Juna hiljaista miestä kuljettaa

 

 

Kävin Jyväskylässä. Juna kuljetti hiljaisen miehen. Olin varannut kiinnostavan kirjan matkalukemiseksi.   

Kirjani oli Johan Wreden kirjoittama Tikkanens blick. Se on Tikkasen läheisesti tunteneen kirjallisuusprofessorin kuvaus lankomiehestään, suomenruotsalaisesta kauhukakarasta Henrik Tikkasesta.  

Olin etukäteen iloinnut matkasta, kun ei tarvitse itse ohjata. Junassa on hyvä lukea.  

Menomatkalla lukeminen ei edistynyt.   

Vika ei ollut kirjassa vaan viereeni istuneesta matkustajasta. Sattui nimittäin viereeni istahtamaan varsinainen pälpättäjä, suunnilleen ikäiseni mies. Hän ei ollut hiljainen vaan selosti asioitaan koko matkan Tampereelle asti, jossa hän jäi pois.  

Hänellä meni huonosti. Kaikki asiat olivat päin helvettiä: vaimo oli karannut, työpaikka oli saneerattu ja pomo kiusasi, rahaa ei ollut, kaveri oli petkuttanut, naiset eivät anna, auto oli rikki,  Ilves ei pärjännyt, maksa oli sökönä, krapula vaivasi ja muutenkin vitutti ankarasti. Poliitikotkaan eivät tehneet mitään, eivät edesi SEN yhden. Kaikkialla oli pelkkää kelvottomuutta, osaamattomuutta, epäpätevyyttä, laiskuutta, turhuutta.   

Mietin matkan jatkuessa, missä olen hiljattain lukenut kuvauksen tämän herran sielunveljestä. Löytyihän se, ja kotiin palattuani tarkistin asian.  

Kyllä. Aleksander Kuprinin kertomuksessa "Häät" on alivänrikki Slezkin, joka on raivoissaan kaikelle:    

"Ryökäleitä, Slezkin ajatteli. Hän halveksi kaikkea, mikä ei sisltynyt hänen ahtaan elämänsä arkipäivään tai mitä hän ei ymmärtänyt. Hän halveksi tiedettä, kirjallisuutta, kaikkia taiteita ja kulttuuria, halveksi pääkaupungin elämää, vielä enemmän ulkomaita, halveksi peruuttamattomasti kaikkia sivistyshenkilöitä, halveksi reservivänrikkejä, , mikäli niillä oli ylempi sivistys kuin hänellä, halveksi kaartia ja pääesikuntaa, vieraita uskontoja ja kansallisuuksia, hyvää kasvatusta ja jopa tavallista siisteyttä, halveksi syvästi raittiutta, kohteliaisuutta ja siveyttä."  

Vippasin kaverille vitosen, että pääsisi kaljalle. Varmaankin asemaravintolaan. Tuli mieleen, että Tikkanen oli oikeassa kirjottaessaan aforismin "Tyytymättömyys antaa perehtyneisyyden vaikutelman".    

Paluumatka sujui rattoisasti. Kirjakin eteni.  

Tikkanen (1924 - 1984) oli uskomaton tyyppi. Hän piirsi kuvia lehtiin ja kirjoihin, hän kirjoitti kirjoja, jotka shokeerasivat paljastuksillaan. Hän kirjoitti armottomia aforismeja. Ja hänen vaimonsa Märta Tikkanen kirjoitti miehensä vimmaisesta alkoholismista mestariteoksen "Vuosisadan rakkaustarina".  

Minulla oli kerran tilaisuus seurata läheltä, kun Henrik piirsi maisemaa Helsingin keskustassa. Hänellä on Helsinki-kuvia vaikka kuinka paljon. Samoin kuvia Tukholmasta, Oslosta, Roomasta, vaikka mistä. Kuvassa Henrik on piirtänyt näkymän Senaatintorilta. Vasemmassa laidassa on Suomen hallituksen palatsi. Siellä istuvat ministerit, siis ne jotka eivät tee mitään. "Pieni talo", josta näkyy vain osa hallituspalatsin nurkan takaa, on Sederholmin talo. Tämän päivän Helsingin Sanomista luin, että siitä on lähiaikoina tulossa Lasten museo. Hieno idea.   

Kuva on kirjasta Pohjolan pääkaupungit (WSOY 1966)

 

 

 

 

Pärinäpoikia ja surinasussuja

 

 

Sähäkkyydestään tunnettu sihteerini neiti B. keksii aina kaikenlaisia kummallisuuksia, joita hän sitten yrittää tartuttaa muihin, varsinkin minuun. Olen oppinut olemaan varuillani.  

Virastossamme on ollut tiedossa, että neiti osti muutama vuosi sitten moottoripyörän, sellaisen ison ja nopean. Nimeä en tiedä, kun en ole sitä nähnyt, mutta neiti on kertonut, että sillä pääsee yli kahtasataa.  

Nyt neiti sitten yrittää vietellä meitä muitakin moottoripyöräilijöiksi. Hän kertoo, että erityisesti varttuneessa iässä olevat johtajatason herrat ovat innostuneet moottoripyöräilystä. Siis juuri sellaiset kuin minä ja muutama muu, joille hän on ideansa esittänyt. Lähtisimme sitten kesällä porukalla vaellukselle pitkin Eurooppaa tai vaihtoehtoisesti Lappiin.  

Järkytyin pelkästä ajatuksestakin mutta yritin olla näyttämättä sitä. Minä en ole koskaan ajanut moottoripyörällä. Mopoa vähän kokeilin nuorena, mutta se tuntui epämukavalta. Vaihdoin rättisitikkaan heti kun tulin ajokortti-ikään. Oppisinko edes ajamaan moottoripyörää? Se on ymmärtääkseni onnettomuuksille altista puuhaa.  

Olen makustellut ehdotusta mielikuvituksessani. Entäpä jos sittenkin... Olisihan se komeaa. Olenhan minä sitä porukkaa maanteillä nähnyt. Partaisia äijiä, vatsakkaita. Istuvat takakenossa buutsinkärjet pystyssä, ohjaustanko korkealla, mustat nahkakamppeet, liivinselkämyksessä outoja kuvioita. Ajavat lujaa ohi, kun minä ajan Toyota Yariksellani sataakahtakymppiä kolmostiellä.  

Neiti sanoi, ettei meidän tarvitsisi kahtasataa ajaa, vaikka pyörällä pääsisikin. Eihän tässä rosvojengiin olla liittymässä. Ei tarvita sinkoa mukaan tarakalle.  

Tämä täytyy nyt panna hiljaiseen harkintaan talven ajaksi. Moni on sanonut, että nyt puolieläkeläisenä pitäisi suuntautua aivan uudenlaisiin harrastuksiin. Muutoin voi juuttua paikalleen, eikä se ole hyväksi. Alla olevaa kuvaa tutkimalla yritän tutusta alan perusteisiin.

Elämää suuremmat

 

Katselin Teemalta Fritz Langin vanhaa tyylikästä rikoselokuvaa Nainen ikkunassa (Woman in the Window - 1944) ja mietin samalla aiemmin päivällä ilmestynyttä YLEn kriitikkoäänestystä kaikkien aikojen parhaista kotimaisista elokuvista. Koska en itsekään ole aivan osaton kotimaisesta elokuvatarjonnasta, mietin, millainen olisi minun suosikkilistani.  

Kriitikkoäänestyksen kymmenen kärjessä oli tämän näköinen:  

1. Komisario Palmun erehdys - Matti Kassila 1960

2. Kauas pilvet karkaavat - Aki Kaurismäki 1996 

3. Valkoinen Peura - Erik Blomberg 1952 

4. Tuntematon sotilas - Edvin Laine 1955 

5. Kahdeksan surmanluotia - Mikko Niskanen 1972 

6. Mies vailla menneisyyttä - Aki Kaurismäki 2002

7. Paha maa  - Aku Louhimies 2005 

8. Jäniksen vuosi - Risto Jarva 1977 

9. Sensuela - Teuvo Tulio 1973 

10. Calamari union - Aki Kaurismäki 1985 

10. Maa on syntinen laulu - Rauni Mollberg 1973

10. Tuntematon sotilas - Rauni Mollberg 1985   

Makuasioista ei sovi kiistellä, mutta kiistelen silti. Minun listani olisi pääpiirteittäin samansuuntainen kuin kriitikoiden, mutta muutama olennainen ero löytyisi. Koska listalla on tasapistein enemmän kuin kymmenen, käytän samaa väljennystä itsekin.  

Erot olisivat seuraavat.  

1. Ykköseksi Komisario Palmun rinnalle, ehkä hieman ohikin, nostaisin Kahdeksan surmanluotia. Se on minun ikiaikainen suosikkini. On todellisen mestarin työtä onnistua tekemään niin pahasta aiheesta niin lämmin ja herkkä teos. Mikko Niskasta nostaisin muutenkin listalle, ainakin Pojat, ehkä myös Käpy selän alla.  

2. Kaurismäet ovat kohdallaan muilta osin, mutta Calamarin tilalle nostaisin Tulitikkutehtaan tytön. Tiukkaa tekee, en taitaisi saada mahtumaan mukaan toista Kaurismäkeä - kärkkymissijoilla olisivat Arvottomat ja / tai Valehtelija.  

3. Molemmat Tuntemattomat sijoittuvat minun listallani alemmaksi. Minun silmissäni ne ovat huippuhyvän kirjan hieman vinoon eksyneitä kuvituksia. Kriitikot äänestivät myös nimikkeellä Yliarvostetuin elokuva, ja sen voitti Laineen Tuntematon. Ymmärrän valinnan. Asenteeseen saattaa kyllä vaikuttaa se, että sitä elokuvaa esitetään liikaa, siihen tulee kyllästyminen, kun sen näkee joka itsenäisyyspäivä. Siitä on tullut samanlainen itsestäänselvyys kuin joulurauhan julistamisesta jouluaattona.   

4. Valkoinen peura on jäänyt minulle yhdentekeväksi. Se ei mahtuisi minun listalleni.   

5. Pahan maan sijoittumista näin korkealle en ymmärrä. Minun silmissäni se on varsin keskinkertainen teos.  

6. Jäniksen vuoden sijoittumisen listalle saatan nippa nappa hyväksyä. Risto Jarvalta saattaisin kyllä valita myös Työmiehen päiväkirjan tai Kun taivas putoaa -elokuvan.  

7. Teuvo Tulion Sensuela on kriitikkojen listan yllätys. En olisi uskonut, että sille löytyy kannattajia, sillä se on varsin outo ja omituinen tapaus suomalaisessa elokuvahistoriassa. Pidän sen valintaa sympaattisena yllätyksenä. Mutta onko se paras Tulion tekemistä filmeistä - siitä voi olla eriäviä mielipiteitä. Entä Hornankoski tai Intohimon vallassa?  

8. Kriitikoiden listalta puuttuu muutama tärkeä.

Jotenkin tuntuu vajaalta, että siellä ei ole yhtään Hella Wuolijoen suurista draamoista. Ehkä Juurakon Hulda, Tyttö kuunsillalta tai joku Niskavuori-sarjasta, vaikkapa Heta.  

9. Uusia elokuvia listalla on kovin vähän, ja niistäkään minulle ei kelpaa Paha maa. Minulle viime vuosien huipputeos on ollut Saara Cantellin  Kohtaamisia. Sen nostaisin listalle.  

10. En tiedä, onko kriitikkoja kielletty valitsemasta listalle televisiotuotantoja. Ei kai, sillä ainakin Kahdeksan surmanluotia tehtiin alun perin televisiolle. Siksi olisi loogista tarjota mitakin. Yksi olisi Jukka Sipilän ohjaama Aliisa. Toinen olisi Åke Lindmanin ohjaukset Elämänmeno ja Myrskyluodon Maija.  

11. Ja sitten tämä ykköseksi valittu Matti Kassila. Komisario Palmu ansaitsee paikkansa, mutta olisi niitä muitakin. Pidän tavattomasti hänen tuotannostaan, muistakin kuin Palmuista. Listalle olisi kärkkymässä sellaisia aikansa mestariteoksia kuin Elokuu, Sininen viikko, Radio tekee murron ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus.  

12. Lopuksi: Huomaattehan, kaikki te jotka kanssani katsoitte Teeman maanantaista Fritz Lang -elokuvaa, millaisen kumarruksen Matti Kassila suuntaa 16 vuotta myöhemmin juuri tähän Nainen ikkunassa -elokuvaan. Kassilan Tulipunainen kyyhkynen käyttää täsmälleen samaa juonikuviota. Rikoskuvion ja henkilöiden todellinen tila selviää molemmissa katsojalle vasta elokuvan viimeisen minuutin aikana.  

Kuvissa on voittajan, komisario Frans Palmun, muistokyltti ja portti  soitteessa Rauhankatu 11, Kruununhaka, Helsinki. Elokuvassa vilahtaa kohtaus, jossa Palmu pistäytyy kotonaan, ja kohtaus on kuvattu tämän osoitteen portaikossa. Dekkariseuran sponsoroima kyltti on sijoitettu harmillisen korkealle seinään, joten ohikulkija ei sitä helposti huomaa ja valokuvan ottaminen kurkotetuin käsin on hankalaa. Ei kovin hyvin onnistunut..

 

 

 

 

 

 

Sikamaista

 

Olen työskennellyt viime päivät kirjoitusprojektini kimpussa. Työhöni olen tarvinnut melkoisen pinkan lähdeteoksia. Kävin lainaamassa niitä useasta kirjastosta.  

Työ sujui muuten hyvin, mutta tuli yksi ongelma. Tiesin, mistä kirjasta eräs tarvitsemani vanha kuva löytyy. Aikomukseni oli skannata se talteen, sillä tarvitsen sitä myöhemminkin.   

Kyseessä on värikuva, joka on käsityönä liimattu paikalleen kirjan sivulle, ikään kuin liitteeksi. Selaan kirjaa edestakaisin, mutta kuvaa ei löydy. Mietin, olenko tullut vanhuudenhöperöksi, kun tiedän, että kuva kuuluu tähän kirjaan mutta en löydä sitä. Muistanko väärin? Olenko kerta kaikkiaan erehtynyt?  

Sitten keksin. Yksi sivu puuttuu.   

