä kertaa kidutettavana. Minusta tehdään uudestaan nuori ja notkea. Työnantajan maksettavaksi menee kolme ensimmäistä käyntiä. Sen jälkeen maksan itse, mutta Kela korvaa jonkin osan.  

Oli testaamista: taivuttelua, venyttelyä, punnerrusta, kyykkyä, puntteja. Myöhemmin tulee myös akupunktiota. Vaikeinta oli pärjätä tempuissa ison pallon päällä selällään. Vatsalihaspunnerrukset sujuivat paremmin.  

Hiki siinä touhussa tuli. Nyt ovat reisilihakset kipeät. Kävely on vaikeaa. Niin pitää ollakin, vakuutti terapeutti. Menee kuulemma ohi. "Kärsimyksen kautta voittoon", lohduttaa Raamattu.  Jatkuu viikon kuluttua.  

Kuvaa katsomalla saa aavistuksen siitä kaikesta piinasta, mihin jouduin.

(Kuva: Amanda Vähämäki)
 

Pullaruuhka

 

 

Hädin tuskin ehdin varistella runebergintortun muruset pois pois takinrintamukselta kun partaan jo pursusi kermavaahtoa laskiaispullasta. Ei voi muuta kuin protestoida: miksi tällaiset juhlat pitää järjestää aivan peräkkäin? Eiko viisaampi olisi toinen talvella, toinen kesällä?  

Työnantaja ilahdutti meitä työn raskaan raatajia tarjoamalla laskiaispullat ja kahvit lounaan jälkiruoaksi. Sitä varten minä työpaikalle menin, ei minulla siellä tänään muuta tekemistä ollut. Olisin voinut työskennellä kotona.  

Pulla oli pettymys. Se oli kuivakka. Pullat oli selvästi hankittu jostain marketista, jossa niitä myydään pakattuna muovikantisiin askeihin. Kermavaahto ja mantelimassa on sellaisissa kangistunut. Pölysokeri oli raapiintunut pullan hatusta askin pohjalle.  

Lounaan jälkeen vinkkasin vaivihkaa sihteerilleni, että mitä jos pistäytyisimme neuvottelukokoukseen Fazerille. Niin tehtiin, mutta siellä oli jonoa. Jatkettiin matkaa Bulevardin Ekbergille. Siellä pidimme neuvottelukokouksen ja samalla nautimme ensiluokkaisen laskiaispullan. Sihteeri - joka yleensä on kranttu - halusi toisen samanlaisen. Se hänelle suotiin. Minä maltillisena pidattäydyin.  

Vielä ihanamman laskiaispullan olen saanut muutama vuosi sitten Tukholmassa. Siellä jossakin Södermalmilla oli kuppila nimeltä Chic. Ruotsissa elää perinne. Pistän tähän linkin sivustolle, jota pitää "Semmelmannen  ". Hän on kiertänyt kaikki Tukholman kuppilat ja arvostellut niiden tarjoamat pullat ja muut sämpylät. Hyödyllistä tietoa kaikille Tukholmaan joskus matkaaville.

 

Pikaistuksissa

 

Olin vielä eilen sellaisessa aikeessa, että alan lukea Stefan Zweigin kirjaa "Eilispäivän maailma: erään eurooppalaisen muistelmia" (Die Welt von Gestern: Erinnerungen eines Europäers - 1942). Otin sen jo esiin hyllystäni. Olen sen joskus nuorena lukenut ja muistan sen innostavuuden. Nyt olisi aika uudistaa ja täydentää elämystä.  

Tänään tulin toisiin ajatuksiin. Arvokkaalle, viisaalle ja poikkeuksellisen tyylitietoiselle teokselle pitää antaa sen ansaitsema lukemisrauha. Nyt minulla ei ole sellainen hetki.   

Ei pidä ottaa luettavakseen arvoteosta, jos siihen ei ehdi kunnolla keskittyä. Minua vievät nyt työ ja kotiin kannetut asiakirjamapit. Laatukirjan lukemisesta tulisi nyt silkkaa sälää - hetki nyt, ehkä hetki huomenna tai sitten vasta ensi viikolla. Ei käy!  

