keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Toivoa täynnä



"Huhtikuu on kuukausista julmin...", kirjoitti Thomas Stearns Eliot runokokoelmansa Autio maa alkusäkeessä ja jatkoi: "... se työntää / sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa / muiston ja pyyteen, kiihoittaa / uneliaita juuria kevätsateella  (suom. Lauri Viljanen)  [April is the cruellest month, breeding / Lilacs out of the dead land, mixing / Memory and desire, stirring / Dull roots with spring rain].

Eliotin ajatus on ymmärrettävä. Onneksi jo huominen, torstai, on toivoa täynnä. Mutta toisaalta: enää vaivaiset neljä kuukautta siihen kun alkaa synkkä syys.

Kesä oirehtii mutta ei suostu esiin.  Vappu on suomalaisen työn muistojuhla, ja sitä juhlitaan hilpein menoin, naamari  nenällä ja teekkareiden vitsilehti kädessä. Hauskaa pukkaa...

Minäkin kaivoin vanhan vappuviuhkani esiin juhlakalulaatikosta. Siellä on tavaraa vaikka ympärivuotiseen festivaaliin: joulutähti ja kuusen koristeita, pääsiäistipu, serpentiinipaketti, piparkakkumuotteja, tinakauha, ylioppilaslakki, lahjapaperirullia ja nauhoja, ovikranssi, vappunenä, täytekakun kynttilöitä, tähtisadetikkuja, yhteislaulukirja, kynttilänjalkoja, servettipaketteja, avaamaton adventtikalenteri, joulukortteja ja -merkkejä, onnittelukortteja, tonttulakki, maljakoita, kimalle-spray, vihellyspilli ja lisäksi kaikenlaista muuta, joiden käyttötarkoitusta en heti muista.

Vappuviuhka kädessä lähden kohta liikkeelle. Vappureuha ei ole minulle sopivaa puuhaa, mutta jotain kuitenkin täytyy keksiä. Aluksi menen konserttiin Kulttuuritalolle, sen jälkeen en tiedä mitä. Ehkä kotiin. Töölöntori on yleensä rauhallista ja yllätyksetöntä aluetta, mutta nyt täälläkin oli havaittavissa riehaantumista. Torille nimittäin ilmestyi ilmapallokauppias (kuva). Moinen villiintyminen on täällä täysin poikkeuksellista. En kuitenkaan ostanut, sillä palloa ei varmaankaan voisi varastoida juhlakalulaatikkoon.


Lähtöni maalle viivästyy. En enää erehdy lähtemään ensikäynnille huonolla säällä. Kun tehtävänä on suursiivous talven jäljiltä, sadesää ei ole hyväksi.


Mennyttä maailmaa



Ajatukset kulkevat välillä kovin outoja raiteita. Itsekin ihmettelee mieleenjuolahduksiaan. Mikähän siinä on, että kun olen viime päivien uutisvirrassa moneen kertaan nähnyt tämän miehen naaman, mieleeni on tullut Kalle Tappinen.

Muistattehan vanhan renkutuksen nimeltä Kohtalokas samba? Siinä Kalle oli pääosassa. Siinäkin meni ensin hyvin, sitten ei.

Ei niin, että epäilisin Risto Siilasmaan rillutelleen kapakoissa nuorten naisten kanssa ja hukanneen housunsa ja firmansa.  Eikä niin, että olisi mennyt "viimeisetkin siemenperunat", kuten Kallelle kävi. Mutta ei Ristollakaan hyvin mennyt. "Hän kepulisti jaksoi / ne viulut kyllä maksoi".

Minulla ei ole koskaan ollut muuta matkapuhelinta kuin Nokia. Nytkin on Lumia 920, vaikka sen ostohetkellä jo hieman epäilytti.

Toivottavasti Lumiani kestää monta vuotta. Kyllä se tehtävänsä täyttää, ja siinä on erinomainen kamera. Kovin kummoisia vaatimuksia minulla ei puhelimelle ole. En pelaa mitään, en käytä sitä televisiona, harvoin kuuntelen siitä musiikkiakaan.

Mutta sitten kun Lumiani aika on täysi, taitaa olla aika vaihtaa merkkiä. Enää en tunne lojaalisuutta. Aikakausi on päättynyt.

Kun Nokia oli nuori, suosituin soittoääni oli pitkään Säkkijärven polkka. Se remahti soimaan milloin missäkin. Muistan erityisesti raitiovaunujen alituiset polkkaäänet. Siinä oli vahvaa kansallistunnetta. Kerran kävi niin, että olin eräässä koetilanteessa Porthanian isossa salissa, kun valvovan naisprofessorin käsilaukusta remahti syvän hiljaisuuden keskelle äänekäs Säkkijärvi. Melko iäkäs professori hätääntyi, puhelimen esiin kaivaminen laukusta kesti ja kesti, ja kun se lopulta löytyi, hän ei osannut tehdä sille muuta kuin ravistella. Joku opiskelija eturivistä ryntäsi hätiin ja sai suljetuksi polkanremakan.

Silloin ensimmäisen kerran tuli mieleen ajatus, että uusi teknologia ei taida ollakaan ongelmatonta. Se voi tuottaa harmillisia yllätyksiä.

Lopuksi vielä sitaatti, ettei Kalle Tappinen uhohtuisi: 

"Kyllä varmaan / Saaran armaan / kanssa Säkkijärven polkka oisi tullut halvemmaks."



maanantai 28. huhtikuuta 2014

Lukemisen ilo ja tuska



Kirjakaupassa oli vieraana todellinen tähti, Jhumpa Lahiri. Menin kuuntelemaan haastattelua ja ostamaan uuden kirjan.

