Ennen

Lapsena jouduin viettämään kekriä joka vuosi samalla tavalla. Perhe meni katsomaan tanhuesitystä kansakoulun juhlasaliin. Pidettiin siellä puheitakin ja laulettiin ja soitettiin, mutta ne tanhut olivat pääasia.

Se oli Maalaisliiton juhla, ja sinne meneminen oli isälle kiusallista, sillä hän ei ollut Maalaisliiton kannattaja. Mutta perhetuttavan rouva oli, ja hän ohjasi esityksen ja pyöri itse helmat hulmuten keskimmäisenä. Pääsyliput koko perheelle oli kohteliaasti häneltä ostettava. Muistan, kuinka isä puolipilkallisesti kommentoi jälkeenpäin tilaisuuden antia.

Nyt ei vuosikymmeniin ole kekriä (murteissa myös köyri, keyri, keuri) juhlittu; lieneekö koko vuosisatoja vanha perinne unohtunut? Hoitaako edes Keskustapuolue tätä? Olihan perinteellä toisenlaisiakin ilmenemismuotoja, kuten perinneoppaan sivuilta saamme lukea.

Tilalle on tullut Halloween. Sitä en suostu millään tavalla viettämään. Amerikasta levinnyt haitallinen vieraslaji, joka ei täällä sovi maisemaan. Lapset näyttävät kyllä innostuvan siihen sisältyvästä bisnespelleilystä.

Kekri ja pyhäin(miesten)päivä ovat sijainneet vierekkäin ja näyttäytyneet kai yhdeltä ja samalta kokonaisuudelta. Halloweenin ja pyhäinpäivän osuminen yhteen näyttää ainakin minun katsannossani aika irvokkaalta. Haudoille vietäväksi varmaankin myydään pääkallokurpitsan muotoisia kynttilälyhtyjä?

On kekrissä tainnut olla jotain maailmanlaajuisestikin pätevää. Satuin juuri selailemaan ikivanhoja kiinalaisia runoja, ja sieltä osui silmiin vuoden yhdettätoista kuukautta kuvaava runo. Kun tarkkaan lukee, siinä huomaa jotain samaa asennetta kuin vanhassa suomalaisessa kekrikulttuurissa.

Kiipeän

Kun kello käännetään talviaikaan, on syytä tarkistaa myös päivittäiset rutiininsa.  Siispä vein shortsit ja sandaalit ullakkokomeron vaatelaatikkoon ja otin sieltä tilalle pitkälahkeiset kotihousut, flanellipaidan ja villasukat. Kyllä nyt taas kelpaa yökaudet sepitellä lämminverisiä juttuja blogiin.

Television ohjelmatarjontaa tutkiskelin sillä silmällä, olisiko vanhoja tuttuja tarjolla. Myrskyluodon Maijan vanhan version voisin ehkä pitkästä aikaa ottaa valikoimaan. Wallanderin ja Beckin jätän väliin. Niitä uusitaan liian usein. Ja mainoskanavia välttelen niin kuin aina.

Iltaulkoilu jää sateessa pois, ja kohta varmaan tulee liukastakin. Sen välttelyä on syytä jatkaa. Kaatumisen pelko kasvoi koronatalvena, kun luiskahdin kolme kertaa nurin. Onni oli matkassa, kun vakavia vammoja ei tullut. Kuntopyörä varmaankin taas palaa käyttöön, ainakin hetkeksi.

Kuntosalit sen sijaan arveluttavat – niissä tietääkseni tulee helposti vammoja. Ikuisen muistijäljen jätti lapsuuden Jyväskylässä tehtaan talouspäällikön rouva, joka taittoi reisiluunsa haarahypyssä arkun yli rouvainvoimistelussa eikä sen jälkeen enää koskaan ontumatta kävellyt.

Kapakan vertaistukiryhmässä päätimme, että hissin käyttö saa meiltä  loppua, kun portaatkin on keksitty. Se on hyvä idea. Minä voin ajaa hissillä alas viidennestä kerroksesta, sitten kiipeän portaita takaisin ylös, ja sitten toistan saman muutaman kerran uudestaan (minun polveni ei pidä portaista alaspäin, ylöspäin sujuu paremmin). Välitasanteilla voin pysähtyä tarpeen mukaan huohottamaan, ja kaiteesta voin pitää kiinni, jos huippaa. Kyllä tällainen kiipeily kohtuullista iltakävelyä vastaa, eikä tarvitse pelätä liukkautta.

Tärkeintä olisi kuitenkin löytää vetävää lukemista, kun sohvalla flanellipaidassa ja villasukissa loikoilen. Edellisessä blogissa luettelin kuvien kera viime aikojen onnistuneita (ja epäonnistuneita) lukukokemuksia. Fiktion rinnalle on kuitenkin noussut yhä enemmän erilaisia henkilökuvauksia ja elämäkertoja. Niitä haluan löytää lisää.

Kuvissa tämän vuoden aikana luettuja kirjoja, joissa päähenkilö ei ole fiktiivinen hahmo vaan elävästä elämästä tuttu henkilö. Kaikki tässä esitetyt kirjat olen lukenut iloisesti alusta loppuun. Yksikään ei ole jäänyt kesken.

 

Uskallatko suositella?

Kaveri suositteli minulle hyvää kirjaa luettavaksi. Tilasin sen kirjastosta ja aloin lukea. Kesken jäi, ei lähtenyt vetämään, vaikka kuului huippuarvostettuun Tammen keltaiseen kirjastoon.

Siinäpä pulma, miten kommentoin, kun kaveri myöhemmin kyseli, mitä pidin kirjasta.

Minä valehtelin, että harmillisesti minulta jäi lukeminen kesken muiden kiireiden vuoksi, kun kirjaston lainausaika loppui. Kohtelias yritin olla, etten joutuisi sanomaan, että innostunut.  

Pitäisihän tuttujen tietää, että aika kranttu olen.

Suositteleminen on vaarallista. Minä en oikeastaan koskaan suosittele mitään kenellekään. Opin läksyn, kun kerran 70-luvulla suosittelin erästä elokuvaa kahdelle keski-ikäiselle rouvalle. Monta vuotta sain kuulla pieniä irvailuja poikamiesten suosituksista.

Minulta jää nykyisin aika moni kirja kesken – samoin sarjafilmi ja elokuva. Jos ei lähde vetämään, en väkisin yritä jatkaa. Sellaisesta sain kyllikseni kirjallisuustieteen opiskelijana. Ajattelen niin, että tässä iässä jäljellä oleva aika on käytettävä kiinnostaviin teoksiin. Sellaisia kyllä riittää.

Kesken jättäminen ei välttämättä tarkoita, että teos olisi huono. Vika voi olla myös minun senhetkisessä vireystilassani. Ajatukset voivat karata omille teilleen laatukirjaakin lukiessa. Sellaista vaan sattuu, ei voi mitään.

Tässä (yläpuolella) kesken jääneitä kirjoja muutaman viime kuukauden ajalta.

Eivät kaikki kirjat minulta kesken jää. Tässä iloisesti loppuun luettuja kirjoja samalta ajalta. Huonosti vetävät kirjat eivät tälle listalle pääsisi.

 

Mieslukija

Tuli puheeksi Daphne du Maurierin romaani Rebekka (1938) ja Alfred Hitchcockin siitä tekemä elokuva (1940). Oli pantu merkille, että YLE esittää elokuvan lauantain klassikkosarjassaan.

Keskustelun miespuolinen osallistuja totesi, että Hitchcock ei ole ihan omimmalla alueellaan tässä elokuvassa. Kauhuromantiikka goottilaisin tehostein tuntui vieraalta. Murhan syyllinenkin selviää vähän kuin oikotietä.

Keskustelun naispuolinen osallistuja ihmetteli näkemystä. - Eihän mies tietenkään kaikkea lukemaansa voi ymmärtää. Kirjan juonenkäänteethän painottuvat vahvasti muualle kuin  murhan selvittelyyn. Tarinahan kertoo heikosta naisesta vahvan miehen vallan alla.

Kirja kaivettiin esiin miespuolisen keskustelijan hyllystä, jossa se oli seisonut koskemattomana 70-luvuta asti. Mies joutui myöntämään, ettei ollut lukenut kirjaa loppuun, ei puoliväliinkään. Tämä näkyi paksun pokkarikirjan sivujen selkämyksen taittumisista. Elokuvan hän kyllä oli nähnyt, se oli jopa hänen dvd-hyllynsä Hitchcock-kokoelmassa.

Naispuolinen keskustelija kertoo, mistä kirjassa on kyse:

Tarina kertoo suuren kartanon mahtimiehen uudesta nuoresta rouvasta, joka edustaa aikansa patriarkaatin ihannoimaa naiskuvaa: hän on kokematon, alistuva, hiljainen ja epävarma. Hän yrittää epätoivoisesti sopeutua kartanon tiukkoihin sosiaalisiin kuvioihin siitä, miten kunniallisen naisen kuuluu käyttäytyä.

Häntä vertaillaan jatkuvasti edelliseen rouvaan, onnettomuudessa kuolleeseen Rebekkaan, joka oli täydellinen vastakohta, tummat hiukset, maalatut punaiset huulet,  itsenäinen, seksuaalisesti vapaa, manipuloiva ja miehensä kontrolliin alistumaton. Siis vanhakantaisessa tulkinnassa kelvoton hienoksi vaimoksi mutta uudenlaisessa tulkinnassa moderni nainen, joka ei alistunut käyttäytymisnormien painostukselle vaan oppi käyttämään miesten hallitsemaa järjestelmää hyväkseen

Kun mies sitten paljastaa murhanneensa Rebekan, asetelma muuttuu. Nuoren rouvan alemmuudentunne katoaa ja hän kokee itsensä voittajaksi Rebekkaan nähden. Loppuhuipennuksessa koko kartano tuhoutuu tulipalossa. Tuntuu kuin Rebekka voittaa haudan takaa ja mies menettää kaiken, minkä vuoksi hän on murhan tehnyt. Avoimeksi kysymykseksi jää, suostuuko nuori rouva uudessa tilanteessa suojelemaan rikollista aviomiestään.

¤

Miespuolinen keskustelija alkoi tietysti samana iltana lukea Rebekkaa uudella raikkaalla otteella, mutta ei se lähtenyt vieläkään vetämään. Syyksi hän totesi pokkaripainoksen erittäin pienikokoisen präntin ja himmentyneet lukulasit. Joskus toiste sitten uusi yritys, hän lupaa.

Elokuvan hän katsoi ja kommentoi mielessään, että kyllä Hitchcockilla vielä tätäkin parempia ohjauksia on. Mutta hän aikoo katsoa sen varmemmaksi vakuudeksi vielä toisenkin kerran, sillä siinä oli kyllä sellaisia hienoviritteisiä sävyjä, joita kaikkia ei ehkä heti kertakatsomalla huomaa.  Areenassa se pysyy jouluun asti.

 

Selville saivat

Kalela, Akseli Gallen-Kallelan erämaa-ateljee Näsijärven rannalla Ruovedellä, tuli minulle jokakesäiseksi käyntikohteeksi kolmeksi  vuosikymmeneksi 1980-luvulta alkaen. Kesäkotini Längelmävedellä sijaitsi kohtalaisen lähellä, ja kesävieraat halusivat aina nähdä tuon kuuluisan talon. Vaikuttava paikka se olikin.

Gallen-Kallelan itse suunnitteleman kelohonkatalon rakentaminen alkoi 1894. Taiteilija perheineen asui siellä vaihtelevia aikoja vuoteen 1921 asti. Gallen-Kallela maalasi Kalelassa tärkeimmät Kalevala-aiheiset maalauksensa ja suunnitteli tekstiilit, huonekalut ja freskot vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljonkiin

¤

Ruovesi tuli minulle muutenkin tutuksi. Runebergin lähde, Vänrikko Stoolin talo, Vanhan kirkon konsertit, Vinhan kirjakauppa, Noitakäräjät, Pyynikkilän kesäteatterit, Helvetinkolu - ja lounas aina ravintola Lierassa, jonka näköalaikkunoista oli upea näköala kauas järven vastarannalle asti.

Jossain vaiheessa Kalela suljettiin yleisöltä, ilmeisesti lopullisesti. Syyksi on väitetty jonkinlaista sukuriitaa. Tämä on suuri vahinko Suomen kulttuurille ja tietysti Ruoveden matkailulle.

Ja nyt sitten yhtäkkiä huomaan, että on ilmestynyt Vinhan kirjakaupan kustantama dekkari, jonka tapahtumapaikka on juuri rakennusvaiheessa 1895 ollut Kalela ja päähenkilö taiteilija Axel Gallén itse yhdessä toisen taiteilijan, Hugo Simbergin kanssa. Dekkarin on kirjoittanut JP Koskinen, minulle entuudestaan tuntematon tekijä. Kirjan nimi on Ruoveden paholainen, ja se on aloitus moniosaiselle Ruovesi noir -sarjalle.

Pitäähän tuollainen kirja lukea, vaikka asetelma hieman epäilyttää. Lukeminen lähtee kuitenkin liukkaasti vauhtiin. Kalelaa rakennetaan, ja sitten muurari löytyy metsästä murhattuna. Axel ja Hugo ryhtyvät tutkimaan. Mukaan tulee paikallista väkeä, topakka piikatyttö, nimismies, kirkkoherra, suntio, kirjansitoja, juopottelevia kortinpelaajia ja metsässä asuva erakko. Kohta murhia ja katoamisia tapahtuu lisää ja välillä mennään mystiikan, ennustusten ja esoteriankin puolelle. Axel ja Hugo kiitävät pitkin pitäjää kuin Holmes & Watson.

Välillä epäilyt kohdistuvat taiteilijoihin itseensäkin. Vanha Ruovesi näyttäytyy ahtaan kristillisenä, perinteisenä maalaispitäjänä, josta löytyy vain muutama avarasti ajatteleva ihminen. Taiteilijat näyttävät kansan silmissä omituisilta: rakentavat metsään jumalatonta pirunlinnaa, toinen maalaa taulunsa täyteen pikkupiruja, eivätkä edes kirkossa käy. Noitavoimia he luultavasti ovat mukanaan tuoneet rauhalliseen pitäjään.

Lopussa murhat tietysti ratkeavat. Kyllä kirja ihan lukukelpoinen oli. Juoni imaisi kyytiinsä ja vauhdikkaita käänteitä riitti. Historiallisten paikkojen ja tunnettujen henkilöiden yhdistäminen fiktiiviseen murhamysteeriin  on kyllä aika outo kirjallisuuden laji. Uskottavuus ei ollut ihan vahvimmillaan, kun nämä kaksi kansallista merkkimiestä mennä huitelevat yötä myöten pitkin pitäjää milloin minkäkinlaisella kyydillä kyselemässä ja kuulustelemassa. Mutta pääasia kai on, että syyllisen selville saivat.

 

Yljä

”Mitäpä yljälle kuuluu?” kysäisin tutulta nuorelta naishenkilöltä, kun hänet pitkästä aikaa tapasin. Edellisellä Brysselin-lomallaan hän oli tuonut näytille tuoreen poikaystävänsä. Oikein mukavansorttinen nuorimies olikin.

                                                                 René Magritte

Heti huomasin, että kysymykseni aiheutti jonkinlaisen säpsähdyksen. Mieleeni välähti, että on tainnut tulla ryppyjä rakkauteen ja siksi kysymykseni on kiusallinen.

Mutta ei, sain kuulla, että suhde on kunnossa. Sen sijaan sain ihmettelyn mitä tarkoitan oudolla kysymykselläni. Vihjailenko jotain käyttämällä tuollaista sanaa?

Siis sana ”yljälle” – se maistui epäilyttävältä. Kotiseudullaan Pohjanmaalla nuori nainen oli saanut kuulla epäluuloisia kommentteja sulhasensa ihonväristä ja kulttuuritaustasta. Sellaista törinää on nyt liikkeellä kuin kulkutautia, varsinkin politiikassa. Mutta että minäkinkö, kun tällaista yljää kysyin?

Nyt ymmärsin säpsähdyksen. Selitin, että sana ei ole yljä vaan ylkä, eikä se ole hitusen vertaa pilkallinen tai vihjaileva. Päinvastoin, se on nykykäytössä ylätyylinen, juhlavalta maistuva ikivanha omaperäinen suomalais-ugrilainen sana. Vanhassa Raamatun suomennoksessa se on runsaassa käytössä. Uudemmassa käytössä se korvataan sanalla sulhanen.

Astevaihtelun heikko aste taitaa sekoittaa sanan tunnistamista: ylkä : yljän, yljässä, yljälle jne.  Tutummissa sanoissa sama astevaihtelu ei tunnu yhtä oudolta, esim.  kylki : kyljen / polkea : poljen.

Vapauduin siis porsastelija-epäilystä.  Päivittelimme yhdessä vanhan kielen katoamista. Olen aiemminkin suhtautunut nurjasti Raamatun kieliasun nykyaikaistamiseen. Minusta vanha kirkkoraamattu oli kieleltään ja lauserytmiltään suurenmoinen taideteos. Ei sellaista olisi saanut arkipäiväistää. ”Ja tapahtui niinä päivinä” tuntuu minusta jylhemmältä kuin ”Siihen aikaan”  ja ”Ja he peljästyivät suuresti” aiheuttaa eri tunnelman kuin ”Heidät valtasi pelko”.

Ei tästä ole kauan kun rahvaanomaisin rillumarei-kulttuurikin osasi operoida Ylkä-astevaihtelulla. Näytteenä Reino Helismaan nokkela riimittely laulusta Meksikon pikajuna.

 

Hilda

Mummoni Hilda opetti minulle 1950-luvulla, että hillo- ja marja-astioiden pinnalle kasvaneesta homeesta on hyötyäkin. Jos sitä syö, se parantaa lauluääntä.

Radion lauantain toivotuissa levyissä niihin aikoihin soi usein Miliza Korjusin laulama Warum (klik). Se oli minun korvissani hurjinta laulutaitoa, mitä kuvitella voi: hyvin korkealta ja kovaa. Kyllä on Milizan täytynyt syödä paljon homehtunutta marjahilloa.

Minä en tainnut syödä riittävästi. En pärjännyt ollenkaan koulun laulukokeessa. Todistukseen laulun arvosanan kohdalle merkittiin viiva. Se annettiin oppilaille, joille nelonen olisi ollut liian hyvä arvosana. Viiva ei siitä koskaan muuksi muuttunut. En myöskään päässyt alakoulun kuoroon, vaikka kovasti halusin. Halun motivaatio oli kyllä aika kyseenalainen. Halusin kuoroon, koska siellä oli muuan Leena, ja minä halusin olla siellä missä Leenakin. Laulamisesta ei ollut niin väliä. 

Hilda-mummo opetti minua alle kouluikäisenä rukoilemaan nukkumaan mennessä. Tärkeää oli panna sormet ristiin. Jos sitä ei tehnyt, rukoileminen oli turhaa, ei Jumala kuullut.

Jos muistaa rukoilla sormet ristissä joka ilta, pääsee taivaaseen, muuten ei pääse. Kaikki rukoilijat pääsevät, ei pidä uskoa naapurin Mailista, joka sanoo, että vain 144000 parasta ihmistä pääsee ja kaikki huonommat jäävät pois. Mailis on vaan sellainen vierasuskoinen.

Yhdestä asiasta minulle jäi paha mieli. Tiesin yhden mukavan miehen, joka ei voi päästä taivaaseen. Hän oli Eino, luokkatoverini Sirpan isä. Hän oli sodassa menettänyt toisen kätensä, siitä oli jäljellä vain tynkä. Kun ei ole sormia, ei voi pistää sormia ristiin.

¤

Hildalla on tänään syntymäpäivä. Hän täyttäisi 125 vuotta. Neljän sukupolven kuvassa Hilda seisoo oman äitinsä Emilian vieressä ja pitää minua kädestä.