Tällaista tilannetta varten pitää ottaa esiin aivan toisenlaiset nautintolukemiset, sellaiset jotka eivät kärsi lyhyeksi jäävistä lukutuokioista. Lyriikka on sellaista. Voin lukea yhden runon. Parhaimmillaan siinä on antia koko päiväksi.  

Novellit ovat toinen mahdollisuus. Sellaiset lyhyet ja mehukkaat jutut kuin vaikkapa Haanpäällä. En kuitenkaan nyt kelpuuttanut Haanpäätä, sillä hänen tuotantonsa tunnen läpikotaisin.  

Selasin hyllyjäni. Sopiva löytyi vasta viimeisen hyllyn alimmaiselta tasolta. Siellä on aakkosjärjestyksen Ö.  

István Örkény: Minuuttinovelleja. Kirjassa on monta kymmentä novellia, kaikki suunnilleen yhden sivun pituisia. "Käyttöohjeen" mukaan ne on nimenomaan tarkoitettu luettavaksi kiireen keskellä. "Huono vointi tai rasittuneet hermot eivät ole esteenä." Novellin ehtii lukea vaikkapa odotellessa, kun puhelin tyyttää varattua.  

Minuuttinovelleista lähti liikkeelle mieleenmuistuma, että Juhani Peltosella oli vielä tiiviimpää novellitaidetta, olisiko ollut peräti 15 sekunnin novelleja, sellaisia joissa koko tarina tuli kerrotuksi kymmenellä rivillä ellei allekin. Kokonaisia elämäntarinoita. Etsin hyllystäni mutta en löytänyt. En muista missä niitä oli. Pitää siis pärjätä Örkényn kanssa. Niillä mennään lähipäivät. Eivät ne Zweigin tasolle yllä mutta silti.

 

Häiritseviä asioita

 

"On vaikea järjestää asiat niin, ettei mikään maailman asia häiritse."  

Sitaatti jäi häiritsemään mieltä.  Tuli siis yksi häiritsevä asia lisää. Olisi niitä ollut riittävästi ilmankin. Piti ruveta ajatuksissa laskeskelemaan, kuinka monta. Paljon löytyi, vaikka on joutilas viikonloppu. Pieniä mutta paljon. Isot ovat sitten ihan eri asia. "Häiritsevä" ei ole niille oikea sana, tarvitaan jokin järeämpi.  

Sitaatti on peräisin taidemaalari Marjatta Tapiolan haastattelusta (HS 9. helmikuuta). Häneltä on avautumassa kaksi näyttelyä. Yksi mielitaiteilijoistani.  

Pääsisiköhän häiritsevistä asioista eroon, jos olisi tarmokkaampi? Vai tulisiko niitä lisää sitä mukaa kun entiset saa pois päiviltä? Aikaansaamisen määrästä siinä taitaa enimmäkseen olla kyse. Aina on keskeneräisiä juttuja, joita ei tahdo saada hoidetuksi. Työt menevät etusijalle, eivät ne samalla tavalla häiritse, sillä ne ovat itsestäänselvyys.   

Mutta töiden lisäksi on yksityisiä aikomuksia, aloitteita, tarpeita, lupauksia, suunnitelmia ja niiden viivästymiä.  Perusteluina on enimmäkseen se, ettei ole muka ehtinyt, viitsinyt tai jaksanut. Harvemmin se, ettei ole halunnut.   

Tällainen tila häiritsee. Kuten vaikkapa se, etten ole käynyt tänä talvena kertaakaan hiihtämässä. Mikä estää? Kaikki tarpeellinen on: lunta, Keskuspuisto, sukset, sauvat ja pipo. Talven selkä on jo taittumassa. Menetänkö hienon kokemuksen pelkkää saamattomuuttani?  

Tai toinen esimerkki. Kaupungin museoissa ja gallerioissa olisi vaikka kuinka monta kiinnostavaa näyttelyä. Minulla on kotini työhuoneen seinällä (tosin oven takana piilossa) ilmoitustaulu, johon kerään Post it -lapuilla tiedot kaikista kiinnostavista näyttelyistä ja niiden aukioloista. Täällä olen lihapatojen äärellä, mutta harmillisen paljon herkkuja pääsee lipsahtamaan ohi suun.  

Juuri nyt olisi syytä mennä taidemuseoihin. Olisi Ateneumissa Symbolismi ja Eero Järnefelt. Olisi Leena Luostarinen Taidehallissa ja Hannu Väisänen Forsbomin galleriassa.   

On myös paljon lukemista odottavia kirjoja ja katsomista odottavia elokuvia ja teatteriesityksiä ja kuuntelemista odottavia levyjä ja konsertteja. En ehdi kaikkea mitä haluaisin. Häiritsee.  

Näin on varmaankin ollut aina. Kuvassa kiinnostavia kulttuuri- ja huvitapahtumia Tampereella v. 1935 (Kansan lehti 11. lokakuuta). 

 

Arkistojen aarteet

 

Päivä kului kokouksessa ja lounaalla hotelli Marskissa. Enpä ole siellä vuosiin enää tullut käyneeksikään. Joskus kauan sitten se oli pressiklubin paikka. Nyt paikka oli ikävystyttävän tuntuinen, sellainen kuin hotellit kaikkialla ovat.  

Kokouksessa otin taakakseni uuden projektin - en voinut olla ottamatta. Vuoronvarausvirasto siirtää vanhat arkistonsa digitaaliseen muotoon - siihen on nyt määräraha. Se tarkoittaa, että laaja mappiarkistomme tyhjennetään ja kaikki tarpeellinen skannataan ja sitten turha tuhotaan ja säilyttämisen arvoinen tarjotaan Valtionarkistoon.  

Minä otin vaivakseni vanhimman aineksen. Sen vuoksi minun pitää selata läpi suuri määrä Mercantil-mappeja. Niiden sisältöä tuskin kukaan on koskaan käynyt läpi. Nyt minä käyn. Niissä tuskin on paljonkaan skannaamisen arvoista.   

Alustavasti arvioin, että jos selaan läpi kaksi mapillista viikossa, työni kestää vuoden. Voin tehdä urakan kotonani, konttorille ei sitä varten tarvitse vaivautua. VVV hoitaa kuljetukset. Kesällä en selaa.   

Pohdittavaksi jäi, kannattaako selaaminen aloittaa vanhimmasta vai nuorimmasta mapista. Molemmilla on puolensa - hyvät ja huonot. Jos aloitan vanhimmasta, en pysty arvioimaan eri projektien myöhempiä vaiheita. Voin heittää roskiin vähäpätöiseltä tuntuvia aloitteita, joista onkin myöhemmin tullut jotain merkittävää. VVV:n vanhoista diaareista ei voi nähdä, onko jokin projekti edennyt vai sammunut.  

Luultavasti on viisasta edetä takaperin. Uusimmasta mapista näen lopputuloksen. Sitä vanhemmista mapeista löydän lopputulosta edeltävät vaiheet. Jos mitään lopputulosta ei ole, ei liene tarpeellista säilyttää edeltäviä vaiheitakaan - siis sellaisia loputtoman runsaita aloitteita, ehdotuksia, suunnitelmia ja tavoitteita, jotka eivät ole johtaneet mihinkään.   

Onneksi en joudu itse kiipeilemään arkistokammion korkeilla hyllyillä oikeaa mappia etsien. Kiipeilyn hoitaa sihteerini neiti B. Hän on muun pätevyyden ohella käynyt sirkuskoulun ja kelpaa vaikka akrobaatiksi.

 

Ruotsinkieliset

 

Lähdin sakeassa lumisateessa Kruununhaasta kotiin päin. Esplanadilla mieskuoro (Akademiska sångföreningen)  lauloi Runebergin patsaalla. Tuli mieleen, että pitää käydä kahvilassa - on SE juhlapäivä. 

Runeberg on ollut minulle kaksijakoinen runoilija. Koulussa luettiin Vänrikki Stool. Suomenkielistä koulua kun kävin, teos luettiin suomeksi - Otto Mannisen käännös. Se jätti vastenmielisyyden.  

Paljon myöhemmin luin kirjan ruotsiksi. Siitä jäi toisenlainen vaikutelma. Enää ei maistunutkaan yletön vanhakantaisuus, ei ollut loppuheittoisuutta, ei rytmin kummallisuuksia,  ei omituisia sanajärjestyksiä. Se oli kepeää.  

Varhaiset fennomaanit olivat vaatineet eurooppalaisten runomittojen siirtämistä suomeen. Tätä Manninen ja Cajander käännöksissään tiukasti toteuttivat. Yksi sellainen oli nouseva runomitta, jambi, jota Runeberg käytti runsaasti. Käännösten ongelma oli se, että jambi ei aina ole kovin luonteva suomenkielisessä runossa. Tulee rytmiongelma, sillä suomenkielessä pääpaino on ensimmäisellä tavulla.  

Mannisen ja Cajanderin käännökset kuitenkin vakiintuivat ja kivettyivät ja hallitsivat pitkät vuosikymmenet. Notkeaa nykykieltä ne eivät olleet. Niissä maistui eräänlainen sotilaallinen uho, siksi ne saivat turhankin hurmahenkistä sävyä.  

Mutta alkuperäinen ruotsinkielinen runo ei vanhentunut lainkaan, paitsi joissakin oikeinkirjoituksen yksityiskohdissa. Suomenkielinen lukija harhautui luulemaan sellaistakin, mitä alkuperäisissä runoissa ei ollut. Laskeva runomitta, varsinkin trokee, olisi ollut suomen kielelle ominaisempi.  

Esimerkki:

(1. Runebergin alkuperäinen "Molnets broder)   2. Mannisen käännös 1909   3. Juhani Lindholmin käännös 2007)  

• 1.  Ej kom den vän, som kunde få / hans sista avskedsord, / ej var den jord, han blödde på, / en älskad fosterjord. / Hans hembydg Volgas bölja skar; / en hatad främling här han var.  
• 2. Ei ystävä hält´ yksikään / jäähyväissanaa saa, / Maa jota kastoi verellään, / ei ollut synnyinmaa; / kotonsa Volgan äärell´ on, / tääll´ on hän vieras suomaton.  
• 3.  Ystävä ei kuulla saisi  / viime sanojansa; / hän ei verin kostuttaisi / maata rakkaintansa. / Synnyinmaataan Volga halkoi, / täältä vihan rannat alkoi.  

Kokeilkaapa käännösten rytmiä vaikkapa sormella pöytää naputtaen. Mannisella iskukohta osuu sanassa monta kertaa ikään kuin vääriin kohtiin, Lindholmilla ei. Ero on siinä, että Lindholm on hylännyt jambin ja ottanut tilalle trokeen.   

Häviääkö runosta jotain olennaista? Väärentääkö Lindholm taideteoksen? Siinäpä aihe kiisteltäväksi. Minä olisin valmis väittämään, että Runeberg nykysuomeksi antaisi koulukäytössä myönteisempiä lukukokemuksia kuin vanha.  

*   *   *    

Patsaalta kävelin Esplanadin puistoa toiseen päähän ja poikkesin Akateemiseen kirjakauppaan. Selailin pitkään Jörn Donnerin vasta ilmestynyttä muistelmateosta Mammuten (suomeksi Mammutti). Olin aamulla lukenut arvostelun sekä Helsingin Sanomista että Hufvudstadsbladetista. Molemmat olivat hieman pidättyviä kehuissaan.   

Teos on varsinainen järkäle - sivuja pitkälti toista tuhatta. Hintakin melkoinen. Pohdiskelin, ostaisinko. Olen lukenut Donnerin tuotantoa aika paljon, en kuitenkaan kaikkea. Uusi järkäle ei mahtuisi kirjahyllyyni. Ainakin kolme kirjaa pitäisi poistaa antamaan tilaa.  

Lueskelin keskivaiheilta muutaman sivun. Aika ilkeästi - etten sanoisi hävyttömästi - Donner siinä käsittelee erästä tuttua henkilöä. Ilkeys on kritiikin mukaan koko teokselle ominainen sävy. Kaikkein armottomimmin hän kuvaa omaa itseään. Mietin ostamista vielä.  

Televisiosta tulee torstaisin Donnerin elokuvien sarja. Aikanaan moni niistä oli skandaalinkäryinen. Enää ei. Eivät ne mitään mestariteoksia ole mutta katsomisen arvoisia hyvinkin. Suomalaista uutta aaltoa.  