Taidan olla aika kranttu uudemman kirjallisuuden suhteen, mutta intialaistaustainen ja Yhdysvalloissa ja Roomassa asuva Jhumpa Lahiri saavutti suosioni heti ensitutustumisella. Romaanin nimi oli "Kaima" (The Namesake - 2003). Sen jälkeen olen lukenut kaksi novellikokoelmaa. Vetäviä nekin.

Nyt ostin uusimman, nimi on "Tulvaniitty" (The Lowland). Kustannusosakeyhtiö Tammi juhlisti sillä 60 vuotta sitten alkanutta Keltainen kirjasto -sarjaansa.

Keltainen kirjasto on hämmästyttävä saavutus näin pienellä kielialueella. Se julkaisee pelkästään uudehkoa laatukirjallisuutta maailmalta. Sellainen ei tietenkään voi olla kaupallisesti kovin kannattavaa, joten taustalla täytyy olla todellista kulttuuritahtoa. Jarl Hellemann oli vuosikymmenet sarjaan kelpuutettavien teosten jokseenkin yksinvaltainen valitsija. Laatutietoisuus näyttää säilyneen hänen jälkeensäkin.

Samalla käynnillä tein myös impulssiostoksen, aiheeseen kuitenkin väljästi liittyvän. Ostin Parnasson.

Parnasso oli minun opiskeluaikoinani huippukiinnostava lehti. Se oli nuoren kirjailijasukupolven foorumi. Siellä käytiin kiivasta polemiikkia, siellä esiteltiin merkittävimmät uutuuskirjat. Klassikoitakaan ei unohdettu. Minulle kuten kaikille kirjallisuuden opiskelijoille lehti tuli vuositilauksena, ja sen ilmestymistä odoteltiin. Sieltä sai virikkeitä. Päätoimittajina oli sellaisia alan huippunimiä kuin Kai Laitinen ja Tuomas Anhava. Vielä Jarkko Laineen kaudellakin kiinnostusta riitti, mutta ylipitkä päätoimittajakausi ei ollut hyväksi. Minunkin kiinnostukseni hiipui. Vuositilaus loppui ja muuttui irtonumeroiden ostoksi.

Nyt monta vuotta on mennyt niin, että irtonumeroidenkin ostaminen on ollut satunnaista. Nyt päätin ostaa.

Täytyy tietysti antaa tunnustus Otava-konsernille siitä, että lehti elää. Siinä näkyy kulttuuritahtoa aivan kuten Keltaisessa kirjastossakin. Sitähän Otavassa kyllä löytyy. Reenpää-suvusta on jatkuvasti löytynyt ihan oikeasti intohimoisia kirjallisuusihmisiä firman johtoon. Niin löytyi pitkään kilpailijastakin, WSOYsta, mutta nyt näyttää huonolta. Firma lähti mukaan pörssipeliin ja joutui heittopussiksi. Ensin Sanoma, nyt Bonniers. Paljonpuhuva haastattelu kertoi, että uusi toimitusjohtaja tuntee hänkin suomalaista kirjallisuutta, tosin vain Tuntemattoman sotilaan. Niillä eväillä siis jatkaa tämä suomalaisen kulttuurin perinnelinnoitus.

Sainko siis uudesta Parnassosta virikkeitä ja innostusta?



En suhtaudu aiheeseen yhtä jyrkästi kuin kuvassa Parnassoa lukeva kollegani. Oli siellä kiinnostavaakin, kuten kirjoituksia "terapiakirjallisuudesta", Italo Calvinosta ja Milan Kunderasta. Mutta kirja-arvosteluista en löytänyt mitään erityisen sytyttävää. Niiden perusteella en tunne tarvetta tutustua yhteenkään uutuuteen. Outoja kirjailijanimiä, ja kriitikoistakaan en tunne kuin kaksi. Lisäksi lehdestä löytyi omituinen sarjakuva, josta en saanut otetta vaikka moneen kertaan luin.

Mutta varmaankin on niin, että uusi sukupolvi uusine ideoineen on ottanut Parnasson haltuunsa. Minä olen vain pudonnut vauhdista. (Kuva: Pulttibois MTV 1990)


perjantai 25. huhtikuuta 2014

Huvinsa kullakin



Raitiovaunussa kuuntelin edessä istuvien nuorten kohkaamista. He olivat innostuneita jostakin uudesta, jota pitää pian päästä kokeilemaan. Kurkistin olkapään yli nähdäkseni. Kurkistelu on tietysti epäkohteliasta.

Näin, että heillä oli iltapäivälehti ja siinä kuvia.

Poikkesin lounaalle ravintola Virgin Oiliin tietoisena, että siellä on asiakkaiden käyttöön varattuja iltapäivälehtiä. Selasin lehteä ja löysin etsimäni. Se kertoi Linnanmäen uudesta vehkeestä.

On rakennettu torni, joka on korkeampi kuin Stadionin torni. Ihmiset ostavat pääsylipun ja pääsevät kyytiin, joka nostaa heidät tornin huipulle ja sitten pudottaa alas. Vapaata pudotusta! Pudotusvauhti on hirmuinen.

Jonkinlainen magneetti jarruttaa, vaikka sähköt sammuisivat koko kaupungista. Palokunta on harjoitellut pelastamista, vaikka heidän tikapuunsa eivät aivan huipulle ylläkään. Turvallista väitettiin putoamisen olevan, mutta niinhän väitetään ydinvoimalassakin.  Ainahan voi jotakin arvaamatonta sattua, myönsi huvipuiston turvallisuuspäällikkö.

Huvinsa kullakin. Minä en missään oloissa suostuisi tuollaiseen laitteeseen menemään. Kammottava ajatuskin.



Minulla on korkeanpaikan kammo. Lentokoneessakin tunnen pelkoa. Kerran olen huvipuiston vehkeessä käynyt. Se oli vuonna 1970 Tukholman Gröna Lundin vuoristorata. En pystynyt vastustamaan, kun eräs kaunis Sandra otti kädestä kiinni ja vei. Se oli kamalaa. Lemmentunnelissa joutsenen selässä hitaasti virtaa pitkin lipuen oli paljon mukavampaa.

Kävelymatkallani kiersin Hesperianpuiston kallion kautta tähyilemässä Töölönlahden yli, millaisen tornin ne ovat sinne Linnanmäelle pystyttäneet. Kuvaa suurentamalla asiasta saa käsityksen. Pahalta näyttää. Vastarannalla näkyvät vanhat Linnunlaulun huvilat, mm. kirjailijatalo Kivi, ovat minulle paljon houkuttelevampia kohteita.

Katajanokan reunaan aivan presidentinlinnan läheisyyteen on rakenteilla maailmanpyörä. Kävin sitäkin katsomassa ja kuvaamassa. Tuskin siihenkään suostun menemään, sillä se on korkea. Täytyy kuitenkin käydä tarkkailemassa, mikä on pyörimisen vauhti. Nousevatko g-voimat liian suuriksi?






keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kesän oireita



Sattui tyypillinen vuodenaikavirhe: en uskonut, että ulkona voisi olla niin lämmintä.

Lähdin päiväkävelylle, ajattelin mennä Ullanlinnaan ja Kaivopuistoon. Pukeuduin niin kuin tapana on tähän vuodenaikaan. En ymmärtänyt, että on +20 astetta ja silloin päällystakki on liikaa. Lyhythihainen paita olisi riittänyt. Tuli hiki, kävely muuttui epämukavaksi.

Mustat farkutkin olivat liikaa, ruskeat samettihousut olisi ollut vilpoisempi valinta. Mutta sihteerini on moittinut niitä - eivät ole kuulemma muotia enää. Hänen mielestään minun pitäisi lisäksi käyttää farkkujen kanssa buutseja, mutta ne ovat epämukavat pitkällä kävelyllä. Lisäksi tunnen niissä itseni vähän liikaa rokkikukoksi.

Sortsit olisivat riittäneet, mutta sellaisia minulla ei ole kaupungissa. Maalla on. En oikein voi sallia itselleni sortsikoodia kaupunkioloissa. Toisaalta pukeutumiskoodit näyttävät menevän heti sekaisin kun tulee lämmintä. Tänäänkin jo nuoret naiset olivat laajalti siirtyneet avonaisiin toppeihin ja mikropöksyihin. Ihan hyvä niin.

Jäät ovat lähteneet, kävelin eilen rannoilla varmistumassa asiasta. Itse asiassa jäitä ei ole juuri ollutkaan. Alkaisi olla aika lähteä ensikäynnille kesäkotiini Pohjoisella Pirkanmaalla. Soitin ja kysyin kesäasuntoni naapurilta, joko Längelmävesi on vapaa. Vapaa on, ainakin suurimmalta osalta.

Mutta mikä siinä on, että Suomen keskeisimmällä paikalla sijaitseva nähtävyys ei vielä ole vapaa talviturkistaan?

Kävelyni etenee Töölöstä Hesperianpuistoa pitkin Finlandia-talon viertä pitkin. Siinä on Urho Kekkosen muistomerkki. Sen vesiallas on vieläkin kannen anna (kuva). Ei hyvä, sillä kaupungissa kiertää jo turisteja. On se kummallista, että Längelmävesikin avautuu kesäkuntoon aikaisemmin kuin Suomen paraatipaikalla sijaitseva allas.

Kekkosen muistomerkki ei ole oikein toiminut niin kuin pitäisi. Vesiallas on välillä tukossa puiden lehdistä ja muusta roskasta. Välillä se on täynnä sorsia, kun Töölön mummot käyvät heittelemässä niille pullanpaloja. Ja talvet se on kannen alla.

Välillä se kyllä toimii myös hyvin - niin kuin Rooman Fontana di Trevi. Olen ilokseni sattunut joskus lämpimänä kesäyönä todistamaan, kun paikalliset kaunottaret käyttävät sitä samalla tavalla kuin Anita Ekberg Fellinin klassikkoelokuvassa La dolce vita.

Tukalan kävelyn tulos: en jaksanut talvisissa varusteissani Ullanlinnaan tai Kaivopuistoon. Keskeytin matkantekoni. Menin lounaalle Sanomatalon kiinalaiseen ravintolaan. Siellä on asiallinen noutopöytälounas. Tuttuja ei onneksi sattunut paikalle, vaikka siellä niitä usein on. Sain rauhassa haaveilla siirtymisestä kesälaitumille.

Ihan vielä se ei käy. On keskeneräinen työprojekti. On maksettu pääsylippu kahteenkin tilaisuuteen. On sovittuja tapaamisia. Aikaisintaan vappuna pääsen liikkeelle.





maanantai 21. huhtikuuta 2014

Muistikuva vuosien takaa



Väitetään, että ihminen tulee iän karttuessa huumorintajuisemmaksi. Nuorena hän on jotenkin kireämpi.

Lieneekö totta? Olisiko päinvastoin? Vähän tuntuu, että ainakin minun kohdallani olisi päinvastoin. Lapsena ja nuorena nauratti moni sellainen asia, joka nyt varttuneessa iässä ei enää erityisemmin.

Lapsena hupia tuottivat lehdessä julkaistut vitsit ja radion Kankkulan kaivo. Riemu suorastaan repesi, kun radiossa alkoi joskus 50-luvun lopulla Ruljanssiriihi. Sitä piti Spede. Ohjelman huipentuma oli Papukaija G. Pula-aho. Myöhemmin Spede siirtyi televisioon ja elokuvaan, ja aluksi nekin tuntuivat hauskoilta.

Joskus 60-luvun lopussa kuitenkin ryhdyin tosikoksi.

Spede tuli muistoista esiin, kun Helsingin Sanomat julkaisi pitkänäperjantaina kuvia autonäyttelystä. Siinä oli kuvia Speden Mustangista, tulipunaisesta avoautosta (kuva HS 19.4.14 Sami Kilpiö). Muistin kätköistä nousi esiin, että tuon auton minäkin olen kohdannut.

Oli kesä -65 tai -66. Olin viettämässä kesää maalla läntisessä Keski-Suomessa. Paikallislehdestä luin, että Spede on tulossa esiintymään naapuripitäjään johonkin kesäjuhlaan. Sinne piti päästä.

Jostakin - ehkä Suosikissa - oli ollut kirjoitus, että Spedellä on uusi punainen avomallinen urheiluauto, jolla pääsee ties kuinka lujaa. Silloin sellainen aiheutti suurta ihailua. Lähdin kaverin kanssa naapuripitäjään linja-autolla. Halusimme nähdä sekä miehen että auton. Lisäksi tavoitteena oli saada nimikirjoitus. Siksi mukaan tarvittiin vihko ja kynä.

Odottelimme juhlapaikan - urheilukentän - laidalla. Pitkän odotuksen jälkeen tunnelma sähköistyi, sillä tien päässä näkyi sellainen auto, jollaisia maalaispitäjässä ei voi kenelläkään olla. Spede saapui.

Nimikirjoitusvihko esiin. Spede nousi autosta ja sytytti tupakan. Hänellä oli pitkälippainen lakki sillä tavalla erikoisesti, että se oli edessä melkein nenällä ja vastaavasti takaa melkein päälaella. Jotenkin muodikasta - tuo pitää muistaa!

Kun ryntäsimme vihkoinemme Speden kimppuun, tuntui että hän ärsyyntyi. Oli siinä ja siinä että hän suostui kirjoittamaan. Spedellä oli tupakka suussa ja laukku kädessä, joten kirjoittamiselle ei oikein riittänyt käsiä. No, laukun hän laski kädestään, tupakan piti hampaissaan, otti vihon ja kynän ja alkoi kirjoittaa juuri tuon Mustangin kuskinpuoleista etupeltiä vasten. Ja sitten vielä kynä petti. Se oli punainen kuulakärkikynä, mutta siitä ei tullut kunnolla jälkeä. Hän joutui hinkkaamaan kynän kärkeä. Tuli vain himmeä jälki, ja hän korjaili huonosti näkyviä kohtia. Huomasin, että käsi hieman vapisi. Kuvassa lopputulos.

Ei vaikuttanut Spede ollenkaan niin hauskalta mieheltä kuin televisiossa. Jäi jotenkin vaisu tunnelma, jota ei edes nimikirjoituksen lopussa oleva huutomerkki kohentanut.




lauantai 19. huhtikuuta 2014

Viisaat ja hölmöt?



Teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist kirjoitti esseekokoelmassaan "Vien rucolan takaisin" humanisteista. Hän oli nähnyt sellaisia opiskelijoita Yliopiston kirjastossa. Tunnusmerkillistä oli, että humanisti kulki talvipakkasellakin ilman päällystakkia ja tuli kirjastoon pikkuisen humalassa.

Tunnusmerkit ovat luultavasti paikkansapitäviä, ainakin jos hän on sattunut näkemään entisen hyvän kaverini Simo L:n. Hän oli henkeen ja vereen humanisti - kirjallisuuden opiskelija ainakin kymmenettä vuotta. Hän tuskin koskaan omisti talvitakkia ja saapui varmasti usein kirjastoon Vanhan Kuppilan kautta. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että Yliopiston kirjasto on erinomainen paikka iskeä naisseuralainen, joka päästää kämpille yöksi.

Autuaasti poisnukkunut humanistikaverini Simo tuli mieleen, kun luin Helsingin Sanomista Saska Saarikosken kolumnin "Atomia on helpompi tutkia kuin ihmisen elämää" (HS 17.4.14).  Siinä humanistiraukkoja kohdeltiin vähän samoin kuin Enqvist. He eivät edes ymmärrä sellaisia tieteen peruskäsitteitä kuin "massa", "kiihtyvyys". Siinä ei auta minkäänlainen klassinen sivistys. "Mat­ti Klin­gen kal­tai­set in­tel­lek­tuel­lit ovat kuin esiin­ty­mis­alueen­sa ää­ri­ra­joil­le us­kal­tau­tu­nei­ta lin­tu­ja, jot­ka ovat jat­ku­vas­ti vaa­ras­sa pa­lel­tua hen­gil­tä.

Erityistä kaltoinkohtelua kolumnissa saavat yhteiskuntatieteet. Totta onkin, että yhteiskunnat ja valtiot ajelehtivat kuin ankkurittomat laivat myrskyissä, joita taloustieteiden mestareiden järjestämät finanssikriisit jatkuvasti nostattavat hallitsemattomiin mittoihin. Yhteiskuntatieteillä kun ei ole samanlaista arvovaltaa kuin luonnontieteillä, juridiikalla ja taloustieteillä.

Johtopäätös: humanistit pitäisi pistää tankkaamaan ainakin luonnontieteen peruskäsitteet. Siinä Kari Enqvist ja muutamat muut luonnontieteiden edustajat näyttävät tekevän parhaansa. He kirjoittavat kansantajuisia kirjoja. Minulla kin on hyllyssäni odottamassa "Suhteellisuusteoriaa runoilijoille".

Saarikosken kolumni pisti vähän minunkin sydämeeni. Pilkkaako hän tällaisia kuin minä? Voin avoimesti myöntää, että en paljonkaan suhteellisuusteorioista ole selvillä. Fysiikka jäi lukioon, arvosana muistaakseni 6. Korkeampi koulutus on pelkästään humanistiselta alalta. Yliopiston kirjastossa olen kyllä paljonkin istunut, en kuitenkaan koskaan juovuksissa. Talvitakki minulla kyllä oli. Naisia en muista sieltä iskeneeni.

Helsingin Sanomat näyttää tehostaneen tiedeosastoaan. Niitä on joka päivä, suurelta osalta luonnontieteiden alalta, joten meikäläisen ymmärryskyky on ilmeisesti kyseenalainen.

Lääketiede on varmaankin kansaa kiinnostavin tieteenala - ymmärrettävistä syistä. Kaivataan tietoja siitä, mikä tepsii tautiin. Siinä ollaan täysin asiantuntijoiden varassa, mutta jatkuvasti kohTdataan ristiriitaista informaatiota siitä, mikä on terveellistä tai laihduttavaa tai parantavaa. Tieteellä ei ole täyttä auktoriteettia kun rinnalle pyrkii humpuuki. Vai onko kaikki humpuukiksi leimattu sitä ihan oikeasti? Siihen jää se tila, kuka mihinkin uskoo.

Minun äitini uskoi homeopatiaan - se paransi hänen syöpänsä. Häneltä löytyi viisikymppisenä kainalosta etäpesäke. Se leikattiin Jyväskylän keskussairaalassa ja alettiin etsiä, missä se varsinainen sijaitsee. Vuosikausia sitä etsittiin mutta ei löydetty.

Muori hankkiutui salaa homeopaattisen lääkärin (siis ihan oikea suomalainen pätevä lääkäri, minä tarkistin asian!) hoitoon. Hän eli vielä 35 vuotta ilman syöpää. Hän oli täysin vakuuttunut, että sieltä löytyi apu. Paha siihen oli vastaankaan väittää, vaikka järki niin vaatisi. Perehdyin pikkuisen tuohon oppiin, sen minkä hölmö humanisti nyt ymmärtää. Ei vakuuttanut. Vähän kuin samaanien henkiusko.

Onhan näitä monenlaista yrittäjiä ollut, kuten seuraava ilmoituskin kertoo. Tätä jopa höpsö humanistikin ymmärtää epäillä.




tiistai 15. huhtikuuta 2014

Outoa ja eriskummallista



Olen askarrellut tuntikausia bloggerin ja oman blogini asetusten kimpussa, sillä jotain outoa ja eriskummallista on havaittavissa. Ei ole selvinnyt.

Omassa blogissani on vika. En ymmärrä. En osaa korjata.

Vika koskee niitä lukijoita, joilla on oman bloginsa reunassa suora päivityslinkki minun blogiini. Siis sellainen, josta näkee heti, milloin olen kirjoittanut uutta.

Se ei näytä toimivan.

Esimerkki: Kirjoitin uuden blogitekstin nimeltä "Minkä nuorena oppii" myöhään maanantaita vasten yöllä. Kun maanantai-iltana menin lukemaan blogiystävieni uusia kirjoituksia, huomasin, että heidän sivuillaan minun viimeisin kirjoitukseni olikin "Sekakäyttäjä". Ei ollut tullut uusi kirjoitukseni perille.

Sain asian korjatuksi, kun "muokkasin" tekstiäni ja lähetin sen uudestaan. Heti ilmestyi teksti vastaanottajien sivuille, tosin sellaisella ilmoituksella, että se on kirjoitettu 22 tuntia sitten.

Sen sijaan niille lukijoille, jotka tulevat jotakin muuta kautta, tekstini näyttää ilmestyvän ongelmitta. Päättelen tämän siitä, että kirjoitukseeni tuli kommenttejakin.

Tällä tavalla on käynyt jo monta kertaa viime aikoina. Ihan kuin se olisi tulossa normaalikäytännöksi.

Tämä teksti toimii testinä, onko vika edelleen voimassa. Pistän tämän jakeluun yöllä vähää vaille klo 02 tiistaina 15.4.  Jos tämä on luettavissa ajallaan, asia on OK. Jos viipyy, vika on päällä.

*   *   *  

Samalla kun selvittelin häiriötä, tulin ohimennen huomanneeksi muutamia omituisuuksia.

Yksi ällistys tuli, kun katselin blogiini johtaneita hakusanoja (kuva). Erityisesti kiinnostuin avainsanojen listassa kolmantena olevasta. Minulle tuotti vaikeuksia ymmärtää, miten tuo hakusanajoukko on johtanut lukijan minun blogiini.

En voinut hillitä uteliaisuuttani. Kirjoitin googleen nuo sanat ja katsoin, mitä löytyy. Kaikenlaista löytyi, melkoinen matka suomalaiseen sielunelämän yöpuoleen. Suosittelen vilkaisua vain niille lukijoille, joilla ei ole häveliäisyysestoja.

Mutta minun blogiini siellä ei ollut minkäänlaista linkkiä, ei vaikka kuinka tarkasti katsoin.




maanantai 14. huhtikuuta 2014

Minkä nuorena oppii



Dessun äiti oli tiukka: "Rehellinen pitää olla, vaikka kuinka kipeää tekisi".

Poika oli kuitenkin hieman huono oppimaan. Aina ei mennyt niin kuin äiti opetti. Poika oppi jopa lunttaamaan koulun kokeessa. Aikuisena hän kuitenkin on omasta mielestään ollut rehellisempi, ainakin raha- ja veroasioissa.  Hän maksaa iloisesti veronsa, sillä niillä euroilla saadaan aikaan paljon hyvää yhteiskunnassa. - Valtiolle se mikä valtiolle kuuluu.

Kirjailija Markku Envall on viisas aforistikko:

"Todistaa omaa etuaan vastaan on ylellisyyttä
johon sotilaalla, kauppiaalla, poliitikolla ei ole varaa,
sanoa todeksi sitä, minkä tietää
vievän tappioon, köyhyyteen, unohdukseen,
sanoa kolme kaunista, itsensä kumoavaa lausetta:
"pelkään", "olen ujo", "en tiedä".

Nuorena opittua ei unohda, väitetään. "Pääomalla ei ole kotimaata", sanoi Karl Marx. Sitä ainoaa kohtaa Marxin aatteesta eräät näyttävät toteuttavan vieläkin tunnontarkasti.

Jossain oli muistaakseni sellainenkin iskulause kuin "Koti, uskonto, isänmaa". Se taitaa olla pelkkää mainosmaakareiden puppupuhetta. Ainakaan isänmaasta ei näytä olevan niin väliä.







lauantai 12. huhtikuuta 2014

Sekakäyttäjä



Sihteerini neiti B. oli tavalliseen tapaan tuonut työpöydälleni muutamia papereita. Kun minä saavuin huoneeseen, hän tuijotti minua hetken jotenkin ärtyneen näköisenä ja sanoi sitten vain yhden sanan: "Sekakäyttäjä."

Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän taitaa nyt sotkea suomen kielen sanoja - suomihan ei ole hänen varsinainen äidinkielensä, vaikka täydellisesti sitä puhuukin.

Esitin ihmettelyni. Hän ei sanonut mitään vaan osoitti pitkäkyntisellä sormellaan sohvapöydälle.

Silloin ymmärsin heti. Hän oli käynyt tutkimassa, mitä olin siihen pöydälle kalenterin viereen jättänyt. Olihan siinä todellakin aika sekava sortimentti.

Myönnetään, myönnetään. Sekajuttu on taas menossa. Minulla on aina ollut vaikeuksia pidättäytyä aina yhteen ja samaan. Menee monenlaista sekaisin yhtenä mylläkkänä. Kyllä neiti B. sen tietää vanhastaan, ja nyt hän oli sohvapöydältäni löytänyt uutta todistusaineistoa.

Siinä pöydällä oli nimittäin aika sekalainen valikoima pääsylippuja musiikkitilaisuuksiin.

1. Kristillistä kärsimyskertomusta Johanneksenkirkossa kiirastorstaina (Matteus-passio)  2. Agitproppia Kulttuuritalolla vappuaattona  3. Brittiläistä melodista poppia 60-luvulta Finlandia-talossa syyskuussa (The Hollies) 4. Venäläistä historiallista tragediaa Kansallisoopperassa lokakuussa (Boris Godunov).

Todellakin aika sekava kokoelma. En moiti neiti B:tä sanasta. Jos hän saisi valita, hän luultavasti veisi minut johonkin hevirock-konserttiin. Täytyy toivoa, että hän joskus keksisi tehdä niin.

Sitten on vielä yksi konsertti, johon minulla ei vielä ole lippua mutta johon ystäväni Tukholmasta minua houkuttelee. Taidan suostua, vaikka se onkin keskellä kesää, jolloin periaatteessa pysyn kesäkodissani Längelmäveden rannalla.

Tukholmassa on 1. heinäkuuta konsertti, jolla taitaa olla rock-musiikin historiassa iso merkitys. Rolling Stones. Taitaa olla hyvästijätön aika, tuskin näitä enää uusia tulee. Ei tämä bändi mikään ykkössuosikkini ole ollut, mutta en voi kiistää merkitystä. Monta kertaa olen ollut kuuntelemassa. Ehkä nyt vielä kerran.  

Kuva on niinkin tuore kuin vuodelta 1999 (Kallio & Toivonen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä).




torstai 10. huhtikuuta 2014

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 6



"Töölö on porvariston Siperia."

Näin tylysti kirjoitti Märta Tikkanen kotikaupunginosastani. Hän tuntee kyllä hyvin seudun. Täytyy myöntää, että pikkuisen ymmärrän häntä. Jos virkeämpiä elämyksiä kaipaa, pitää mennä muualle kuljeskelemaan.

Menin siis muualle, Vallilaan.

Se on mitä viehättävin kaupunginosa kuljeskelijoille, sellaisille kuin minä. Kuljeskelin yhtä katua yhteen suuntaan, toista katua päinvastaiseen suuntaan. Arvelen, että juuri sellaista touhua järjestyssäännöissä tarkoitetaan, kun kielletään "asiaton oleskelu".

Kuljeskelustani voisi käyttää myös muita ilmaisuja: harhailu, norkoilu, vetelehtiminen... Pysähtelin, katselin paikkoja, tutkin näyteikkunoita, istahtelin puistojen penkeille, poikkesin kuppiloihin kahville. Juuri tällainen on minulle luontainen elämänmuoto aina kun kiireiltäni kerkiän.

Puu-Vallila on kummallinen kohtalon oikku Helsingissä. Täytyy ihmetellä, miten on mahdollista, ettei sitä ole myyty gryndereille tai suursijoittajille, joilla taatusti olisi tuoreita ideoita puskea vanhat talot nurin ja rakentaa tilalle marketti tai jäähalli.

Etsin osoitteen Suvannontie 17. Siinä nuori Helvi Hämäläinen asui ja aloitti huikean kirjailijauransa teoksella "Katuojan vettä". Etsin sisäpihan, jossa Risto Jarva filmasi onnistuneen kaupunkikomediansa "Mies joka ei osannut sanoa ei". Keskellä Puu-Vallilaa on korkea kallio, jossa Jarvan elokuvan ukkoporukan bändi istuu soittelemassa ja nautiskelemassa jaloja juomia. Kuva kallion huipulta näyttää vähän, millaisia taloja on tallella.

Sitten on vielä kuva "mustalaisten kuninkaan" talosta. Ei siinä enää tietääkseni mustalaisten kuninkaan, Hagertin, sukua asu, mutta minun lapsuudessani tämä suku oli kuuluisa. Muistan hyvin, kuinka nuoren Allan Hagertin ja Tuula Saarron häät olivat aikansa superseurapiirien ja viihdejulkisuuden huipputapaus. Siitä puhuttiin kaikkialla, meidänkin perheessä. Katsokaapa täältä filminpätkä  vuosikymmenen kohuhäistä. Tämä talo oli tapahtumien polttopisteessä.

Vaellukseni Hagert-talolle sattui sopivasti romanien kansallispäivälle (8. huhtikuuta). Pitkällä vaelluksellani etenin lopuksi Alppiharjun puolelle ja pysähdyin lounaalle ravintola Weeruskan noutopöytään, Porvoonkadulle.  

Tällaisia vaelluksia aion jatkaa lähipäivinäkin. Nyt on se aika vuodesta.


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Meitsie menestyy


Pikakäynti Tampereella. Vanha kaveri täytti 65.

Ei siitä kuitenkaan tullut ihan niin pikainen käynti kuin oli tarkoitus.  Tarkoitus oli ajaa vielä iltaa myöten takaisin Helsinkiin, mutta se ei onnistunut. Tuli nautituksi herkullista boolia. Niinpä jouduin jäämään yöksi.

Väkeä oli paljon, enimmäkseen aivan vieraita. Merkittävin tapaus oli, että muuan nuori neiti halusi ottaa itsestään ja minusta kaverikuvan, sellaisen "selfien" (eli "meitsien". Ennen en ole sellaisessa kuvassa ollut, en vaikka olen huomannut, että omalla kamerallanikin sellaisen voi ottaa. Olen pitänyt sitä teinityttöjen puuhana.

Nyt sitten olen kokenut senkin. Mikäpä siinä. En tiedä, mihin se kuva tuli lähetetyksi, johonkin se kuitenkin heti lähti. Sain sen itsellenikin. Ensimmäiseen kuvaan nuori neiti ei ollut tyytyväinen. Hän pyysi minua hymyilemään, mutta enhän minä nyt ihan mihin tahansa voi suostua.

Yöllä viimeisten vieraiden kesken järjestettiin uudenlainen tietokilpailu. Aikaa oli 10 minuuttia, ja siinä ajassa piti kirjoittaa lapulle mahdollisimman monta suomenkielisten laulujen sanoitusten sellaista kohtaa, jotka ovat kehittyneempiä versioita siitä tutuimmasta "Lal-lal-laasta".

Minä keksin 12:  "Tip-tap-tippetippe-tip-tap /  rati-riti ralla /  hoi laari-laari-laa / sumffaraa-sumffaraa- / rullaati-rullaati / hilipati-pippan / dirlan-dirlan-daa / hiiala-hiiala-hoi / bumtsi-bum-bum  / sula-hopsula-hopsula-hopsassaa / ruma-rilluma-rei / kakkula-rapsis ja hilipata-hoi.

Se oli paras pistemäärä mutta tasatulos erään toisen kilpailijan kanssa. Järjestettiin jatkoerä. Voittaja olisi se, joka ensimmäisenä keksisi yhden lisää.

Paineiden alla olen perinteisesti pärjännyt. Jostakin alitajunnan syövereistä löytyi vielä yksi: "Daiga-daiga-duu-daiga-duu".

Se oli vieras kaikille muille paitsi päivänsankarille. Hän vahvisti, etten keksinyt sitä omasta päästäni. Voitin kilpailun. 

Päätin, että näitä pitää ruveta keräämään lisää. Ties vaikka joskus tulisi uusi kisa. Onko blogin lukijoilla vihjeitä?

Kotona piti ruveta selvittämään, mistä tuo viimeinen on peräisin. Sen muisti, että se on jostakin vanhasta elokuvasta. Löytyihän se kotiarkistosta. Matti Kassilan esikoiselokuva "Isäntä soittaa haitaria (1949). Kuvassa Elsa Turakainen ja Leo Lähteenmäki esittävät tivolin "neekereinä" tämän villin laulunrenkutuksen.


perjantai 4. huhtikuuta 2014

Kun ei suju



Mitä tehdä kun ei keksi mitään kirjoitettavaa?

Kaikki eivät ole sellaisia kuin Kemppinen, jolta tulee uusi blogiteksti joka jumalan päivä, kesät talvet, vuodesta vuoteen. Ja taso säilyy.

Minä pidän hyvänä saavutuksena, jos onnistun kirjoittamaan kymmenkunta kirjoitusta kuukaudessa. Olen onnistunutkin.

Tänäänkin kirjoitin pitkän tekstin. Itse asiassa kirjoitin kaksi tekstiä. Kummastakaan ei tullut kelvollinen. Ei sellaisia kehtaa pistää muiden luettavaksi. Menee maine.

Katsoin äsken Jaakko Pakkasvirran ohjaaman elokuvan Vihreä leski (1968). Se herätti aikoinaan kohua rohkealla aiheellaan. Nyt oli vaikea ymmärtää kohua. Ei siinä ollut edes paljasta pintaa, vaikka seksillä sitä aikoinaan markkinoitiin. Henrik Otto Donnerin musiikki jäi nyt elokuvan parhaaksi osuudeksi. Muu oli aikansa elänyttä.

Kohuelokuvista yritin kirjoittaa, mutta ei lähtenyt lentoon.

Sitten laajensin aihetta. Katsoin eilen Aleksei Fedortsenkon ohjaaman elokuvan Niittymarien taivaalliset vaimot. Siinäkin oli kohun aineksia, mutta kohua en ole havainnut. Onko syynä se, että monikaan ei venäläisiä elokuvia katso?

Ei lähtenyt kirjoitukseni lentoon siitäkään näkökulmasta. Pistin yrityksen poikki.

Kyllä kai kaikilla kirjoittajilla on näitä hämärän hetkiä, jolloin homma ei suju. Ainoa keino on kai vetäytyä tauolle. Muuten käy niin kuin Ressun toivottomalle yritykselle kirjoitta romaani.




keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

"Kello lyö. Kaikki."



"Kello lyö. Kaikki."

Näin väitti kuuluisa puolalainen aforistikko Stanislaw Jerzy Lec. Saattoipa osua oikeaan.

Asia kävi minulla ajankohtaiseksi kahteenkin kertaan. Ensiksi siinä, että en ole vielä(kään) onnistunut siirtymään kesäaikaan. Toiseksi siinä, että kävin katsomassa näytelmän "Luolasto" Kansallisteatterissa. Oikeastaan tähän voisi liittää kolmannenkin kohdan: menin käymään aprillipäivän kemuissa, joita vieteltiin perinteellisin menoin. Kekkerimme tunnetaan myös nimellä Pikkuvappu. Mutta en jaksanut pitkään vaan lähdin pois. Kello löi. Siksi olen jo nyt kotona kirjoittamassa blogia.

Kesäaikaan siirtyminen on minulle vaikeaa, ilmeisesti monelle muullekin. On tämä "biologinen kello", joka ei meinaa siirtyä. Mutta en minä sitä tarkoita vaan ihan mekaanista kelloa. Minun huushollini ainoa kello on sellainen, josta on vuosia sitten kadonnut se ruuvi, josta kellon viisareita käännetään eteen- tai taaksepäin.

Ainoa keino siirtää viisareita tunnin eteenpäin on pysäyttää kello ja odottaa. Pysäytin kellon sunnuntai-iltana näyttämään lukemaa 20.30 (pysäytyshetkellä kello oli oikeasti jo tunnin enemmän, kesäaikaa). Aikomus oli, että käynnistän kellon maanantai-iltana iltauutisten alkaessa. Helppo hetki muistaa asia. Aamuisin klo 8.30 en kuitenkaan olisi hereillä, se on realistinen oletus.

Mutta ei onnistunut maanantai-iltana. En ollut kotona.

Tiistai-ilta. Ei onnistunut, sillä olin teatterissa.

Näyttää siltä, että ei onnistu huomennakaan, keskiviikkona. Kelloni seisoo. Kesäaika virtaa täysillä ohi, mutta minä en pääse siitä osalliseksi. Näin käy aina, joka ikinen vuosi. Talviaikaan siirtyminen sen sijaan sujuu vaikkei niin olisi väliksi. Pysäytän kellon vain yhdeksi tunniksi ja sitten käynnistän uudelleen.

_   _   _ 

Luolasto (kirjoittanut ja ohjannut Laura Ruohonen) kertoi syvästä luolasta, johon aiotaan haudata ydinvoimalan jätteitä. Siellä niiden pitäisi säilyä turvassa satatuhatta vuotta. Ei saa tulla kelloihin tai muihin systeemeihin vikoja. Insinöörit hoitavat, että homma pelaa. Turistioppaita, arkeologeja, vartijoita ja asiantuntijoita touhuaa seassa.

Vanha väite on, että miesten ja naisten ajatusrakenteet poikkeavat toisistaan yhteen sovittamattomasti. Tämä näytelmä esittää toisen, vielä sovittamattomamman ajatusrakenteen poikkeaman. Se on insinöörin ja humanistin välinen ero, sukupuolista riippumatta. Ero kärjistyy, kun arkeologi löytää luolasta ikivanhoja arvokkaita kalliomaalauksia, mutta insinöörin mielestä ne ovat sotkuja, jotka haittaavat rakenteiden mittausmerkkien tekemistä.

Näytelmä oli poikkeuksellisen ansiokas onnistuessaan yhdistämään vakavan ja koomisen. Missään vaiheessa ei kuitenkaan unohdu, että tässä ollaan todellisuuden jäljillä - juuri tätä on meillä Suomessa juuri nyt suunnitteilla ja tekeillä, ihan oikeasti.

Enpä muista toista taideteosta, jonka aikajänne ulottuisi esihistoriasta huimaavan kaukaiseen tulevaisuuteen. Esityksen kieli ottaa tämän ulottuvuuden hienosti huomioon.

Päällimmäiseksi jää tämä teknologiausko. Kaikki muka toimii, nyt, aina ja iankaikkisesti. Missään vaiheessa ei käy niin kuin minun kellolleni. Ei katoa nuppi, jota tarvittaisiin vääntämään kesäaika päälle.