Se on leikattu pois niin taitavasti, että sitä ei huomaa. Jonkinlaisella terävällä veitsellä sivu on leikattu irti niin läheltä sidosreunaa, että jäljelle on jäänyt vain ohut viipale paperia, joka jää piiloon viereisten sivujen taitosten alle. Aivan huomaamaton tihutyö.  

Kun selailen kirjaa, huomaan, että puuttuvia kuvasivuja on enemmänkin.  

*   *   *     

Ensimmäinen tutustumiseni lainakirjoihin tapahtui kansakoulussa 50-luvun lopussa. Opettaja vei luokan lauantaisin opettajainhuoneen eteisessä sijaitsevan kaapin eteen. Siinä seisoimme piirissä ja opettaja avasi kaapin. Se oli täynnä kirjoja, jotka oli päällystetty ruskealla voimapaperilla. Kansikuvia ei näkynyt. Selkämykseen oli mustekynällä kirjoitettu kirjan nimi.  

Kaapista opettaja ojensi jokaiselle oppilaalle kirjan käteen. Lukuaikaa oli yksi viikko. Seuraavana lauantaina kirja piti palauttaa, ja sitten vaihdoimme kirjan vierustoverin kanssa.  

Komento oli kova. Kirjaan ei saanut jäädä minkäänlaista merkkiä siitä, että joku on siihen koskenut. Ei likaisia sormia. Jos oli nuha tai yskä, kirjaan ei saanut koskea. Erityisen tuomittavaa oli nuolaista sormea sivua kääntäessä. Eräs luokan poika joutui tiukoille, kun opettaja löysi hänen kirjastaan hiirenkorvalle taitetun sivun. Kirjastot olivat sellainen aarre, että niitä tuli kunnioittaa.  

Muistan tapauksen opiskeluajoiltani. Löysin erään tyttöystäväkokelaan hyllystä nipun kirjaston runokirjoja, joissa ei ollut palautuspäivämäärän ilmoittavaa lappua. Ihmettelin asiaa, ja kävi ilmi, että hän oli kähveltänyt kirjat. Ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen minuun, kirjallisuudenopiskelijaan. Se suhde loppui siihen - ei auttanut, vaikka hän eräiltä muilta ominaisuuksiltaan oli hyvinkin innostava.   

Ja nyt siis törmään vanhan, arvokkaaseen kirjaan, josta joku on viillellyt sivuja pois. Sikamaista, sanoisin.  

Kuvassa se vanha ohje, joka oli liimattu jokaiseen lainakirjaan. Suosittelen edellen noudatettavaksi.

 

Matkamies maan

 

Eilen luvattiin isoa lumisadetta eteläänkin. Kävin kiireesti viemässä auton talvisäilöön.  

Näin olen tehnyt jo monena talvena. Minulla on hyvä säilöpaikka kaverin tallissa naapuripitäjässä. En edes vaihda talvirenkaita vaan pistän auton kerta kaikkiaan pois liikenteestä lumiseksi ajaksi. Vakuutuksetkin pistän katkolle, kun sen voi tehdä netissä.  

Ei kuitenkaan tullut lunta vaan loskaa, joka näyttää sulavan pois. Jospa talvi ei tulekaan. Odotan vielä vakuutuksen kanssa.  

Olen tympääntynyt siihen, että kaupungissa ei ole parkkitilaa talvisin senkään vertaa kuin kesällä. Kadunvarrella seisova auto jää aina lumikasojen alle - kuten kuvassa. Esiin kaivaminen aurauspäiväksi on rasittavaa ja sitä paitsi turhaa. En tarvitse autoa mihinkään talviaikana, kun en käy kesäasunnollani.  

Kaupungissa kävelen aina kun mahdollista. Pidemmät matkat ajan raitiovaunulla, bussilla tai metrolla. Helsingissä julkinen liikenne toimii hyvin, ainakin kantakaupungissa. Ihmettelen niitä, jotka viitsivät ajaa omalla autolla vaikkapa Töölöntorilta keskustaan. Matka ei ole pitkä, mutta se on huomattavan vaivalloista. Pitää ajaa parkkiluolaan ja maksaa siitä. Kuskilla pitää olla jonkinlainen asenneongelma, sillä raitiovaunu veisi ovelta ovelle.  

Maaseudulla ja esikaupungeissa asiantila on kokonaan toinen. En yritä ehdottaa autottomuutta muualle kuin toimivan joukkoliikenteen alueille. Polkupyöräilijät ovat kyllä minun silmissäni erityisen kunnioitettava ihmislaji, mutta se ei sovellu kaikille.  

Jos kauemmaksi Helsingistä talvella lähden, menen junalla. Se on mieluisin matkantekovälineeni. Olen interreilannut nuorempana pitkin Eurooppaa ja yöpynyt milloin missäkin, kuten asemahalleissa. Olen junaillut myös Venäjällä. Oli herkkua lukea Rosa Liksomin junamatkakirja Hytti nro 6 aiheesta, josta minullakin on kokemusta, tosin vain Euroopan puoleiselta Venäjältä. Lentokone on minulle vastenmielinen matkustustapa, mutta siitä olen työni vuoksi pääsemättömissä. Lentokone on matkustamiselle sama kuin hampurilaisbaari kulinarismille.  

Oikein odotan, että saan taas matkustaa junassa. Niissä näkee kiinnostavia ihmisiä. Ravintolavaunut ovat hyvä havaintopaikka, samoin käytävillä kuljeksijat. Joskus osuu jännittävä kohtaaminen viereiselle tuolillekin.  

Aika usein junamatkalla osuu kohdalle se lapsuudesta asti tuttu näköharha. Minun juna pysähtyy asemalle. Viereen pysähtyy vastakkaiseen suuntaan menevä juna. Ikkunasta näen vain viereisen junan seinän. Siinä seisomme vierekkäin. Sitten minun junani lähtee liikkeelle. Viereisen junan seinästä näen, kuinka hitaasti vauhtini kiihtyy.  

Sitten yhtäkkiä tulee hämmentävä silmänräpäys, kun viereisen junan seinä loppuu ja avautuu avarampi näkymä. Minun junanihan seisoo paikallaan. Se oli naapurijuna, joka liikkui.  

Hieno hämmennyksen elämys. Ihan kuin jossakin M. C. Escherin näköharhakuvassa.

 

 

Dessu sai taas kahvia juodakseen

 

Vaikka en ole pappi, olen viime päivinä saanut kahvia juodakseni - liiankin kanssa. Sellainen aiheuttaa närästystä.  

En itse ole liiallista määrää kahvia keitellyt vaan olen kyläillyt. Suomalaiseen kyläilykaanoniin kuuluu itsestäänselvyytenä, että kahvia keitetään, varsinkin jos kyläilypaikassa on emäntä paikalla. Jos olisi vain isäntä, juomatarjoilu saattaisi monipuolistua.   

Olen kyllä kahvin ystävä, mutta olen pitäytynyt kohtuudessa. Vakiomääräni on kolme kertaa päivässä kupillinen + santsaus. Nyt meni moninkertaiseksi. Kun tarjotaan, olisi epäkohteliasta kieltäytyä.  

Yhdestä tarjouksesta kuitenkin kieltäydyin. Loppuviikosta soitti puhelinmyyjä. Se oli sijoitusneuvontafirman sutkilta tuntuva nuori finanssileijona, joka kutsui minut käymään saamassa sijoituksilleni ammattitaitoista neuvontaa kahvikupin ääressä.  

Ensin kysyin, onko pullaa myös. Lupasi olevan. Sitten kysyin, onko kunnon kupit vai pitääkö juoda pahvimukista.  Lupasi järjestävänsä kunnon kupit. Sitten kysyin, onko konjakkia myös. Sitä hän ei uskaltanut luvata. Minä siitä suutuin, että kahvi ilman konjakkia on iljettävä sekoitus.   

En suostunut tulemaan, jos ei luvata konjakkia. Sijoitusneuvonnasta sen sijaan ei ole väliä, sen voisivat unohtaa. Osaan kyllä itse hoitaa sijoitukseni ilman hänen firmansa palveluja. Pidin pitkän puhuttelun kelvottomasta markkinoinnista.  

*    *   *    

Ensikosketuksen kahviin sain jo lapsena. Sekoituksen nimi oli silloin pullasuttu. Konjakkia siinä ei ollut, mutta kahvitilkkaan sekoitettiin maitoa, pullaa ja sokeria. Muistan pitäneeni siitä jotenkin oudolla tavalla. Varsinaisesti hyvää se ei ollut, oikeastaan aika pahaa. Mutta silti siihen tuli himo.  

60-luvun mummot istuivat kaiken aikaa kahvittelemassa, se on osa lapsuuden muistikuvaa. Mummoilla oli kummallinen tapa kaataa kahvi kupista lautaselle ("tassille"), pistää sitten sokeripala hampaiden väliin ja imeä sitten kahvi tassilta sokeripalan läpi suuhun. Sellaista ei näe enää.  

*   *   *    

Närästystä vähentääkseni olen yrittänyt siirtyä tavallisesta paahdosta tummaan ja samalla presso-keittimeen. Siinä on totuttelemista, mutta vaikutelma on myönteinen. Tuntuu tepsivän vaivaan. Konjakkia en kahvin kanssa kaipaa - se on vain markkinamiesten kiusaamiseksi keksitty konsti. Tuntuu tepsivän.  

*   *   *    

Olen tässä ollut pitkän syksyn varsin joutilas palkkatyöni osalta, niin kuin puolieläkeläisen kuuluukin. Nyt meininki muuttuu. Lähiviikot menevät työprojektin kimpussa ja päättyvät virkamatkaan, joka suuntautuu taas kerran Berliiniin. Bloginpito taitaa tohinan keskellä jäädä hunningolle.

 

 

Ravistaa vai sekoittaa?

 

Olen koko syksyn aikana ehtinyt käydä elokuvissa vain kolme kertaa. Aika huonosti filmihullulta.  

Ne kolme ovat Woody Allenin To Rome with love, Mika Kaurismäen Tie pohjoiseen ja Rax Rinnekankaan Veden peili. Allenilta olen vuosikymmenet katsonut kaikki mitä on ilmestynyt. Kaurismäki kuuluu myös pakollisiin. Rinnekangas on valitettavan vähän tunnettu, hän ansaitsisi suuren huomion.  Hieno teos taas.

Syy vähäiseen aktiivisuuteen on toisaalta se, ettei nykyisin tule kovin paljon laatuelokuvia, toisaalta se, että olen kulkenut näytelmäteattereissa. Lisäksi minulla on varsin suuri kokoelma klassikkoelokuvia dvd-levyillä, ja ne ovat koko ajan aktiivikäytössä. Televisiostakin - lähinnä Ylen Teema-kanavalta  - on tullut paljon kiinnostavaa.  

Televisio on esittänyt sarjan saksalaista laatudraamaa: Fassbinderiä, Schlöndorffia ja von Trottaa. Nämä tulivat minulle tutuiksi jo 1980-luvulta alkaen. Hiukan epäilin, ovatko ne kestäneet aikaa, mutta pelko oli aiheeton. Katharina Blumin menetetty maine, Lola, Rosa Luxemburg, Sisarukset ja Matkaaja ovat edelleen yhtä nautittavia.  

Tv:stä on tullut myös harvinaista kotimaista. Anssi Mänttäri -sarja loppui jo. Olisi mielestäni saanut jatkuakin, sillä niitä on vaikka kuinka paljon. Pienimuotoista, hyvin persoonallista ajankuvaa.  Ne kaikki katsoin myös heti tuoreeltaan, eivätkä nekään ole vuosien saatossa menettäneet viehätystään. Kulttuuriteko oli myös esittää Risto Jarvan Ruusujen aika. Se on Jarvan aiheeksi omituinen mutta kuriositeettina kiinnostava.  

Lisäksi on tullut sellaisia intohimon kohteita kuin Bunuelin Päiväperho, Hustonin Leppymättömät, Premingerin Joki jolta ei ole paluuta, Lumet´n Kasvot kuvaruudussa, Zinnemannin Maankiertäjät, Hathawayn Niagara ja Beatlesien Magical mystery tour. On riittänyt kiinnostavaa katsottavaa ilman pop cornilta haisevia elokuvateattereitakin. Ja kaiken huipuksi Teema on esittänyt poikkeuksellisen ansiokasta Elokuvan historia -sarjaa. Se jatkuu edelleen. Suosittelen.

Yksi mietityttää: on ilmestynyt uusi James Bond. Suostuisinko palaamaan nuoruuteni ihanteen pariin? Edellisetä kerrasta on kulunut aikaa.  

Nyt vietetään agenttisankarin 50-vuotista juhlaelokuvaa. Meille, jotka näppyläisimmässä nuoruudessamme 60-luvulla innostuimme uudesta sankarista, tämä voisi olla nostalginen kokemus. Kritiikeissä on sanottu, että nyt palataan alkuperäiseen tyylilajiin. Uskoisiko?  

Välillä charmi kadotettiin. Vain Sean Connery tuntui oikealta. Roger Moore jotenkuten vielä kelpasi, mutta sen jälkeen idea katosi. Tuli kaikenlaista kummallista: liian kikkailevia vempeleitä, liian pelleksi meneviä roistoja, liian uskomattomia temppuja.   

Sean Conneryn aikaisissa seikkailuissa oli eleganssia, joka alkoi heti alkutekstien taustalla näkyvistä eroottisista silhuettitanssijoista. Oli hehkeitä tyttöjä, oli huumoria, oli älykkäitä temppuja ja täpäriä pelastumisia. Oli hienoja musiikkiteemoja, kuten Goldfiner, You only live twice ja From Russia with love, jonka nimi jännittävästi muistuttaa edellä mainittua Woody Allenin uutta filmiä. Connery pääsi Suosikki-lehden lakanan kokoiseen kuvaankin. Löysin sellaisen äskettäin kesäkotini ullakolta.  

Nyt olisi uusi tarjolla. Televisiosta katselin kerran, kelpaako Daniel Graig. En erityisemmin innostunut. Nyt arvostelut ovat kohtalaisen myönteiset, mutta en ole varma, tarkoittaako se myönteisyyttä samalla skaalalla, jolla me alkuperäisen Bondin kokeneet aihetta muistelemme.   

Ne blogin lukijat, jotka tuntevat Bondin, ymmärtävät tämä kirjoituksen kummallisen otsikon. Sen merkitys selviää, jos katselet ja varsinkin kuuntelet  tästä linkistä avautuvan   pienen You Tube -pätkän.

 

 

 

 

 

Kiusanhenki kimpussani

 

Minulla on kavereitteni joukossa yksi ilkimys - varsinainen pahanilmanlintu, jolta en saa rauhaa. Ammatiltaan hän on hieroja ja kuntosaliyrittäjä. Hän asuukin melkein naapurissani, joten saatan törmätä häneen harva se päivä pahaa aavistamatta.  

Hän jaksaa natkutta kielteisessä sävyssä. Olen hänen mielestään aivan kelvoton ihminen. Hän kehtaa väittää, että olen treenauksen tarpeessa. Olen yrittänyt selittää, että minähän kävelen päivittäin pitkiä työmatkoja ja muita kierroksia pitkin kaupunkia. Hänen mielestään se ei riitä. Pitäisi treenata käsiä, hartioita ja selkää.  

Tähän olen yrittänyt selittää, että minähän voimistan käsi- ja selkälihaksia kaiket kesät. Puiden pilkkominen, ruohonleikkurin lykkääminen ja vesiämpäreiden kantaminen ovat juuri sitä. Ja aivan erityisesti korostin, että työnnämme naapurin äijien kanssa kuulaa saunailtojen jäähdyttelytauoilla. Hänen mielestään tällaiset eivät riitä. Pitäisi treenata myös syksyisin, talvisin ja keväisin. Töölöntorin kerrostalossa en voi tehdä kirvestöitä enkä lykätä leikkuria enkä työntää kuulaa, joten minun pitäisi ostaa kotiini treenausvehkeitä. Tai käydä salilla treenaamassa. Tai ruveta nyrkkeilemään niin kuin Kalle Holmberg rupesi.  

Kerran olin varomaton ja päästin hänet kimppuuni fyysisesti. Siis hieromaan. Heti hän alkoi valittaa, että niskani on kireä ja hartiat jumissa ja ties mitä. Pitäisi mennä kuntosalille ja hierottavaksi kerran viikossa. Akupunktiokin olisi aiheellista.  

En helvetti uskalla mennä. Enhän minä osaa käyttää niitä kuntosalin vehkeitä. Ne ovat nuorille ja notkeille - olen nähnyt kuvia. Hieronta sattuu. Piikkejä pelkään. Nyrkkeilemään en ainakaan rupea, sellainen ei sovi vanhalle sivarille.  

Ehkä hankin kotiin niitä venyttelyvälineitä ja treenaan omin päin. Kuvassa on yksi kiinnostavan näköinen vaihtoehto. Sillä saisi tuloksia aikaan kahdessa viikossa. Kuten tekstistä voi lukea, vakuuttavia tuloksia on saavutettu. 

 

 

No joo

 

Olen ollut melkein kahdeksan kuukautta puolieläkkeellä. Hyvin olen pärjännyt. Ei ole ilmennyt ylitsepääsemättömiä vapaa-ajanvietto-ongelmia.  

Sopimuksesta on jäljellä vähän yli kaksi kuukautta. Toimin äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevan vakituisen ulkomaanosaston osastopäällikön sijaisena vuoden loppuun. Se oli ennen minun vakituinen virkani, mutta halusin muutama vuosi sitten luopua siitä alituisten ulkomaanmatkojen vuoksi. Sijaiseksi kuitenkin suostuin, kun matkustamisen määrä näytti kohtuulliselta.  

Jo jonkin aikaa on ollut silmin havaittavissa, että uusi äitiysloma uhkaa lopullista eläköitymistäni. Niinpä olen saanut mietittäväkseni, suostunko jatkamaan sijaisuuttani.  

Suuri päällikköni muisti, että viimeksi venkoilin liian pitkään ennen kuin tein päätöksen. Kun hän silloin pyysi lopullista päätöstä, sanoin, että "Vastaukseni on EHKÄ, ja se on lopullinen".   

Nyt piti vastata yhdellä sanalla Kyllä tai Ei.  

Tarkasteltiin tulevan vuoden tehtävien sisältöä ja aikatauluja.  Työtehtäviini sisältyisi kymmenkunta projektia, suunnilleen yksi kuukaudessa. Suuri osa kirjoitus- ja valmistelutöistä olisi hoidettavissa etätyönä. Kaikki tarvitsemani sihteeripalvelut saisin edelleen neiti B:ltä. Ei pakkoa osallistua Vuoronvarausviraston viikkokokouksiin, ei kokousten puheenjohtajan tehtäviä, ei esimiestehtäviä - riittää kunhan raportoin tarvittaessa työvaliokunnalle, muutoin suoraan viraston päällikölle. Ulkomaanmatkoja tulisi neljä tai viisi. Kesäkuukausina vain yksi.   

Yhden illan mietin. Tarjous tuntui pikku puuhastelulta entisiin aikoihin verrattuna. Minulla on tarpeelliset kontaktit jo vanhastaan ja asiaosaaminen kunnossa.  

Silti pikkuisen venkoilin vastauksessani. En vastannut yhdellä sanalla Kyllä tai Ei. Vastasin kahdella sanalla, kuten otsikossa lukee, sillä en ollut ihan varma, onko tämä viisasta.

 

 

Viisitoista vuotta

 

Löydän yömyöhällä nettiin ilmestyneen iltapäivälehden lööpin, jossa kerrotaan, että Kapteeninkadun poliisimurhasta on tänään kulunut viisitoista vuotta.  Tanskalainen vankikarkuri Steen Christensen ampui öisellä kadulla kuoliaaksi kaksi poliisia. Tuli muistoja mieleen.  

Satuin kulkemaan murhaa seuranneena aamuna aivan siitä läheltä tietämättä tapahtuneesta mitään. Oli tapaaminen Pietarinkadulla sijaitsevassa firmassa. Heti tapaamisen aluksi menimme tuttavani kanssa tupakalle talon ullakolle, kun firman tiloissa tupakointi oli kiellettyä. Istuimme kaikessa rauhassa sauhuttelemassa, kun yhtäkkiä ovi repäistiin auki ja sisään ryntäsi poliiseja aseet esillä. Voisi kai sanoa, että raskaasti aseistettuina.  

Harvoin, tuskin koskaan, olen säikähtänyt niin pahasti. Meininki ja komennot olivat kuin amerikkalaisesta sarjafilmistä. Poliisit etsivät murhaajaa. Olimme poliisien näkökulmasta ikään kuin piileskelemässä talon ullakolla.   

Tilanne rauhoittui, kun henkilöllisyys tuli todetuksi. Meitä ei ammuttu, lyöty eikä pistetty käsirautoihin, vaikka siltä säikähdyksen hetkellä tuntui. Poliisit tutkivat ullakon pimeätkin nurkat ja sitten poistuivat. Me poltimme vapisevin käsin toiset tupakat, ehkä kolmannetkin ennen kuin olimme riittävästi rauhoittuneet palataksemme alas ja ryhtyäksemme työhön. Radiosta kuulimme, mistä oli kysymys.  

Vasta myöhemmin minulle selvisi, että toinen uhreista oli tuttava.   

Äkkiä menee 15 vuotta.  Kuvassa on rikoksen tapahtumapaikka, Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulma Helsingin Ullanlinnassa.

 

Mummonmarkat

 

Kun viimeksi vierailin yhdeksänkymppisen sukulaismummun luona, hän näytti minulle senkinlaatikossaan sijaitsevan aarteen. Sieltä löytyi purkillinen huolellisesti rullalle käärittyjä seteleitä, niitä vanhoja markkoja. Ei ihan vähäinen summa, arviolta tuhannen markan verran. Lisäksi oli toinen purkki, joka oli täynnä saman aikakauden kolikoita.  

Olen huomannut, että mummo kääntää kaikki vähänkin isommat summat mielessään markoiksi.  Euro, pari sujuu euroissa, mutta sitä suuremmat summat hän kysyy, mitä se tarkoittaa markoiksi muutettuna.   

Itsessäni olen huomannut saman piirteen siinä tapauksessa, että kyseessä on hyvin iso rahasumma. Kun äskettäin huomasin lehdessä ilmoituksen, jossa  omassa taloyhtiössä oli myynnissä samanlainen huoneisto kuin itselläni, en hahmottanut hintaa euroissa vaan se piti ajatuksissa muuntaa markoiksi. Taitaa olla sukupolvi-ilmiö, että silloin kun numerot menevät satoihin tuhansiin, se muuttuu euroissa mitäänsanomattomaksi. Markkoina sadattuhannet ja miljoonat tuntuvat havainnollisemmilta. Tavallaan kyllä nolottaa tällainen kyvyttömyys.  

Vanhainkodin mummeli on selvästi varautunut markan paluuseen. Minä en usko siihen. Pidän harhaisena käsitystä, että euro on eurokriisin syy. Olisin valmis väittämään, että kyllä pankit ja finanssiveijarit olisivat onnistuneet kriisin järjestämään, olipa valuutan nimi mikä tahansa. Kyllä kriisi on niille aina äärimmäisen tuottoisa ja toivottava asia.  

Kävelyretkilläni Helsingin syksyisillä kaduilla olen ilokseni törmännyt Aurora Karamzinin museon nykyajan kotkotuksista piittaamattomaan valuuttalinjaan. Tässä keitaassa, joka sijaitsee ahtaassa puistossa Finlandia-talon ja Musiikkitalon välissä, on kahvila, joka mainostaa katukyltissä tuotteitaan juuri niin kuin itsetuntoisen museon kuuluukin (suurenna kuva klikkaamalla ja lue, miten siinä hinnat ilmoitetaan).

 

 

Aika haipakkaa

 

Kun alkuvuodesta jäin puolieläkkeelle, joku kokeneempi varoitteli, että nyt ne kiireet sitten vasta alkavatkin. Taisi olla oikeassa.   

Olen mennyt aika haipakkaa ympäri kaupunkia viime aikoina, kohokohtina kolme teatterikäyntiä. Alan ymmärtää, että ei sen näin pitäisi mennä, tässä on urakoinnin ja suorittamisen makua. Maltti pitäisi eläkeläisenäkin säilyttää.  

Vaikeaa se kuitenkin on, sillä tarjolla on niin paljon. Laatuakaan en voi moittia, sillä kaikki kolme esitystä ansaitsevat kehut. Kaksi raikasta yhteiskunnallista satiiria Ryhmäteatterissa (Ylihuomenna hän tulee, ohj. Linda Wallgren ja Eduskunta II, ohj. Susanna Kuparinen). Osaava ajankohtaissatiiri on pitkään ollut kadoksissa. Viimeksi se kukoisti Lilla Teaternin kultakaudella, silloin kabareen muodossa. Nyt se on palannut, entistäkin ilkeämpänä ja osuvampana.  

Kolmas teatterikokemukseni oli paras kaikista - ja paras teatterielämys pitkään aikaan. Svenska Teaternin musikaali Kristina från Duvemåla. Tätä tasoa Suomessa ei usein kohtaa. Abba-miehet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ovat tehneet huippuluokan musikaalin ja suomenruotsalainen esitys on poikkeuksellisen vaikuttava. Tuli sellainen tunnelma, että tämä pitäisi nähdä vielä toisenkin kerran. Kevätkauden liput ovat juuri tulleet myyntiin.  

Kun viime keväänä ostin liput Kristinaan, päätin lukea uudestaan Vilhelm Mobergin teossarjan Maastamuuttajat, johon esitys pohjautuu. Olen ne joskus nuorena lukenut mutta elämyksen uusinta olisi ollut hyödyllinen. Lukematta jäi. Kesällä kirjat olivat kyllä mukana mökillä, mutta koko ajan oli olevinaan muuta kiirettä.  

Eivätkä teatterielämykset tähän lopu. Alkavalla viikolla minulla on lipun tiistaina ja keskiviikkona kahteen kotimaiseen uutuusnäytelmään. KOM-teatteri esittää Markus Nummen kirjoittaman ja Pekka Milonoffin ohjaaman näytelmän Karkkipäivä. Melkeinpä naapurissani sijaitseva Q-teatteri esittää Antti Hietalan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tulipunainen hevonen.

 

Ensi viikolla kiireet helpottavat, sillä alkaa työprojekti. 

 

 

 

Yövieras

 

Tuli yövieras.   

Oikein viehättävä. Vanhastaan pikkuisen tuttu. Tuntuu viihtyvän. Makaa tätä kirjoittaessani selällään viereisellä sohvalla. Ei käy kalliiksi, sillä hän toi kaikenlaista tullessaan.  

Nimi on Justiina. Aika tumma. Ei ihan nuori mutta silti notkea. Tykkää kun silittelen ja rapsuttelen.  Katsoimme tässä juuri Risto Jarvan futuristisen elokuvan Ruusujen aika.

*   *   *     

Justiina on sihteerini neiti B:n kissa. Neiti lähti risteilylle. Justiinan mukaan laitettiin laukun täydeltä Shebaa, kissanhiekkaa ja potta. Kyllä näillä pärjätään.  

Tunnelman täydentäjäksi kissalyriikkaa (Kirsi Kunnas)  

 

KISSAMAINEN METKU  

Kissa venyy ovesta

kuin pölynimurin letku

ja mielessä sillä on kissamainen metku:  

se vilusta vitisee ja kylmästä kitisee

ja tahtoo kuulla voi-voi-voivotukset

ja tervetuloa-taas-kotiin-toivotukset  

ja olla hetken sylityksin

ennen kuin on se taas omillaan yksin.  

- - - - - -    

HYRINÄÄ   

Vanha laiska kissaraiska

oikoisenaan

loikoillen

miettii unirunoa,

alkaa sitä punoa

sen jalkoja oikoillen

ja hyrisee niin pitkään

että ennätysten kirjaan

pääsee ennen pitkää -   

Ellei ole ahkerana

eikä löydy unisana

se voi jäädä laiskalle.

- Se sopii kissaraiskalle.

 

Älyttömästä älylliseen

 

Kännykkäni on ruvennut röpöttämään. Se taitaa olla aikeissa yksipuolisesti irtisanoa bilateraalisen ystävyys-  ja yhteistyösopimuksen kanssani, sillä se ei suostu toimittamaan perille tekstiviestejä. Ne jäävät seisomaan Lähtevät-kansioon.  

Tai sitten se lukee viestit ja huomaa, että ne eivät ole ollenkaan tärkeitä, ja päättää, ettei sellaisia kannata mihinkään toimittaa. Siinä se saattaa olla aivan oikeassa.   

Heikkoja nämä nykyvehkeet. Ennen elektroniikka kesti ainakin kymmenen vuotta. Tämä on palvellut paljon vähemmän. Reklamointi ei taida kannattaa. Kuluttaja-asiamiehelle ei varmaankaan kannata valittaa. Pitäisi kai marssia kauppaan ja hankkia uusi.  

Olen kännyköiden kanssa aika ristiriitainen. Myönnän hyödyt mutta on niistä haittaakin. Työni vuoksi minun on antauduttava olemaan tavoitettavissa yksityisellä ajallanikin, mutta aina se kiukuttaa kun kutsu käy.    

Valistunut lukija huomannee kuvasta, että en ole aivan ajan tasalla kännykkämuodissa. Sihteerini on valistanut minua asiassa ja esitellyt nykyvirtauksia. En ole toistaiseksi tarttunut vihjeisiin, sillä olen hyvin pärjännyt vanhalla vehkeellä.  

Helsingin Sanomissa esiteltiin tänään sivun verran kaikenlaisia sovelluksia, joita toimittajat ovat älypuhelimissaan havainneet hyödyllisiksi. Luin jutun tarkasti ja mietin, olisivatko ne hyödyllisiä minullekin. Älypuhelimeen tässä on joka tapauksessa siirryttävä. Älyttömiä puhelimia ei taida enää olla tarjolla.  

Saattaisi siinä muutamia hyödyllisiä olla. Dokumenttiskanneri, mobiilitelevisio, camera+, sanelukone, pilvipalvelu, flipboard, filterstorm... Kyllä tuollaisiin tuntee syttyvänsä. Sen sijaan jatkuvaa uutisvirtaa en kaipaa. Minulle riittää Ylen iltauutiset.   

Kaupunkikarttojakaan en kaipaa. Suomen kaupungeissa löydän kyllä tarvitsemani. Ulkomaiden kaupungeissa eksyminen on hyödyllistä - usein suorastaan nautittavaa.   

Valpas sihteerini suositteli minulle Samsungia. Kollegani suositteli Applea. Saatan olla kansallisromantikko, mutta minussa kytee aatos, että odottelen muutaman viikon, kunnes uusi Nokia saapuu, ja siirryn vasta sitten kännykänkin osalta nykyaikaan

 

Hakaniemen rantaan

 

Vaikka on syksy, kuljin silti Hakaniemen rantaan. Sana "kuljin" on nyt hieman harhaanjohtava, sillä sen mielikuva viittaa kävelyyn. En tällä kerralla kävellyt vaan ajoin raitiovaunulla. En edes ajanut lyhintä reittiä vaan Kaivopuiston kautta. Kolmonen kun kiertää kahdeksikon muotoista reittiä.  

Lähtiessäni ajattelin mennä Eteläsataman kauppatorille, mutta sen kohdalle päästyäni tulin toisiin ajatuksiin. Kauppatori ei ole entisensä. Siitä on tullut turistirihkaman myyntipaikka. Kauppahallikaan ei ole parhaassa mallissaan.   

Niinpä päätin olla nousematta pois raitiovaunusta. Sama vaunu vie minut paremman torin ja hallin luokse ja samalla saan katsella ikkunasta kaupunkia. Ajetaan läpi Töölön ja Kallion.  

Onneksi on Hakaniemen tori ja halli. Ne ovat entisellään - sellaisia kuin torien ja hallien kuuluu olla. Niissä ei mennä bisnes edellä. Lisäksi vieressä Hämeentiellä on etnisten herkkukauppojen keskittymä.  

Ostin savukalaa, maalaislimpun, kahta sorttia juustoa ja etiopialaista kahvia, joka jauhettiin presso-pannuun sopivaksi. Yläkerrasta ostin postikortteja ja istuin kahvilassa. Torilta ostin vihanneksia.  

*   *   *     

Keväällä muistan lukeneeni, että Hakaniemen rantaan rakennetaan sauna, josta pääsee mereen uimaan. Piti oikein kiertää rannan kautta katsomaan, onko rakennettu. Ei ollut.  

Ranta on ikävä paikka, siinä ei ole mitään toimintaa. Hyvä sijainti on jätetty hyödyntämättä. Opetushallituksen talo valittiin takavuosina Helsingin rumimmaksi rakennukseksi. Sitten sille tehtiin remontti, jossa julkisivua yritettiin kaunistaa. Onnistuiko - en kovasti kehuisi (kuva). Rannassa sijaitseva neuvostoliittolainen patsaskaan ei ole mikään kaunistus (kuva). Kuvat suurentuvat klikkaamalla.  

Paras Hakaniemen rantaan liittyvistä asioista taitaa olla Tavaramarkkinat-yhtyeen laulu. Mutta sekään ei nyt ole ollenkaan kohdallaan, sillä siinä on kevät ja salmiakkia. Minulla ei ole kuin Sisu-aski takintaskussa, enkä tarjoa siitä kenellekään.

 

 

Kaaosteoria

 

Kaaosteorian huomionarvoisin osa oli niin sanottu perhosefekti. Sen mukaan niinkin vähäpätöinen tapahtuma kuin yhden pienen perhosen siivenisku jossakin kaukana, vaikkapa Amazonilla, voi aiheuttaa valtavan ketjureaktion, vaikkapa hirmumyrskyn, jossakin maapallon toisella puolella.   

Teoria sisältää toki paljon muutakin kuin perhosefektin, mutta se on korkeampaa fysiikkaa, jota kaltaiseni humanistiretkun ei tarvitse ymmärtää.   

Perhosefekti palautui muistiini kesällä, kun tapasin kaverini "Laurin" (nimi muutettu, sillä hän ei ymmärrettävästä syystä välittäisi tulla tunnistetuksi). Hän kertoi tapauksen, joka vahvistaa perhosefektin paikkansapitävyyden.  

*   *   *   

Lauri oli 1970-luvun taitteessa ahkera ja kunnianhimoinen lukiolainen. Hän tähtäsi journalistin ammattiin. Hän näki siinä mahdollisuuden parantaa maailmaa, joka oli täynnä epäkohtia: riistoa, epäsolidaarisuutta, rotusortoa, keinottelua, korruptiota, epätasa-arvoa ja monenlaista muuta vääryyttä. Pahimpana kaikista Vietnamin sota.  Journalistin ammatissa Lauri uskoi pääsevänsä tutkimaan likaisia totuuksia ja julkisuuden avulla parantamaan maailmaa.  

Lauri halusi päästä opiskelemaan lehdistö- ja tiedotusoppia Tampereen yliopistoon. Hyvä lukion keskiarvo ratkaisi sisäänpääsyn. Erityisen tärkeä oli äidinkielen arvosana. Siihen Lauri satsasi.  

Niinpä hän oli valinnut kirjaesitelmänsä aiheeksi Bertolt Brechtin. Hän oli perehtynyt aiheeseen huolellisesti.  

Tuli esitelmäpäivä. Alkoi äidinkielen tunti. Lauri astui luokan eteen pitämään esitelmäänsä. Hän aloitti Brechtin lapsuudesta. Siitähän kaikki esitelmät alkavat.  

Mutta juuri siinä kohdassa ilkeä kaaosteoria puuttui pahaa aavistamattoman Laurin elämään ja sitä kautta maailman tulevaisuuteen.  

Kaaosteorian airueena ei toiminut perhonen vaan vaalea kaunotar nimeltä Kiksa.  

Kiksa istui etupulpetissa aivan Laurin edessä. Kiksalla oli minihame ja punaiset huulet ja kajalia silmissä ja kireä jumpperi. Lauri oli kovasti ihastunut Kiksaan ja oli hiljattain kotibileissä onnistunut yrityksessään tutustua läheisemmin Kiksaan, jopa sen kireän jumpperin peittämiin alueisiin.  

Ja nyt tämä ihanuus istuu etupulpetissa, tuijottaa Lauria ja räpyttää suuria silmiään ja lipsuttaa merkitsevästi kielellään ylähuulta.  

Lauri olisi tullut sellaisesta viestistä onnelliseksi missä tahansa muussa tilanteessa mutta ei seisoessaan siinä koko luokan edessä. Hän nimittäin tunsi kauhukseen, että hänellä alkaa jöpöttää.   

"Jöpöttää". Juuri tätä sanaa Lauri käytti kertoessaan muinaisesta kauhukokemuksestaan. Tätä deskriptiiviverbiä ei tunne Nykysuomen sanakirja eikä Suomen kielen perussanakirja. Netin  urbaani sanakirja tuntee. Sieltä voi katsoa, jos sana on outo. Täytyy joskus paremmalla ajalla katsoa, miten Google kääntää sen muille kielille.  

Jokainen, joka on joskus ollut nuori mies, tietää omakohtaisesti, kuinka kiusallinen ilmiö voi olla. Ne, jotka eivät ole koskaan olleet nuoria miehiä, saattavat muutoin olla tietoisia asiasta. Luokan edessä seisova Lauri tuli ongelmasta erittäin tietoiseksi. Hän joutui paniikkiin.  

Luokan edestä piti päästä äkkiä pois, ennen kuin kukaan huomaisi. Niinpä vanha kunnon Brecht oli hädin tuskin varttunut aikuiseksi kun hän jo kuoli, ja siihen esitelmä loppui ja Lauri pääsi livahtamaan istumaan pulpettinsa taakse piiloon katseilta.  

Opettaja ei peitellyt ärtymystään. Huonosti valmisteltu esitelmä. Olisi pitänyt puhua myös Brechtin kirjoista. Vähintään yksi teos olisi pitänyt esitellä tarkasti, vaikkapa Setsuanin hyvä ihminen.  

*   *   *   

Laurin äidinkielen arvosana putosi kahdeksikkoon. Lehdistö- ja tiedotusopin opiskelupaikka jäi yhden pisteen päähän. Ei tullut Laurista lehtimiestä. Suomi ja maailma jäi pistämättä kuntoon. Sen me kaikki nykyihmiset olemme harmiksemme huomanneet. Ei ole maailma kunnossa. Kaikki on entistäkin pahemmin levällään.  

Laurista tuli liikennesuunnittelija pieneen kaupunkiin. Tärkeää on toki sekin, viisaasti suunnitellut kiertoliittymät ja bussipysäkit parantavat elämämme laatua. Mutta kertoessaan tarinaansa Lauri myönsi, että vieläkin, vuosikymmeniä myöhemmin, häntä kismittää perhonen nimeltä Kiksa, jonka kielen lipsutus punaisilla huulilla aiheutti niin valtavan harmin, josta saa kärsiä koko ihmiskunta.  

(Laurin kuvaa en saa tähän liittää, Kiksan kuvaa minulla ei ole, joten ainoa mahdollisuus on liittää tähän tapahtumasarjan kolmannen syyllisen, Bertolt Brechtin kuva. Kummallisesti nuo patsaan kädet... Patsas sijaitsee Berliinissä Brechtin oman teatterin, Berliner Ensemblen edessä.)

 

Ei nuorisolle

Melkeinpä viime tingassa pääsin käymään Ateneumissa Helene Schjerfbeck -näyttelyssä. Se sulkeutuu tämän viikon sunnuntaina. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos tämä näyttely olisi jäänyt näkemättä. Iän karttuessa olen alkanut yhä enenevässä määrin arvostaa tätä taiteilijaa. Nuorena en häntä noteerannut.  

Kuten arvata saattaa, viimeisellä Schjerfbeck-viikolla Ateneum oli tupaten täynnä. Se aiheuttaa epäviihtyisän olon. Jokaisen taulun eteen pitää melkeinpä tunkeutua, eikä siihen päästyään kehtaa viipyä, sillä takana on jonoa. Näyttelyssä pitäisi saada katsella viipyillen, ilman paineita.  

Taitaa olla yleispätevä ilmiö, että Schjerfbeck puhuttelee varttuneempaa väkeä. Nuorisoa ei juuri näkynyt. Erityisen runsaasti oli invalideja, pyörätuoliväkeä. Heille ruuhka on tietysti erityisen haitallinen.  

Schjerfbeckistä kerrotaan, että hän inhosi Ateneumin pitkiä portaita. Hänellä oli vaikea jalkavamma, joka haittasi erityisesti portaita noustessa. Tämä tuli mieleeni, kun laskeuduin alaspäin niitä samoja portaita. Minulle kiipeäminen ylöspäin on ongelmatonta, mutta portaita alaspäin laskeutuminen jostakin omituisesta syystä aiheuttaa kipua toisessa polvessa.  

Hätkähdin aika lailla jonottaessani katsomaan läheltä taulua, joka löytyi ommeltuna piiloon toisen maalauksen alle (kuva). Edessäni jonotti kaksi naista, jotka tarkastelivat maalausta hyvin läheltä ja pitkään. Kun he lopulta kääntyivät, tuli tajunnan välähdys, että toinen heistä on jotenkin tuttu, hyvin tuttu. Mutta kuka?

Hämmennys ei kestänyt kuin sekunnin tai kaksi. Tuttu kyllä mutta ei henkilökohtaisesti tuttu. Minä tunnen hänet mutta hän ei tunne minua.

Tämän "tutun" konserttia olin ollut seuraamassa edellisenä iltana Finlandia-talossa. Hänen hienoa uraansa olen seurannut 80-luvulta asti. Ja siinä tämä ruotsalainen supertähti oli nyt seisonut kumppaninsa kanssa edessäni toppatakki lantiolle hihoista solmittuna, enkä minä ollut tunnistanut häntä ennen kuin hän kääntyi.  

Eva Dahlgrenin konsertti ei sekään erityisemmin vetänyt nuorisoa. Yleisö oli aika naisvaltaista, aivan kuten Schjerfbeckin yleisökin. Parhaimmalta anniltaan konsertti oli nostalgiamatka. Uudemmat kappaleet eivät vielä sytyttäneet yleisöä, vanhemmat sitäkin paremmin.  

Paras anti on syytä jättää loppuun. Näin tapahtui. "Kom och håll om mig " ja "Jag klär av mig naken" sytyttävät yleisön. "Ängeln i rummet" menee jo hurmion puolelle. Varttunut yleisö tuntee taiteilijansa ja antaa jyrisevät kiitokset.