Kirjakaupasta kävelin lumisateessa Bulevardia pitkin Ekbergin kahvilaan ja ostin kahvin ja runebergintortun. Perinnettä kunnioittaen. Oikeammin fredrikan, sen kosteamman. Hyvää oli.  

Kuvassa on Donnerin talo Pohjoisrannassa. Siellä on se kuuluisa kirjasto, josta olemme nähneet kuvia vaikka missä, varsinkin kirjakerhon mainoksissa. Siellä kirjahyllyjen edessä on otettu myös viimeisimmän Suomen kuvalehden kuvat. Niissä ikuinen itsensäpaljastaja-Jörn on taas kerran ilkosillaan, aivan kuin nuorempana omissa elokuvissaan. Jotenkin sympaattisempaa kahdeksankymppiseltä.

 

"Tietä suoraa harva vaeltaa"

 

Katsoin Yle-Teemalta aloitusjakson uudesta Iskelmä-Suomi-sarjasta. Oli koskettava. Tätä sarjaa pitää ruveta seuraamaan.   

Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että olen päässyt näkemään ja kuulemaan livenä jokaista tässä jaksossa esiteltyä laulajatähteä: Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Irwin, Badding, Topi Sorsakoski, Kari Tapio ja Laila Kinnunen. Sama kokemus taitaa olla aika monella ikäpolveni suomalaisella. Kollektiivista suomalaismentaliteettia, yhtenäiskulttuurin viimeisiä ilmiöitä.  

Oikeastaan on outoa, että olen kaikki nämä artistit käynyt kuuntelemassa, sillä olin nuorena rokkimiehiä. Muistan harmituksen, kun 60-luvun lopulla Suosikin Top-100-listalla kaikkien Beatles-levyjen seassa aivan kärjen tuntumassa oli Tapio Rautavaaran Häävalssi ja Tuopin jäljet. Se tuntui takapajuiselta. Sittemmin mielipiteeni on muuttunut.  

Ohjelmasarjan ykkösjakson teemana oli artistien surullinen kohtalo. Selkosuomella sen nimi on viina. Sekin on suomalaisen mentaliteetin perustarina. Kirjoitukseni nimi tulee Laila Kinnusen koskettavasta laulusta, joka kertoi hienon artistin kohtalon jo etukäteen.  

Parhaiten näistä seitsemästä artistista tulin tuntemaan Baddingin ja Sorsakosken, sillä heidän esiintymisiään pääsin seuraamaan useita kertoja. Molemmat olivat poikkeuksellisen ristiriitaisia ilmiöitä. Ulkoinen hahmo ja laulu olivat ristiriidassa. Ääni tuli vääränlaisesta hahmosta. Ikään kuin olisi tapahtunut jonkinlainen virhekytkentä.  

Hahmo oli luuserin hahmo - kaljakapakan pummin ulkomuoto. Mutta jumalainen ääni. Kaiken tangon ja humpan yllä kuului kuitenkin häivähdys rock-vivahteita. Laulujen sanat olivat kuin meidän kaikkien kollektiivisesta tajunnasta, sieluun ja sydämeen kolahtavaa melankoliaa. Mukana oli myös epämääräinen aavistus parodiaa. - Täyttä paradoksia.  

*  *  *    

Paljon samaa oli näyttelijä Matti Peltsi Pellonpäässä, Kaurismäen luottonäyttelijässä, vaikka hän ei kummoinen laulaja ollutkaan. Karismaattinen näyttelijä jolla oli karismaattiseksi näyttelijäksi poikkeuksellisen epätodennäköinen ulkonäkö. Hänestä ei katsettaan saanut käännetyksi eikä puheelta voinut korviaan sulkea. Ei pelkästään pummin ulkonäkö vaan pummi oikeastikin. Hänellä oli tapana istua ravintola Elitessä, joka sijaitsee aivan Töölöntorin lähellä. Siellä on hänellä kantapöytä, sama kuin Tauno Palolla. Toivottavasti näille hienoille mutta heikoille iskelmäartisteille pystytetään johonkin kapakan tai kuppilan nurkkaan myös muistolaatta. Näköispatsaiksi heistä ei ole. - Kuvassa Peltsi saapuu Eliteen takki liehuen.  

