Päivän
koskettavin uutinen: tuttavapariskunta eroaa.
Jos
nyt ihan rehellinen olen, ei se minulle mikään uutinen ollut. Suunta
on ollut näkyvissä jo kauan. Harjoittelivatkin eroa jo pariin kertaan, mutta
parin viikon katkon jälkeen tekivät välirauhan. Nyt ei enää harjoitella. Viidennesvuosisadan se kesti.
Välillä
oli kiusallisiakin hetkiä. Kerran marraskuun myrryksessä pariskunnan
miespuolinen jäsen tuli pyytämään minulta lupaa käyttää salaisena pakopaikkana
minun kesäasuntoani pohjoisella Pirkanmaalla. En oikein osannut kieltäytyäkään,
vaikka mieli teki. Tiesin, että ei hän sinne yksin pakene. Kun rouva sitten
tuli minulta kysymään, tiedänkö missä mies menee, jouduin valehtelemaan. Luulen
että hän näki valheeni.
En
ole asiassa puolueeton, sillä olen tietoinen vain toisen osapuolen syytöksistä
kumppaniaan kohtaan. Syytös on se ikivanha mutta aina uus: "Sietämätön
nalkuttaja."
Äskettäin
tuli Yle-Teemalta hieno vanha klassikkoelokuva Sumujen laituiri (Le Quai des
brumes, ohj. Marcel Carné
1938). Nappasin siitä muistiin Jean Gabinin repliikin: "Ei mies ja nainen voi ymmärtää toisiaan. Ei ole yhteistä
kieltä."
En ymmärrä tuota,
en halua uskoa tuota. Olenkohan poikkeava?
Minun kokemukseni
mukaan nimenomaan miehellä ja naisella on yhteinen kieli, ja korostan, että en
viittaa tällä mihinkään seksuaaliseen. Tai siihenkin, joissakin
tilanteissa, mutta en pelkästään siihen. Minun kokemukseni mukaan miehellä ja
naisella on yhteinen kieli siinä kaikkein olennaisimmassa keskustelussa, jossa
yhdistyvät teesi, antiteesi ja synteesi.
Voiko hyvältä yhteisymmärrykseltä enempää toivoa?
Miesten
keskustelussa on vain synteesi. Antiteesi tulee vain öisellä nakkikioskilla, ja
sen toinen nimi on tappelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti