Suorituspaineita

Juniori toi uuden kuntopyörän. Tai jos tarkkoja ollaan, hän toi ison ja painavan laatikon, jossa oli kuntopyörän palasia. Ja kokoamisohje.

Kyllä juniori tarjoutui myös kokoamaan laitteen, mutta minä lupasin hoitaa sen itse. Olihan siinä kokoamisohje. Olenhan joskus kauan sitten osannut koota Ikean kapuloista kaapin.

Kolme iltaa askartelin, sitten luovutin. Ei niistä himputin ohjeista tolkkua saanut. Sitten kutsuin juniorin.

Vanha kuntopyörä oli melkein 40 vuotta, tosin siitä yli 30 vuotta se sijaitsi hylättynä ullakkokomerossa. Viimeiset 10 vuotta se sijaitsi makuuhuoneen nurkassa vaateripustustelineenä. Siinä oli kamala satula – ei siinä kauan kärsinyt istua. Lisäksi polkimista kuului äänekäs raksahdus joka kierroksella. Pois sellainen jouti mennä.

Uudessa on leveä istuin ja selkänoja – vähän kuin nojatuolissa. Lisäksi siinä on mittarin edessä tellinki, johon voi laittaa vaikkapa tabletin ja katsella filmejä. Siinä kuulemma unohtaa, mitä oikeasti on puuhaamassa. Kilometrit kiitävät huomaamatta ja kalorit palavat.

Nyt pyörä on koeajolla. Saa nähdä, innostunko. Jos en, juniori vie sen pois. Ullakolle sitä ei viedä eikä vaateripustustelineenä käytetä.

Tuollainen uhkaus aiheuttaa kyllä ikäviä suorituspaineita. Eikö urheilun päinvastoin pitäisi tuottaa riemua?