 

Kamala käsiala

 

Kansakoulussa ja vielä keskikoulun alaluokillakin oli kaunokirjoitustunteja. Niistä ei moni poika pitänyt, ne olivat kovin vaivalloisia. Piti työskennellä hiljaa ja huolellisesti. Kaunokirjoitusta pidettiin tyttöjen touhuna.  

Mustekynällä kirjoitettiin. Pulpetin kannessa oli kolo ja kolossa mustepullo. Sinne kynän terä kastettiin. Mustetta tippui terästä helposti, ja se teki tahran vihkoon, ja silloin sai opettajalta moitteet. Varustuksiin kuului myös imupaperi, mutta tahroihin se ei auttanut. Sillä kuivattiin kirjoitus heti tuoreeltaan.  

Tällainen on vierasta nykykoulussa. Minusta se on vahinko. Olen sitä mieltä, että ihmisen olemukseen kuuluu myös  taito tehdä käsillään tarkkaa työtä. Se on arvo sinänsä, eikä sitä korvaa mikään tehokkuus tai näppäryys, jolla perustellaan siirtymistä tietokoneella kirjoittamiseen. Käden taitoa ei tule, jos sitä ei lapsena opi.  

Minä pidin kaunokirjoituksesta ja sain työstäni kehuja opettajalta. En vielä kansakoulussa, josta näytekuva on, vaan oppikoulun puolella. Myöhemmin aikuisena kävin kaksikin kurssia, joilla opiskeltiin kalligrafiaa. Taidolle on ollut käyttöä. 

Koulun tunneilta jäi muistiin merkillinen yksityiskohta. Kaverini Jouko P. oli varsinainen sähläri mustekynänsä kanssa eikä koskaan saanut käsialaansa kuntoon. Opettaja torui. Hän sanoi, että Joukon käsialasta ei saisi selvää edes apteekkari.  

Apteekkari? Ihmetys jäi kytemään. Miten apteekkari liittyy epäselvän käsialan lukemiseen?  

Jossain vaiheessa opettaja selitti asian. Hän kertoi, että lääkäreillä on sekainen käsiala, kun he kovassa kiireessä kirjoittavat reseptejä ja lähetteitä. Niitä apteekkari joutuu tulkitsemaan, ja siinä taidossa he ovat kokemuksen myötä kehittyneet eteviksi.  

[Blogiani lukevat lääkärit älkööt nyt pahastuko - tiedän että heitä on yksi varmasti ja hänen bloginsa   välityksellä mitä ilmeisimmin useita. En herjaa, en pilkkaa, en panettele ammattikuntaa. Kerron vain muistikuvan kaukaa menneisyydestä. Käsialaongelma ei liene voimassa nykyaikana]  

Vähäpätöiseltä maistuva yksityiskohta jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Muistikuva aktivoitui viime kesänä, kun pengoin kesäasuntoni aitanvintillä olevaa laatikkoa, jonka sisällä on suuri määrä vanhempieni paperijäämistöä. Sieltä löytyi oheinen lähete - lääkärin vuonna 1952 kirjoittama. Kaunokirjoituksen opettaja oli ainakin tämän lääkärin kohdalla oikeassa. 

Osaisiko muka joku apteekkari (tai joku muu) lukea näytteenä olevaa lähetettä?  En tiedä, onko blogini lukijoissa yhtään apteekkaria. Jos on, pyytäisin ystävällisesti pistämään sähköpostiosoitteeseeni tiedon sisällöstä (osoite löytyy tästä vierestä). Asia on minulle kiinnostava osa perheeni historiaa.  

Voi olla, että tällaisen näytteen laittaminen nettiin näkyville rikkoo intimiteettisuojaa. Sitä varten manipuloin kuvasta piiloon tunnistetiedot:  osan järjestysnumerosta ja päivämäärästä. Kyseinen henkilö on ollut jo yli puoli vuosisataa haudan levossa.   

*   *   *    

Kuvassa oleva koululaisen vihkokirjoitus kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka uskonnon opetus läpäisi silloin ennen kansakoulussa kaikki oppiaineet, kaunokirjoituksenkin. Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla.