Kun ei viitsi...

 

Tähän aikaan vuodesta se aina iskee. Aina yhtä yllättäen.

Yhtäkkiä tietokoneen ääressä koko talven kaiket yöt istunut Dessu kuulee kutsun, että ulkona olisi mukavampaa. Hittojako minä tässä näppäimistöä ja kuvaruutua katselen, kun ulkonakin on valoisaa.

Pitkäaikaiset lukijat muistavat, että ikimuistoisista ajoista asti Töölöntorin blogille on kesäksi aina käynyt näin. Kirjoittaja pistää pelit kiinni. Tai ei kokonaan kiinni, niin kuin alkuvuosina, vaan vähentää. Kirjoittaa kun viitsii. Kun ei viitsi, ei kirjoita.

Vuoden mittaan Dessu huomaa aina käyneensä turhan riippuvaiseksi somesta. Pahaa tapaa vastaan on terveellistä käydä katkolle.

On alkamassa jo neljäs kesä kun en muuta maalle. Ensimmäinen niistä meni sairastaessa, mutta seuraavat ovat olleet hyväkuntoisia. Pieni kaipuu maalle elää yhä, mutta kyllä kaupunkikesälläkin on puolensa. 

Jos tulee kova hellekesä, maalla elämä olisi kyllä helpompaa. Voisi istua lepotuolissa ulkona suuren puun varjossa lukemassa. (Kuva on kyllä hämäystä. Ei ollut hellettä vaan poikkeuksellisen kylmä alkukesän päivä. Kuvaa varten piti tarjetakseen pukea pitkät housut ja huppari. Mutta suuren omenapuun varjossa sentään hetken istuin, niin kuin hirmuhelteellä, ja kesähattu päässä niin kuin profiilikuvassa.).

Kesäyöt olivat maalla parempia kuin kaupungissa. Yökävelyt rantatiellä, tuoksuvat kukat niityllä, puissa karjuvat linnut, taivaalla suhaavat lepakot; kaikki tämä minulta nyt puuttuu. Puistot ja merenranta eivät korvaa menetystä.

Mutta kaupungissa tapahtuu kaiken aikaa monenlaista. Jos vaan viitsii lähteä katsomaan.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Jotain pientä Töölöntorilta varmaankin kesän mittaan kuuluu. Ja jos käy niin kuin ennenkin, Dessu ehkä virkistyy sen verran, että joskus kesän jälkeen viitsii taas enemmänkin.

Armo?

HS kirjoitti pitkän jutun koulujen armovitosista (24.5.26, toim. Reetta Räty). Nykykoulu antaa usein oppilaalle arvosanaksi viitosen, vaikka osaaminen olisi kelvotonta. Tätä käytäntöä kritisoidaan varsinkin eräissä poliittisissa piireissä.

Minullakin on kokemusta asiasta. Minun kouluaikanani ei ollut armoviitosia. Oli armottomia nelosia.

Minä jäin lukion ensimmäiselle luokalle, sillä todistuksessa oli kolme nelosta (algebra, geometria, fysiikka). Luokalle jäi myös kuusi muuta poikaa samalta luokalta.

                                                                  Pawel Kuczynski

Jälkeenpäin olen miettinyt, että huonosti sujuneelle opiskelulle oli kolme ilmiselvää syytä: Eeva, Kiksa ja Beatles. Ilman näiden viekoittelevaa seuraa minulla olisi luultavasti riittänyt aikaa läksyille.  Elettiin jonkinlaista teinihippielämää. (Olen tästä vaiheesta kertonut tarkemmin täällä  KLIK). 

Onnekseni siihen maailmanaikaan ei ollut armovitosia. Jos olisi ollut, opiskeluni olisi jokseenkin varmasti ajautunut umpikujaan. Osaaminen oli hieman hataraa muutamassa muussakin aineessa. Luokan kertaaminen korjasi tilanteen.

Luokalle jääminen oli yleisesti käytössä ollut keino tasoittaa kehitysvaiheen eroja. Pojat jäivät jossakin vaiheessa luokalle, tytöt harvemmin. Lähes kaikki miespuoliset kaverini ovat jääneet luokalle. ”Lukupään” heikkoudesta se ei kerro mitään. Perhepiirini on naimakaupalla tullut kaksikin miespuolista professoria, jotka ovat mielellään esitelleet nelosia viliseviä koulutodistuksiaan. 

                                                            HS 24.05.26 / Reetta Räty

 

Mielikuvitus

                                                           Laurits Andersen Ring 

Sitä vaan tässä ulos katsellessani mietin, että…

Maailma on täynnä drooneja, ohjuksia, pommeja sekä omituisia vallanpitäjiä, jotka ylittävät kaikki mielikuvituksen rajat. En ikinä olisi osannut kuvitella tällaista aikaa.

Taiteilijat puhuvat mielikuvituksesta. Mihin tässä enää mielikuvitus mahtuisi? Katoaako maailmasta taide, kun todellisuus ylittää vilkkaimmankin mielikuvituksen rajat? Jos eräskin suuren maan päämies olisi romaanihenkilö, sellainen romaani olisi täysin epäuskottava.

Kyllä viisaan mielikuvituksen johonkin pitäisi taas mahtua. Järjen voimalla tämä ei ole korjattavissa.

Kirjailijat miettivät samaa:

 

                                                                            Ikuisia ajatuksia  (toim. Martti Haavio)

                                            Joel Haahtela Sielunpiirtäjän ilta

                                                      

                                                                          

Sopivatko yhteen?

Luin peräkkäin neljä Joel Haahtelan kirjaa (Sielunpiirtäjän ilta, Yö Whistlerin maalauksessa, Adèlen kysymys, Marijan rakkaus).

Haahtelan kirjoissa on poikkeuksellista lumovoimaa. Tajusin jo vuosia sitten, että tämän kirjailijan teoksia pitää lukea hiljaisesti keskittyen, pysähdellen, hitaasti. Nämä näyttävät vanhan eurooppalaisuuden sivistyksen sellaisena kuin sen olisi toivonut säilyvän.

Kertomuksissa on omalaatuinen yhdistelmä ajattomuutta, taiteita, henkisyyttä, viisautta, vanhenemista, luopumista, kaipuuta, rakkautta.

Jäin miettimään, löytyykö Haahtelan luomalle kertomuslaadulle rinnakkaisteoksia kirjallisuudesta. Kotimaasta en keksi, vanhasta itämaisesta saattaisi löytyä. Eurooppalaisessa kirjallisuudessa Stefan Zweig, Hermann Hesse ja Thomas Mann ovat ehkä joiltakin osin sukulaissieluja.

Jostakin sielun syvyyksistä pulpahti idea, että Krzysztof Kieślowskin elokuvasarja Dekalog saattaisi sopia kumppaniksi Haahtelan kirjoille. Niinpä katsoin ne kaikki. Ja tietysti heti perään saman ohjaajan Kolme väriä – sininen, valkoinen, punainen.

– Ei ihan huono idea tämäkään ollut. Tuntui, että jollakin syvämietteisellä tasolla maistuvat samalta.

Huonoja vaihtoehtoja

Hammaslääkäri kysyi, muistanko varmasti vaihtaa sähköharjani harjaspään kolmen kuukauden välein. Ilmeisesti hammaspeikko oli jättänyt merkkinsä suuhuni, ja siitä lääkäri sai aiheen epäillä.

Oikeassa lääkäri varmaankin oli. Edellisestä vaihdosta oli saattanut kulua enemmän. Kukapa tuollaisia muistiin merkitsee.

Siitä sitten kauppaan ostamaan harjaa. Kalliita mokomat ovat. Kuuden pakkaus melkein kuusikymppiä.

Kotona sitten tuli ikävä yllätys. Uusi harja ei sopinut vanhaan koneeseen. Hammasharjafirma oli vaihtanut harjan muotoilua niin, että sitä ei saa työnnetyksi kiinni koneen tappiin. – Tätä se paljon kehuttu markkinatalous teettää.

Nyt tuli mietittäväksi, kumpi kahdesta vaihtoehdosta olisi fiksumpi. a) menenkö kauppaan ja etsin vanhaan koneeseen sopivat vanhanmallisen harjan, vai b) ostanko uuden koneen, sellaisen, johon ostamani uudenmalliset harjat sopivat.

Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut erityisen fiksulta. a) Kuudenkympin turha ostos jäisi harmittamaan. b) uuden koneen ostaminen ei olisi järkevää, kun vanha kone on kunnossa.

Jotain oli kuitenkin tehtävä. Päädyin vaihtoehtoon a).

Löysin paketin vanhanmallisia harjoja. Ne tuntuivat halvoilta: kymmenen harjan paketti vähän yli kaksikymppiä. Ja kotona harja meni ongelmitta paikalleen koneeseeni.

Mutta yöllä tuli ikävä yllätys. Ensipesu uudella harjalla tuntui kuin olisi laittanut sirkkelin suuhun. Harjakset olivat kovia, tuntui kuin ikenet repeytyisivät. Harjasten muotoilu tuntui erilaiselta kuin entisessä.

Tutkin pakettia. Kävi ilmi, että tämä ei ole merkkituote vaan Kiinassa valmistettu halpa jäljitelmä, joka sopii kaikkien hammasharjamallien kiinnitykseen. Kun oikein tarkasti pakettia luin, valmistusmaa löytyi alanurkasta hyvin pienin kirjaimin.

Nyt minulla on siis kaksi pakettia kelvottomia harjoja. Vaihtoehdot a) ja b) ovat taas esillä.

Tutkin netistä, löytyisikö jostakin vanhanmallisen koneen harjoja,  merkkituotteita, ei jäljitelmiä. Tutkin myös. millaisia uusia koneita olisi tarjolla, siis sellaisia, joihin ensin ostamani harjat sopisivat.

Huomasin, että uudenmalliseen koneeseen ei sovi myöskään vanhanmallinen laturi. Siinäkin on erilainen tappi. Tutkin siis netistä, millaisia uuden mallin latureita on tarjolla.

Minulla on kymmenen vuotta ollut näppärä paikka laturille. Se on kiinnitetty kaksipuolisella tarralla kylpyhuoneen peilikaapin laitaan. Sen sähköjohto kiemurtelee saranapuolen raosta peilikaapin sisällä olevaan pistorasiaan.

Tämmöinen näppärä konsti ei uudessa mallissa käy. Laturia ei voi kiinnittää tarralla seinään, sillä laturit ovat pyöreitä. Laturin pitää seistä pöydällä.

Tämäpä harmi. Enää en voisi ladata hammasharjaa kylpyhuoneessa, sillä laturin sähköjohto on liian lyhyt ulottuakseen peilikaapista viereiselle pöytätasolle. Latauspiste pitäisi siirtää keittiöön mikron ja leivänpaahtimen ja kahvinkeittimen sekaan. Tai olohuoneeseen television viereen.

Menee monimutkaiseksi. Pitäisi ehkä ottaa harkittavaksi vaihtoehto c): en vaihda harjaa kolmen kuukauden välein.

 

Vaikea valinta

Kirjahyllyjä on taas pakko harventaa, sillä ne ovat täynnä. Luulisi, että jostakin löytyisi rako uudelle kirjalle, sillä hyllyjä on kolmessa huoneessa. Vain makuuhuone, keittiö ja kylpyhuone ovat hyllyttömiä.

Mutta yhtään rakoa ei löydy. Kirjapinoja on jopa lattialla.

Kaiken lisäksi nyt tarvittaisiin rako noin sadalle kirjalle. Sain  valita haluamani kirjat tuttavan kirjahyllystä ennen asunnon tyhjentämistä. Muistisairas tuttava ei hoitokodissa enää kirjojaan tarvitse.

Mietin, millä perusteella valitsen ne kirjat, jotka joutuvat nyt omasta hyllystäni väistymään.

Luokittelen mielessäni kirjat viiteen kategoriaan.

1) Tärkeät. Näitä rakastan, näitä luen luultavasti uudestaan. Näitä katselen ylpeänä ja haluan, että vieraatkin huomaavat. Identiteettiä rakentavat.

2) Hyödylliset. Näitä selailen, kun etsin tärkeää kohtaa tai tarpeellista tietoa

3) Lukemista odottavat. Ehkä joskus

4) Nostalgiset. Taakse jäänyttä elämää – ei paluuta.

5) Yhdentekevät ja hylätyt. Näitä ei hyllyssäni taida olla.

Päätän keskittyä ryhmän 4. Aloitan kirjoituspöytäni viereisestä hyllystä. Sen keskellä – ikään kuin kunniapaikalla – on vuosikymmenet ollut opiskeluaikojen tenttikirjoja.

Otan käteen kaksi kirjallisuustieteen perusteosta, Wellek & Warrenin ja Fjord Jensenin. Jokainen 70-luvun opiskelija on taatusti  joutunut tekemisiin näiden kanssa. 

Muistikuva on jotenkin epämiellyttävä. Kirjat ovat täynnä alleviivauksia, ja oppineisuutensa piti osoittaa tenteissä ja harjoitusesseissä. Viisaan tuntuisia teorioita, mutta muistijälki on sellainen, että tulkintateoria nousi pääasiaksi ja itse kirjallisuus jäi sivuseikaksi. Tarkasteltava teos piti välillä runtata väkisin tulkintateoriaan sopivaksi.

Näihin kirjoihin en taatusti enää koskaan palaa. Joutaisivat pois hyllystäni.

Mutta entä se nostalgia? Voiko sen noin vain heittää roskiin? Olenhan sentään nämäkin kirjat kultaisessa nuoruudessa päähäni päntännyt ja tentistä selviytynyt. Henkilöhistoriani ydinkokemuksia!

 

Suhteellisen totisena

Kaverin kanssa annettiin mielikuvituksen lentää. Mitähän tapahtuisi, jos hän olisi pistänyt tahallaan rastin väärään ruutuun?

Hän oli käynyt perustamassa 15-vuotiaalla jälkeläiselleen pankkitilin. Pankki oli pistänyt täytettäväksi lomakkeen, jossa piti allekirjoituksella vakuuttaa annetut tiedot oikeiksi.

Lomakkeessa pyydettiin vakuuttamaan, ettei uuden tilin nimihenkilö ole valtionpäämies, pääministeri tai muu ministeri, keskuspankin johtokunnan jäsen, suurlähettiläs eikä kuulu kenraalikuntaan – ja paljon muuta vastaavaa.

Siis mitä jos hän olisi pistänyt rastin ruutuun, että kyllä, kenraalihan tuo nuorimies on. Olisiko 15-vuotiaalta jäänyt pankkitili haaveeksi?

¤ 

Minä sain uuden pankkikortin, vaikka entinen oli voimassa. Sain kuulla, että korttini tiedot ovat saattaneet joutua vääriin käsiin.  Siksi kortti suljettiin. 

Erityisesti kehuttiin, että pankki on nyt ryhtynyt ympäristötietoiseksi. Uusi kortti on valmistettu 84-prosenttisesti kasviperäisestä materiaalista.

Minä kysyin, voinko nyt pistää kortin biojätteeseen tai kompostiin, kun sen hävittämisen aika tulee. Pankkiherra kävi epävarmaksi ja sanoi, että niin ei pidä tehdä. Minä toruin, että pankin ympäristötietoisuudessa on vielä parantamisen varaa. Arvelin, että tällä teolla pankin on turha odottaa ympäristösertifikaattia. Pankkiherra ei selvästikään ilahtunut antamastani kehitysideasta. Minä poistuin paikalta suhteellisen totisena. 

¤

Olen pankkien kanssa aina ollut vähän sotajalalla. Tiedän, että niin on moni muukin. Vuosi sitten kirjoitin täällä tilanteesta, jossa sisäinen riitapukarius melkein pääsi valloilleen (klik).

Se ongelma on nyt onneksi ratkennut ja ongelman aiheena ollut osakekirja lähtenyt rekisteröitäväks Vaasaan. Hankalaa lähettäminenkin oli. Ennen oli postikonttoreita joka nurkalla, enää ei. Arvopaperikirje piti tietysti vakuuttaa. Jos posti hukkaa kirjeen, korvaus on maksimissaan 5000€. Se on aika vähän kirjeestä, jonka sisällä on kalliin asunnon osakekirja.  – Nyt tietysti heräsi epäily, onko kirje päässyt perille. Mitään ei ole kuulunut, vaikka lähettämisestä on jo kohta kuukausi.

Kuninkaallista ja maallista

Tarkoitus oli matkustaa vapuksi Tukholmaan, mutta tuli este. Harmi, olisin mielelläni ollut taas mukana isossa kuninkaallisessa kansanjuhlassa. Siellä nimittäin eräs Carl Gustaf Folke Hubertus, sukuaan Bernadotte, täytti sopivasti pyöreitä vuosia.

Miten niin taas?

Minäpä selitän. Asuin 1970-luvun alkuvuodet Tukholmassa. Olin paikalla valtavan kansanpaljouden seassa syyskuussa 1973, kun tämä Kaarle XVI Kustaa kruunattiin kuninkaaksi. Minähän osaan aina olla paikalla siellä missä tapahtuu.

Uusi kuningas kävi vilkuttamassa alamaisille linnan parvekkeella. Harmikseni minulla ei ollut kameraa mukana. En muista siinä eläköötä itse huutaneeni, mutta juhlallista se maalaispojalle oli.

Olin kohdannut nuoren kruununprinssin ennenkin. Olin menossa yliopiston luennolle (Frescatin alueen uusi yliopisto), kun huomasin A-talon edessä poikkeuksellisen hienon auton, jossa virkapukuinen kuljettaja odotti. Ympärillä odotteli muutama moottoripyöräpoliisi. Jäin katselemaan, että mikäs täällä on menossa.

Kohta suuren luentosalin pariovet avattiin, ja ensimmäisenä ulos astui itse kruununprinssi. Enää en muista, mikä luento siinä salissa oli ollut.

Läheltä piti, etten osunut kohtaamaan kuningasta kolmannenkin kerran. Tällä kerralla Suomessa, Mäntässä joskus parikymmentä vuotta sitten. Myöhästyin muutaman minuutin.

Olin käymässä Mäntän nykytaiteen näyttelyssä Pekilossa. Näyttelyn jälkeen oli tarkoitus mennä syömään viereiselle Mäntän klubille. Juuri ennen tuloamme klubin pihasta oli lähtenyt metsästysseurue. Seuraavan päivän iltapäivälehdessä oli jonkun sattumalta paikalle osuneen paikkakuntalaisen näppäämä kuva, jossa Ruotsin kuningas oli tunnistettavissa. Hän oli yksityisellä (julkisuudelta salatulla) metsästysretkellä Mäntässä Serlachius-suvun mailla. Hän ilmeisesti asui Mäntän klubin hotellissa.

¤ 

Nyt varmaankin blogin lukijat epäilevät minua kiivaaksi rojalistiksi. Epäilyn torjumiseksi kerron, että en minä Tukholmaan ollut menossa kuninkaan juhlapäivän vuoksi.  Aivan yksityisille asioille minä olin menossa.

Jotain korviketta piti vapunviettoon keksiä. Onneksi sain järjestymään vähän perinteellisempää vapputoimintaa. Ison kansanjuhlan tunnelma oli täälläkin.